Essu kuuluu nyt kadulle
0
Vanha kirpputorilta löytynyt kangas, 26 vuotta vanha Burdan kaava ja yksi tämän syksyn vähän yllättävämmistä muoti-ilmiöistä kohtasivat ompelupöydälläni yllättävällä tavalla. Keittiöön ja puutarhaan vuosikymmeniksi sysätty esiliina on päässyt ulkoilemaan osaksi kerrospukeutumista. En usko, että ilmiö on jäänyt vain kevään ja kesän ohimeneväksi villitykseksi. Essu kuuluu nyt kadulle, eikä vain keittiöön. Minun essuni syntyi tietenkin tekstiiliarkeologian hengessä vanhasta kankaasta, jolla oli takanaan jo yksi vaate-elämä. Siellä se oli odottanut kaapissani kaikessa rauhassa omaa vuoroaan.
Essu kuuluu nyt kadulle
Ei varmasti tule kenellekään tätä blogia pidempään lukeneelle minkäänlaisena yllätyksenä, että minä olen vähän huono heittämään hyvää kangasta pois. Jos kankaanpalasta on vielä jotakin tehtävissä, niin minä säilytän sen. Välillä nämä jämät sitten viettävät kaapissani niin pitkän ajan, että niitä voisi jo melkein alkaa kutsua vakituisiksi asukkaiksi. Toisaalta juuri siitä tekstiiliarkeologiassa on kyse: kaiken ei tarvitse muuttua uudeksi sillä sekunnilla, eikä jokaiselle kankaanpalalle tarvitse keksiä käyttötarkoitusta heti edellisen työn valmistuttua.
Tämän sataprosenttisesta puuvillasta valmistetun vihermustavalkoraidallisen kankaan kanssa on käynyt juuri näin. Ostin sen aikoinaan Fidasta, mutta en enää ikävä kyllä muista hulpiossa olleita valmistajan tietoja. Kukapa sitä nyt kangasta ostaessaan ajattelee, että vuosien päästä istuu kirjoittamassa siitä blogipostausta!
Ensimmäisenä valmistin kankaasta hameen. Kangas ei tietenkään kulunut vain siihen, vaan jäljelle jäi pala, joka oli liian hyvä roskiin. Minulla ei kuitenkaan ollut sille vielä tässä vaiheessa erityistä suunnitelmaa, joten se muutti kaappiin odottamaan parempia aikoja.
Ne paremmat ajat koittivat nyt, kun päätin tehdä siitä essun. En kuitenkaan halunnut tehdä siitä sellaista, jonka pukisin päälleni ennen pullataikinan vaivaamista, tai sellaista, jonka puettuani hyökkäisin kukkapenkin kimppuun. Minulle tämä on vaate, jonka voi pukea mustan paidan ja leveiden housujen päälle, lähteä kaupungille ja näyttää aivan siltä kuin essun olisi aina kuulunutkin olla siinä.
Kangas ja kaava odottivat
Sopiva kaava essua varten löytyi Burdasta 3/2000. Lehdellä on siis ikää jo hulppeat 26 vuotta. Minusta tässä alkaa olla jo jotain melko herkullista, sillä meillä on vanha kirpputorilta löydetty kangas, siitä jäljelle jäänyt ja vuosia kaapissa odottanut tilkku, ja yli neljännesvuosisadan vanha kaava. Näistä sitten syntyi vaate, joka sattuu osumaan hämmästyttävän hyvin vuoden 2026 muotiin.
Tämä on oikeastaan yksi niistä syistä, joiden vuoksi vanhojen kaavalehtien säilyttämisessä on järkeä. Toki niiden pinot välillä valtaavat enemmän tilaa, kuin ehkä olisi kohtuullista. Kaava ei kuitenkaan lakkaa toimimasta sen vuoksi, että lehden kannessa oleva kampaus näyttää myöhemmin huvittavalta. Eihän vaatteen perusrakenne tiedä, minä vuonna se on piirretty.
Muoti tietysti tietää, tai ainakin kuvittelee tietävänsä, ja ilmoittaa tasaisin väliajoin jonkin asian olevan auttamattomasti vanhanaikainen. Tämä muuttuu, kun tarpeeksi monta vuotta on kulunut, ja sama asia kaivetaan takaisin esiin uutena, kiinnostavana ja mielellään vielä jollakin uudella nimellä varustettuna.
Tässähän minä alankin sitten jo olla aivan omalla tontillani, koska jos kerran vanhojen asioiden kaivaminen takaisin päivänvaloon on muotia, tekstiiliarkeologilla on melkoisesti etumatkaa. Tarkoitan tällä sitä, että seuraan aika paljon pohjoisamerikkalaisia second hand -muotib(v)logeja, jotka katsoakseni toimivat inspiraation lähteenä muotitaloille.
Kas kummaa.. essu onkin muodissa
Olin huomannut amerikkalaisten thrift-sisällöntuottajien pukevan esiliinoja osaksi asuja. Siinä oli jotain, mikä alkoi heti kiinnostaa. En näe itseäni söpössä essussa kukkamekon päälle puettuna ja omenapiirakka kädessä. Sen sijaan näen essun päälläni kerroksena samaan tapaan kuin hameen, liivin tai tunikan. Kun aloin tutkia asiaa enemmän, kävi ilmi, ettei kyse ollutkaan vain second hand -pukeutujien omasta leikistä vanhoilla vaatteilla.
Miu Miun kevät–kesä 2026 -mallistossa esiliina nousi suorastaan pääosaan. Miuccia Prada käsitteli mallistossaan naisten työtä. Esille nousi varsinkin valtava määrä usein näkymättömäksi jäävä naisten kodeissa, tehtaissa sekä erilaisissa hoiva- ja palveluammateissa tekemä työ. Esiliina valikoitui tämän työn symboliksi, vaatteeksi, joka voi olla yhtä aikaa käytännöllinen ja koristeellinen, ja jonka merkitys muuttuu täysin materiaalin, muodon ja käyttötavan mukaan.
Catwalkilla nähtiin niin raskaita työessuja, kuin puuvillaa, nahkaa, kukkia, röyhelöitä ja läpikuultavaa pitsiäkin. Kauas oli siis tultu ajatuksesta, että esiliinan ainoa tehtävä olisi suojella vaatetta tomaattikastikkeelta. Essusta tuli vaate, jonka ympärille muu asu voitiin rakentaa. Ennen kaikkea se irrotettiin siitä ympäristöstä, johon olemme tottuneet sen sijoittamaan.
Essu jatkaa syksyyn
Jos tässä kohtaa ajattelee, että ”no niin, kevään muotijuttu ja minä olen jälleen muutaman kuukauden myöhässä”, niin ei sentään. Essu ei nimittäin ole kadonnut syksyn tullessa minnekään, vaan sama ajatus tulee jatkumaan syksyn ja talven 2026 pukeutumisessa.
Tibin syksyn 2026 mallistossa nähdään kaksiosainen essuhame, jonka osia voidaan käyttää yhdessä tai erikseen. Essumaisen kerroksen voi myös pukea housujen päälle. Juuri tämä kiinnostaa minua koko ilmiössä ehkä kaikkein eniten. Essun ei nimittäin tarvitse esittää hametta tai essumekkoa, eikä sen tarvitse olla myöskään pelkkä koriste. Se voi yksinkertaisesti olla ylimääräinen kerros, joka muuttaa alla olevan asun mittasuhteita ja koko siluettia.
Syksyn 2026 muodissa kerrostaminen ja ennen kaikkea stailaaminen ovat muutenkin vahvasti esillä. Tuttuja vaatteita yhdistellään tavoilla, jotka saavat ne näyttämään jälleen erilaisilta. Kiinnostava asu ei välttämättä synny siitä, että vaatekaappiin lisätään jotakin uutta. Minua kiinnostaakin essutrendissä huomattavasti enemmän se, mitä sillä voidaan tehdä jo olemassa oleville vaatteille, kuin se, millaisen uuden essun joku muotitalo haluaisi meille myydä.
Essu osaksi omaa asua
Housujen päälle puettuna essu rikkoo housuasun siluettia vähän hameen tavoin. Mekon päällä se voi muuttaa koko mekon ilmeen. Yksinkertaisen yksivärisen asun päällä siitä tulee helposti juuri se yksi kerros, joka tekee kokonaisuudesta kiinnostavan.
Siksi puin oman essuni aiemmin valmistamieni mustan paidan ja leveiden mustien housujen päälle. Näin musta jää taustalle ja raidallinen essu saa kaiken huomion. Ainakaan minulla lopputuloksesta ei tule mieleen keittiö tai puutarha, vaan nimenomaan pukeutuminen. Essussa on vähän hametta, vähän tunikaa, vähän jotain aivan muuta, eikä minun oikeastaan tarvitse edes päättää, mikä sen pitäisi olla.
Syksyllä mahdollisuuksia tulee vielä enemmän, kun essun alle voi pukea neuleen, kauluspaidan tai vaikkapa farkkua ja rakentaa kerroksia enemmän kuin kesällä. Juuri tässä vanhan vaatteen luonne alkaa muuttua, sillä esiliina ei itsessään ole muuttunut miksikään. Sen sijaan ympäristö, jossa sitä kannetaan, on aivan toinen.
Ehkä kaikkein hauskinta onkin se, että muotimaailma voi esitellä tämän kiinnostavana uutena stailausajatuksena, vaikka jossakin päin Suomea roikkuu tälläkin hetkellä valtava määrä juuri niitä vaatteita, joita tähän tarvitaan. Essu kuuluu nyt kadulle, ei kaapin perukoille!
käy mummolan kaapilla ennen reissua kauppaan
Tässä kohtaa muotitrendit yleensä muuttuvat ostoslistoiksi, joissa ensin kerrotaan, mikä on nyt muodissa, ja joissa seuraavaksi esitellään kaksitoista vaihtoehtoa, joista voit ostaa omasi. Minä tekisin tällä kertaa aivan päinvastoin. Jos kerran tämän syksyn kiinnostavimpia ajatuksia on tuttujen vaatteiden näkeminen uudella tavalla, olisi aika kummallista aloittaa se ostamalla kaikki uutena.
Jos essun käyttäminen osana asua alkaa kiinnostaa, lähtisin ensimmäiseksi tutkimaan isovanhempien kaappeja. Vanhoissa kodeissa saattaa olla esiliinoja, joita ei ole käytetty vuosikymmeniin. Niitä on ommeltu itse, saatu lahjaksi, ostettu tuliaisiksi ja säilytetty ties kuinka pitkään. Juuri siellä saattaa odottaa se kaikkein kiinnostavin yksilö, joka ei edes yritä näyttää tämän vuoden trendivaatteelta.
Sen jälkeen tekisin tutkimusmatkan omaan kaappiin, koska joskus tavarat muuttuvat kummallisen näkymättömiksi, kun ne ovat olleet tarpeeksi kauan samassa paikassa. Ehkä siellä on essu, jota ei ole tullut ajatelleeksi vaatteena koskaan aikaisemmin, vaikka juuri uusi käyttötapa olisi kaikki, mitä se tarvitsee.
*****
Kolmantena lähtisin kirpputorille. En etsisi pelkästään muodikkaan näköistä mustaa tai minimalistista essua. Minua kiinnostaisi paljon enemmän vanha kukallinen mummoessu, ruudullinen puuvilla, kirjailut, pitsit, taskut, oudot väriyhdistelmät ja kaikki ne yksityiskohdat, jotka eivät toimi yksinään. Mustien leveiden housujen, farkkujen tai syksyllä paksumman neuleen kanssa juuri se vähän liian kukallinen essu saattaa nimittäin olla koko asun paras osa.
Ja jos isovanhempien kaapit, oma vaatekaappi ja kirpputorit on tutkittu, eikä mitään sopivaa löydy, sitten voidaan kaivaa ompelukone esille.
Essu on kaiken lisäksi aika mainio tekstiiliarkeologinen ompelutyö, sillä siihen ei välttämättä tarvita valtavaa kangasmäärää. Se voi olla juuri oikea käyttökohde sille palalle, josta ei enää synny mekkoa tai housuja, mutta jota ei missään nimessä raaski heittää pois. Eikä kaavankaan tarvitse olla uusi, minkä tämä minun Burda 3/2000 -kaavani todistaa varsin mainiosti.
Tavallaan koko tämän essun tarina onkin pieni muistutus siitä, miten hassusti muoti toimii. Meille voidaan esitellä uutuutena vaate, joka on ollut olemassa vuosisatoja ja samalla syntyy helposti tunne, että trendiin päästäkseen pitäisi taas hankkia jotakin uutta. Tämä siitäkin huolimatta, että tällä kertaa kaikki tarvittava saattaa odottaa isovanhempien kaapissa, kirpputorin tekstiilihyllyssä tai omassa kangaspinossa.
Minusta paljon kiinnostavampaa on tehdä juuri päinvastoin: kaivaa esiin jotakin vanhaa ja katsoa sitä uudestaan. Minun tapauksessani tarvittiin Fidasta vuosia sitten löytynyt puuvillakangas, siitä ommellun hameen jälkeen jäljelle jäänyt tilkku, vuoden 2000 Burda ja vähän toisenlainen ajatus siitä, missä esiliinaa kuuluu käyttää. Lopputuloksena syntyi essu, jota en aio säästää leipomiseen tai puutarhatöihin. Sen paikka on minun vaatekaapissani, kaupungilla ja osana ihan oikeita asuja myös tänä syksynä.
Muoti kertoo, että tarvitset essun, mutta tekstiiliarkeologi kysyy ensin, olisiko sellainen jo olemassa. Essu kuuluu nyt kadulle ja minun vaatekaappiini.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Housujen kaavatiedot:
Inhoan käsitöitä
Yksi Instagramissa jakamistani kymmenestä faktasta saattaa kuulostaa vähintäänkin oudolta ihmiseltä, jonka elämässä ompelukoneet, langat, kankaat ja keskeneräiset projektit ovat jatkuvasti läsnä. Inhoan käsitöitä. Ihan oikeasti. Tekeminen on usein tylsää, puuduttavaa ja välillä hermotkin menevät. Silti palaan niiden pariin aina uudelleen. Ehkä siksi käsityösuhteeni onkin paljon kiinnostavampi kuin yksinkertainen ”rakastan käsitöitä”.
Inhoan käsitöitä
Kun sanon inhoavani käsitöitä, en oikeastaan edes liioittele kovin paljon. Käsitöihin liitetään usein ihana mielikuva rauhallisesta tekemisestä: lankakerä vieressä, kuppi teetä pöydällä ja tyytyväinen ihminen nautiskelemassa jokaisesta silmukasta. Minun todellisuuteni näyttää välillä vähän toiselta.
On lankakasoja, keskeneräisiä töitä ja projekteja, joiden loppuun saattaminen ei huvittaisi enää yhtään. Ompelukone temppuilee juuri silloin, kun pitäisi saada nopeasti valmista. Sauma menee vinoon. Jotain joutuu purkamaan. Kuminauha ei käyttäydy niin kuin olin suunnitellut. Lanka loppuu väärällä hetkellä. Joskus huomaan tekeväni samaa puuduttavaa työvaihetta uudelleen ja uudelleen ja mietin, miksi ihmeessä käytän vapaa-aikaani tähän.
En myöskään erityisemmin nauti näpertelystä vain näpertelyn vuoksi. Minulle käsityössä pitää yleensä olla jokin tarkoitus. En tarvitse tavaraa siksi, että olen tehnyt sen itse, enkä halua valmistaa jotain vain siksi, että olisi mukavaa tehdä käsitöitä. Ja silti teen niitä.
Tylsyydestä syntyy jotain omaa
Yksi syy on hyvin yksinkertainen: haluan vaatekaappiini juuri sellaisia vaatteita kuin minä haluan. Joskus kaupoista ei löydy sitä, minkä näen mielessäni. Joskus minulla puolestaan on jo kangas, vanha vaate, pöytäliina tai jokin muu tekstiili, josta näen heti, mitä siitä voisi tulla. Silloin vaihtoehdot ovat oikeastaan aika selvät. Jos haluamaani vaatetta ei ole olemassa, voin tehdä sen itse.
Se on käsitöissä ehkä kaikkein kiehtovinta. Alussa edessä voi olla kasa kangasta ja epämääräinen ajatus. Välissä saattaa olla tuntikausia vaiheita, jotka eivät ole erityisen hauskoja. Sitten yhtäkkiä edessä on vaate, jonka voin pukea päälleni. Minä tein tämän. Siitä tulee aivan uskomattoman hyvä tunne.
Ja jossain kaiken tylsyyden ja kiroilun välissä tapahtuu toinenkin asia. Välillä tekeminen imaisee mukaansa niin täydellisesti, että huomaan vajonneeni flow-tilaan. Ajantaju katoaa ja muu maailma siirtyy hetkeksi taka-alalle. Jäljellä on vain se asia, jota kädet parhaillaan tekevät. Juuri siksi käsillä tekeminen on minulle myös palautumista.
Arjessa päässä pyörii jatkuvasti valtava määrä asioita. Käsitöiden ääressä huomio täytyy suunnata johonkin aivan konkreettiseen: mihin tämä sauma tulee, miten kappaleet yhdistyvät, paljonko kangasta tarvitaan tai miten ratkaisen tämän ongelman? Aivot saavat muuta ajateltavaa.
Kädet tekevät, aivot työskentelevät
Käsityöt eivät oikeastaan ole pelkkää käsillä tekemistä. Varsinkin ompelussa tarvitaan hahmottamista, muistia, ongelmanratkaisua, suunnittelua, mittaamista ja jatkuvaa päätöksentekoa. Ehkä juuri siksi pidän niitä myös eräänlaisena aivojumppana.
Kognitiivisesti haastavan vapaa-ajan tekemisen on tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä parempaan kognitiiviseen toimintakykyyn ja pienempään kognitiivisen heikentymisen riskiin. Käsitöitä ei tietenkään voi ajatella minään taikakeinona, jolla muistisairaudet estetään, mutta minusta on aika hienoa ajatella, että samalla kun teen jotain konkreettista käsilläni, haastan myös aivojani. Haluan pitää ne käytössä. Ja ehkä juuri tässä on vastaus siihen, kuinka ihminen voi samaan aikaan inhota käsitöitä ja tehdä niitä jatkuvasti.
Minä en rakasta jokaista työvaihetta. En todellakaan nauti jokaisesta saumasta, silmukasta tai puretusta ompeleesta. Keskeneräinen työ saattaa lojua pitkäänkin odottamassa, että huvittaisi taas jatkaa. Välillä kyllästyn. Välillä suutun. Välillä päätän, etten enää ikinä tee mitään näin typerää. Ja sitten jatkan. Koska käsityön ei tarvitse olla koko ajan kivaa ollakseen merkityksellistä.
Se antaa minulle mahdollisuuden tehdä vaatteita, joita muuten ei olisi olemassa. Se pakottaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se tarjoaa ongelmia ratkaistavaksi, vie välillä flow’hun ja antaa aivoille aivan toisenlaista tekemistä kuin muu arki. Ja lopussa odottaa se paras hetki.
Keskeneräisten töiden, lankakasojen, epäonnistumisten, purkamisen ja puuduttavien työvaiheiden keskeltä syntyy jotain valmista. Jotain minun näköistäni. Ehkä minä siis todella inhoan käsitöitä. Mutta rakastan sitä, mitä ne minulle antavat.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä aiheeseen liittyvät postaukset: