Vanhat kaavat eivät jääneet eläkkeelle
0
Olen aina tykännyt vanhoista kaavalehdistä, sillä niistä löytyy malleja, joita ei välttämättä enää uusista lehdistä löydy. Vaatteiden ei myöskään tarvitse olla uusia ollakseen kiinnostavia. Tällä kertaa puin ylleni kaksi vuosia sitten ompelemaani vaatetta, joiden kaavat ovat peräisin 90-luvun alusta. Vanhat kaavat eivät jääneet eläkkeelle, eikä näillä omilla luomuksillani ole todellakaan kiire mihinkään!
Vanhat kaavat eivät jääneet eläkkeelle
Vanha hame sai uuden elämän
Yläosa on tehty vanhasta hameesta, jonka materiaalille halusin antaa uuden käyttötarkoituksen. Kaavan pohjana on Miss B -lehden numeron 2/91 malli, jota muokkasin. Tässä on yksi niistä asioista, joista ompelemisessa pidän erityisen paljon: vanha vaate tai kangas ei ole välttämättä tullut tiensä päähän, vaan siitä voi syntyä jotakin aivan muuta.
Olen kirjoittanut tämän yläosan taustoista aiemmin blogissa Tilkuista syntyneet – vaatteita ennen käyttöä. Nyt vaate pääsee jälleen esille, tällä kertaa osana tätä asukokonaisuutta. En siis ole aloittamassa uutta ompeluprojektia, vaan kaivamassa esiin jo valmiiksi tehtyä omaa vaatetta.
Korkeavyötäröiset housut 90-luvun kaavalla
Housut ovat myös omaa ompelutyötäni, ja niiden kaava löytyy Miss B syksyn 1992 numerosta. Korkeavyötäröiset housut ovat minulle mieluisia, ja näissä on juuri sitä vanhojen kaavojen viehätystä, jota uusista lehdistä ei aina löydy.
Housuista olen kertonut tarkemmin aiemmassa postauksessani Korkeavyötäröiset housut. Kaava on siis jo vuosien takaa, ja housut ovat olleet olemassa pitkään ennen näitä kuvia. On hauskaa huomata, miten sama vaate voi saada uuden ilmeen, kun sitä katsoo osana erilaista kokonaisuutta.
Asun kokoaminen
Tässä asussa yhdistyvät kaksi itse tehtyä vaatetta, joiden kaavat ovat peräisin 90-luvun alusta. Minusta on ihanaa, ettei vaatekaapin tarvitse koostua vain uusista hankinnoista tai viimeisimmistä trendeistä. Omilla vaatteilla on historiaa, ja juuri se tekee niistä kiinnostavia.
Välillä sitä tulee ommeltua jotakin uutta, välillä tuunattua vanhaa ja toisinaan vain kaivettua kaapista esiin vaate, joka on ollut mukana jo vuosia. Tämä asu muistuttaa siitä, että itse tehty vaate ei ole vain ompeluhetken lopputulos. Se voi olla käytössä pitkään, ja sen tarina jatkuu aina uudella tavalla.
Vanhojen kaavojen kohdalla en siis todellakaan ole valmis sanomaan hyvästit. 90-luvun alun mallit saavat edelleen paikkansa vaatekaapissani, ja omat luomukseni pääsevät käyttöön silloin, kun siltä tuntuu. Eihän hyvää vaatetta nyt eläkkeelle lähetetä!
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
Vaatteilla on tarinoita
Vanhat ompelutyöt, kaapista uudelleen löytyneet aarteet ja vaatteet, jotka saavat uuden mahdollisuuden. Näistä aiheista olen kirjoittanut VillaNannassa ennenkin. Jos tykkäät tutkia vaatteiden tarinoita ja nähdä, miten itse tehdyt luomukset jatkavat elämäänsä, kurkista myös näihin juttuihin!
Elämmekö elämäämme vai keräämmekö siitä todisteita?
Elämmekö elämäämme vai keräämmekö siitä todisteita? Käymme ihanissa paikoissa, syömme herkullisia aterioita, pukeudumme kauniisti, matkustamme, harrastamme ja tapaamme ystäviä. Mutta kuinka usein kaiken tämän keskellä pysähdymme miettimään, nautimmeko oikeasti hetkestä vai olemmeko jo valmiiksi suunnittelemassa, miten sen voisi tallentaa ja esitellä muille? Onko nykyihmisen elämästä tullut yksi valtava dokumentointiprojekti, jossa kokemisen lisäksi pitää muistaa hankkia todisteet siitä, että on ylipäätään elänyt?
Elämmekö elämäämme vai keräämmekö siitä todisteita?
Jos siitä ei ole kuvaa niin tapahtuiko sitä edes?
Lähdemme matkalle ja ensimmäisenä kaivamme puhelimen esiin. Ennen kuin ehdimme kunnolla katsella ympärillemme, olemme jo kuvanneet maiseman, rakennuksen, kahvikupin, lounaan ja tietenkin oman asukokonaisuutemme. Sitten valitaan paras kuva, rajataan vähän, säädetään valoa ja mietitään sopivaa tekstiä. Ehkä tähän sopisi vielä joku nokkela lause ja muutama hashtag. Vasta sen jälkeen voimme siirtyä varsinaiseen lomailuun. Tai ainakin seuraavaan kuvauspaikkaan.
Kärjistän tietenkin, mutta tunnistammeko tästä jotain? Minä ainakin tunnistan. Valokuvaaminen on ihanaa, muistojen tallentaminen on ihanaa ja rakastan sitä, että voin vuosienkin päästä palata vanhoihin kuviin ja muistella, missä olen ollut ja mitä kaikkea olen tehnyt. Mutta jossain vaiheessa on hyvä kysyä, missä kulkee muistojen tallentamisen ja jatkuvan todistusaineiston keräämisen raja. Miksi meidän pitää näyttää muille, että olemme käyneet juuri tuossa paikassa, syöneet juuri tuossa ravintolassa tai tehneet juuri tuon asian? Eikö oma kokemus riitä enää itsessään?
Elämästä on tullut näyteikkuna
Sosiaalinen media on tehnyt meistä melkoisia oman elämämme dokumentaristeja. Tavallisen päivän tapahtumat saavat helposti uuden merkityksen, kun niitä katsoo mahdollisen julkaisun näkökulmasta. Kaunis kahvihetki ei ole vain kahvihetki, vaan mahdollinen Instagram-kuva. Uusi vaate ei ole vain uusi vaate, vaan asupostaus. Matka ei ole pelkästään matka, vaan sisältöä, jota voi jakaa ennen matkaa, matkan aikana ja vielä pitkään kotiinpaluun jälkeen.
Ja mitä enemmän sisältöä tuotamme, sitä enemmän alamme ehkä myös tarkastella elämäämme ulkopuolisen silmin. Oliko tämä tarpeeksi kiinnostavaa? Saisiko tästä hyvän kuvan? Näyttääkö tämä muiden mielestä kivalta? Entä jos kukaan ei reagoi julkaisuun? Onko kokemus silloin jotenkin vähemmän merkityksellinen?
Tämä on aika kummallinen ajatus, kun sitä oikein pysähtyy miettimään. Meillä on kokonainen elämä elettävänä, mutta samalla saatamme käyttää melkoisen paljon aikaa sen esittelemiseen. Välillä tuntuu, että elämästä on tullut henkilökohtainen markkinointikampanja, jossa jokainen onnistuminen, elämys ja pieni arjen yksityiskohta voidaan valjastaa esittelymateriaaliksi. Eikä siinä vielä kaikki: pitäisi olla kiinnostava, inspiroiva, aktiivinen ja mielellään vähän erityinenkin. Tavallinen ihminen ei tunnu enää riittävän, vaan hänestä pitäisi tehdä kiinnostava henkilöbrändi.
Minäkin olen osa tätä sirkusta
En kirjoita tätä mistään sosiaalisen median ulkopuolisesta norsunluutornista. Olen itse bloggaaja ja sisällöntuottaja, ja mietin aivan varmasti kuviani, julkaisujani ja sitä, millainen sisältö kiinnostaa ihmisiä. Instagramin ja blogin tekeminen on minulle luovaa puuhaa, josta saan paljon iloa. On hauskaa suunnitella kuvia, kehitellä ideoita ja kokeilla kaikenlaista. Välillä puhelimella syntyy myös aivan järjettömiä kuvia, joiden tekemiseen ei ole mitään järkevää syytä. Ja juuri siksi niiden tekeminen onkin hauskaa!
Mutta en halua, että jokainen elämäni hetki muuttuu mahdolliseksi blogijutuksi tai Instagram-julkaisuksi. En halua ajatella jokaista kokemusta sen kautta, miten siitä saisi mahdollisimman hyvän sisällön. Joskus haluan vain olla, katsoa ympärilleni, nauraa jollekin typerälle jutulle tai tehdä jotain täysin päätöntä ilman, että mietin sen viihdearvoa muille ihmisille.
Ehkä juuri tässä on se pieni mutta tärkeä ero. On aivan eri asia jakaa elämästään asioita kuin alkaa elää elämäänsä jakamista varten. Ensimmäisessä meillä on oma elämä, jota haluamme silloin tällöin näyttää muille. Jälkimmäisessä vaarana on, että elämä alkaa pyöriä sen ympärillä, mitä siitä voidaan näyttää.
Kaikkea ei tarvitse todistaa kenellekään
Minua vähän huvittaa ajatus siitä, että meillä on taskuissamme laitteet, joilla voimme tallentaa lähes jokaisen hetken elämästämme, ja silti meillä on jatkuvasti kiire. Kuvaamme, julkaisemme, tarkistamme reaktiot ja siirrymme seuraavaan asiaan. Välillä voisi ehkä vain katsoa sitä maisemaa ilman, että miettii sen tallentamista. Syödä ruoan ennen kuin se jäähtyy. Pukea uuden vaatteen päälle ilman, että siitä pitää saada asukuva. Tehdä jotain kivaa ilman, että siitä syntyy yhtään julkaisua.
Ja tiedättekö mitä? Kaikki ne kokemukset ovat aivan yhtä todellisia ja arvokkaita, vaikka niistä ei olisi olemassa yhtäkään valokuvaa. Kukaan ei tarvitse kuvallista todistusaineistoa siitä, että olet käynyt kävelyllä, syönyt hyvän lounaan tai viettänyt mukavan päivän. Sinun ei tarvitse raportoida elämästäsi kenellekään. Et ole velvollinen tekemään omasta arjestasi viihdettä muiden kulutettavaksi.
En myöskään halua julistaa valokuvaamista tai sosiaalista mediaa vihollisiksi. Päinvastoin. Rakastan kuvia, tarinoita ja niiden jakamista. Mutta haluan säilyttää myös sen vapauden, ettei kaikkea tarvitse kuvata eikä kaikesta tarvitse kertoa. Jotkut parhaista hetkistä saavat jäädä vain omiksi muistoiksi. Niitä ei tarvitse optimoida, tuotteistaa tai julkaista. Elämä ei ole näyttely, johon pitää toimittaa jatkuvasti uutta todistusaineistoa.
Ja nyt kysynkin: kuinka paljon sinä kuvaat elämääsi? Oletko joskus huomannut katsovasi kiinnostavaa maisemaa puhelimen näytön läpi sen sijaan, että katsoisit sitä omin silmin? Tai suunnitteletko jo kokemuksen aikana, millaisen julkaisun siitä voisi tehdä? Vai osaatko jättää osan elämästä kokonaan itsellesi? Minusta siinä voisi olla nykyään aika ylellinen taito.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös – kuvia elämästä ja elämästä somessa
Olen kirjoittanut aiemminkin kuvista, somesta, omasta elämästä ja siitä, millaisena haluan niiden näkyvän VillaNannassa. Jos aihe kiinnostaa, kurkkaa myös nämä vanhemmat kirjoitukseni:
- Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen – Miksi en halua täydellistä ja yhdenmukaista kuvavirtaa, vaan annan jokaisen kuvan kertoa oman tarinansa.
- Ota kuva, ota toinenkin – Itse otettujen kuvien ja selfieiden ihmeellinen maailma. Kaikki ei aina mene aivan suunnitelmien mukaan, mutta yritystä ainakin riittää!
- Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan – Tavallista elämää, keskeneräisyyttä ja niitä hetkiä, joita ei ole siloteltu valmiiksi somea varten.
-
Jos elämäni olisi elokuva – Entä jos omasta elämästä tehtäisiin elokuva? Tässä on luvassa melko monta sivujuonta ja ripaus VillaNannan omaa hulluutta.