Mummocorea vanhasta ompelupaketista
0
Mummocorea vanhasta ompelupaketista – voiko vuosikymmeniä vanhasta ompelupaketista syntyä vaate, joka näyttää yhtä aikaa ajankohtaiselta, persoonalliselta ja trendikkäältä? Minun tapauksessani vastaus on kyllä. Tämä itse tehty mekko on paljon enemmän kuin vain vaate, se on pala suomalaista ompeluhistoriaa, kierrätystä ja tämän hetken mummocore-trendiä samassa paketissa.
Mummocorea vanhasta ompelupaketista
Kun puhutaan vastuullisesta muodista, ajatukset kääntyvät usein second hand -löytöihin tai vanhojen vaatteiden tuunaamiseen. Oma suosikkini on kuitenkin aina ollut materiaalien pelastaminen ja niiden muuttaminen käyttökelpoisiksi vaatteiksi. Tämä kuvissa näkyvä mekko on siitä hyvä esimerkki.
Löysin muutama vuosi sitten Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta jotain, mitä harva nuorempi ompelija on koskaan nähnyt: vanhan ompelupaketin. Kyseessä ei ollut pelkkä kaavalehti tai kangaspala, vaan kokonainen paketti, jossa oli valmiiksi leikattu vaate, ompeluohjeet sekä tarvittavat liimakankaat.
1980–1990-luvuilla tällaisia myytiin melko yleisesti. Ajatus oli yksinkertainen: kaikki vaikeimmat työvaiheet oli tehty valmiiksi, ja ompelija sai keskittyä kokoamiseen. Paketti oli kuin oman aikansa IKEA-huonekalu, mutta vaatteena. Kun näin tämän paketin materiaalitukussa, tiesin heti, että se ansaitsi uuden elämän.
Itse tehty mekko kertoo tarinan menneestä ja nykyisestä
Nykyään puhutaan paljon pikamuodista, jatkuvasti vaihtuvista trendeistä ja vaatteiden lyhyestä käyttöiästä. Siksi tuntuu lähes kapinalliselta käyttää vaatetta, jonka tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten. Mekon kangas on hillitty ja klassinen. Sen pieni ruutukuosi, väljä istuvuus ja pitkähkö helma eivät ehkä ensimmäisenä huuda uusinta muotia. Juuri siinä piilee kuitenkin tämän vaatteen viehätys.
Moni voisi kutsua tyyliä jopa mummomaiseksi. Minä kutsun sitä mummocoreksi.
Mummocore on yksi niistä ilmiöistä, joissa aiemmin vanhanaikaisina pidetyt asiat muuttuvat jälleen kiinnostaviksi. Mukavat vaatteet, luonnonmateriaalit, käsityöt, perinteiset kuosit ja käytännöllisyys eivät enää ole merkki siitä, ettei muodista välitä. Päinvastoin. Mummocore kertoo siitä, että pukeutumisessa arvostetaan persoonallisuutta enemmän kuin trendejä.
Ehkä juuri siksi olen alkanut pitää itseäni pienellä pilkkeellä silmäkulmassa mummokapinallisena. En halua pukeutua niin kuin algoritmit käskevät. En myöskään halua ostaa jatkuvasti uutta. Sen sijaan haluan käyttää vaatteita, joilla on historia, tarina ja merkitys. Tämä itse tehty mekko täyttää kaikki kolme ehtoa.
Mummocore ja vastuullinen muoti sopivat täydellisesti yhteen
Viime vuosina olen huomannut, että monet nuoret ovat löytäneet uudelleen samoja asioita, joita käsityöharrastajat ja kierrättäjät ovat tehneet jo vuosikymmeniä.
- Korjataan vanhaa.
- Ommellaan itse.
- Käytetään sitä, mitä jo on olemassa.
- Etsitään persoonallisia vaatteita ketjuliikkeiden sijaan.
Mummocore ei siis ole pelkkä pukeutumistyyli. Se on myös ajattelutapa. Siinä arvostetaan hitautta, käsityötä ja kestävyyttä. Juuri siksi tämä itse tehty mekko tuntuu niin omalta. Se ei ole täydellinen. Se ei seuraa tämän kesän trendivärejä. Se ei ole tullut verkkokaupasta kahdessa päivässä.
Sen sijaan se on löytynyt materiaalitukusta, odottanut vuosia oikeaa hetkeä ja päätynyt lopulta käyttöön tavalla, jota sen alkuperäinen valmistaja tuskin osasi kuvitella.
Kun puen tämän mekon ylleni, en näe vain vaatetta. Näen palan suomalaista ompeluhistoriaa. Näen kierrätyksen mahdollisuudet. Näen käsityön arvon. Ja ehkä näen myös sen mummokapinallisen, joka uskoo edelleen siihen, että paras vaate ei välttämättä ole uusi. Joskus paras vaate on sellainen, joka on odottanut vuosikymmeniä päästäkseen vihdoin käyttöön.
Mitä mieltä sinä olet mummocoresta? Onko se trendi vai elämäntapa?
Rentoa päivää kaikille!
Seuraa minua:
Lisää ideoita mummocoreen:
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja: