Hae
VillaNanna

Omituinen hiihtoretki

Omituinen hiihtoretki

Aurinko pilkistää sälekaihtimien takaa ja huutaa hiihtämään. Näin sai alkunsa omituinen hiihtoretki, jollaista ei ole sitten nähty vuosi kausiin. Nimittäin en ole hiihtänyt sitten nuoruusvuosieni. Muistan miten hiki hatussa hiihdettiin pitkin Runosmäen pururataa ja tuntui kuin ei olisi päässyt eteen eikä taakse. Kaatumiset kyllä muistaa, mutta eipä juuri muuta. Muistan myös ne pitkät hiihtoretket latumajalle Runosmäestä. Sellaisia reissuja kaipaa edelleen.

Omituinen hiihtoretki

Hiihtoretki alkoi hiukan nihkeästi, mies kyseli monta kertaa aamun aikana, että onko nyt oikea hetki mennä ja siellä tuulee ja sitä ja tätä. Mutta minä pidin pintani, haluan hiihtämään. Sitten huomattiin, että eihän monot mahdu enää pojalle ja suksetkin ovat ihan liian pienet. Eipä auttanut muu kuin jättää poika sohvalle makaamaan ja tutkia mitkä sukset toimii minulla. Noh, ne pojan pienemmät vermeet. Ei muuta kuin palttoota päälle ja sukset kainaloon ja pihalle.

Meno oli sitten sen tyylistäkin, sukset eivät luistaneet ja mieskin veti semmoisen lätsähdyksen takamuksilleen, että mäjähdys kuului varmasti toiselle puolen Suomea. Noh, ei auttanut kuin rauhoittua ja antaa hengityksen tasaantua. Otettiin sukset taas kainaloon ja kipiteltiin sukset kainalossa eteen päin. Hetken päästä taas sukset jalkaan ja ei kun juoksemaan suksilla, eihän niillä päässyt liukumaan kunnolla.

Omituinen hiihtoretki Omituinen hiihtoretki

Herkutteluhetki Vanhassa Pehtoorissa

Koska kyseessä oli laskiaissunnuntai, niin pakkohan oli piipahtaa Haltialan laskiaisriehassa nauttimassa soppaa ja laskiaispullaa, näin jaksaa taas mennä kuin tuulispää juoksemalla sukset jalassa. Kun olimme nauttineet herkkumme, niin ei muuta kuin eteen päin. Vastaan jolkotteli lauma koiria vapaana ja minähän koirapelkoisena ihmisenä saan hepulin ja otan jalat alleni, sukset ja sauvat jäivät siihen ja juoksin kovaa vauhtia pakoon, suoraan ojaan, jossa oli iso määrä pehmeää lunta ja sinnehän meikäläinen upposi, mutta kovassa tohinassa ryömin vain eteen päin kuin olisin taistellut elämästä ja kuolemasta.

Koirat jolkotti rauhallisena ohi ja minä pääsin kuin pääsinkin yläs ojasta. Ei muuta kuin sukset jalkaan ja kovalla juoksulla kotiin. Puolessa välissä matkaa tuntui kuin olisi henki loppunut, mutta ei kuin täysillä eteen päin kuin tuulispää. Potkin ja työnnän vauhtia sauvoilla mutta eteen päin ei vaan pääse. Hiki virtaa otsalla ja näen jo kodin katon. Juoksu kovenee ja kovenee. Vihdoin kotona ja olo on mahtava. Ensi kerralla toivottavasti sukset jo luistaa.

Omituinen hiihtoretki

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Twitter

Pinterest

On vielä kesää jäljellä

Vielä on kesää jäljellä

On vielä kesää jäljellä, ainakin mitä sää meille kertoo. Hellettä lupailee, on elokuu ja helleaalto kutittaa meitä. Tosin, meillä yksi sankari on kovassa flunssassa. Ei koronassa, ei ainakaan vielä. Mutta ei anneta sellaisen flunssan häiritä sen enempää, vaan nautitaan helteestä (vaikka poika ei nauti kun kuume kiusaa). Mutta mehujää maistuu kipeänäkin.

Vielä on kesää jäljellä

Nyt kun on näin ihanat kelit, on silloin se hetki kun hyppää vihdoin pyörän selkään, kyllä, mieheni päätti tuossa viikko sitten uhmata fysioterapeuttia ja halusi lähteä minun kanssa pyöräreissulle. Ja kun kauas ei kotoa uskallettu lähteä, minä jalkavaivaisena ja mies olkapäävaivaisena, niin pyörät suunnattiin kohti meidän takapihaa ja siitä hiukan edemmäs lempipaikkaamme. Nimittäin Ruutinkoskelle. Tosin siitä sitten hiukan jatkettiin matkaa kohti Niskalan koskea. Voin kyllä sanoa, että oli aika reissu. Pellolla kun polkee, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja mihinkään ei pääse varjoon. Siinä on kyllä kroppa koetuksella.

Tarkoitus oli mennä Pitkäkoskelle asti, mutta loppui puhti kesken, ihan vain siitä syystä, ettei sitä aurinkoa päästy karkuun. Hypättiin siis lopulta pellolta Keskuspuistoon ja huristeltiin menemään kohti Niskala Arboretumia ja siitä sitten kotiin päin. Heti oli viileämpi ajaa kun oltiin puiden suojassa. Koska pyöräily on ollut todella vähäistä nyt parina vuonna ensin meikäläisen jalkaongelman takia ja nyt miehen olkapääleikkauksen vuoksi, niin se kuntokaan ei ole mikään paras mahdollinen. Mutta ihanaa oli taas ajaa ja seikkailla.

Mikä Ruutinkoskessa viehättää?

Minusta Ruutinkoski on on yksi ihanimpia paikkoja Helsingissä. Kävely Vantaanjokea pitkin piristää kummasti kun kuuntelee kosken pauhunaa, tai tällä kertaa kyllä pientä solinaa. Vesi oli hyvin matalalla. Mutta yleensä pauhunan kuulee kauas, niin kovin joki kuohuaa. Se on upea ääni. Linnut saalsitaa ruokaa ja kalat uivat ihan pinnassa. On todella mielenkiintoista katsella mitä ympärillä tapahtuu. Istua vain kivellä ja ihmetellä luonnon upeutta.

Oltiin miehen kanssa ihan kahdestaan, poika oli omissa riennoissaan, niin tietenkin lähdimme viettämään yhteistä aikaa pyörän päälle. Vaikka tämä kierros on tehty tuhat ja sata kertaa, niin siltikin nautin joka kerta tänne tulemisesta. Ei kiire minnekkään, katsellaan sylikkäin miten joki virtaa ja linnut lentelee ympärillä. Kalat tulee rantaan ihmettelemään meitä ja vähän matkan päässä pojat kalastaa. Kaikkialla on elämää. Vetää keuhkot täyteen happea ja sulkee silmät. Tämä on elämää. Vielä siis ehtii nauttia kesästä ja tehdä lähialueille retkiä hyvässä seurassa (omassakin seurassa).

Vielä on kesää jäljellä

Tämä postaus on osaa yhteisöprojektiamme “On vielä kesää jäljellä”. Tervetuloa lukemaan muitakin näkemyksiä asiasta:

Rentoa päivää kaikille!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Twitter

Pinterest