Inhoan käsitöitä
0
Yksi Instagramissa jakamistani kymmenestä faktasta saattaa kuulostaa vähintäänkin oudolta ihmiseltä, jonka elämässä ompelukoneet, langat, kankaat ja keskeneräiset projektit ovat jatkuvasti läsnä. Inhoan käsitöitä. Ihan oikeasti. Tekeminen on usein tylsää, puuduttavaa ja välillä hermotkin menevät. Silti palaan niiden pariin aina uudelleen. Ehkä siksi käsityösuhteeni onkin paljon kiinnostavampi kuin yksinkertainen ”rakastan käsitöitä”.
Inhoan käsitöitä
Kun sanon inhoavani käsitöitä, en oikeastaan edes liioittele kovin paljon. Käsitöihin liitetään usein ihana mielikuva rauhallisesta tekemisestä: lankakerä vieressä, kuppi teetä pöydällä ja tyytyväinen ihminen nautiskelemassa jokaisesta silmukasta. Minun todellisuuteni näyttää välillä vähän toiselta.
On lankakasoja, keskeneräisiä töitä ja projekteja, joiden loppuun saattaminen ei huvittaisi enää yhtään. Ompelukone temppuilee juuri silloin, kun pitäisi saada nopeasti valmista. Sauma menee vinoon. Jotain joutuu purkamaan. Kuminauha ei käyttäydy niin kuin olin suunnitellut. Lanka loppuu väärällä hetkellä. Joskus huomaan tekeväni samaa puuduttavaa työvaihetta uudelleen ja uudelleen ja mietin, miksi ihmeessä käytän vapaa-aikaani tähän.
En myöskään erityisemmin nauti näpertelystä vain näpertelyn vuoksi. Minulle käsityössä pitää yleensä olla jokin tarkoitus. En tarvitse tavaraa siksi, että olen tehnyt sen itse, enkä halua valmistaa jotain vain siksi, että olisi mukavaa tehdä käsitöitä. Ja silti teen niitä.
Tylsyydestä syntyy jotain omaa
Yksi syy on hyvin yksinkertainen: haluan vaatekaappiini juuri sellaisia vaatteita kuin minä haluan. Joskus kaupoista ei löydy sitä, minkä näen mielessäni. Joskus minulla puolestaan on jo kangas, vanha vaate, pöytäliina tai jokin muu tekstiili, josta näen heti, mitä siitä voisi tulla. Silloin vaihtoehdot ovat oikeastaan aika selvät. Jos haluamaani vaatetta ei ole olemassa, voin tehdä sen itse.
Se on käsitöissä ehkä kaikkein kiehtovinta. Alussa edessä voi olla kasa kangasta ja epämääräinen ajatus. Välissä saattaa olla tuntikausia vaiheita, jotka eivät ole erityisen hauskoja. Sitten yhtäkkiä edessä on vaate, jonka voin pukea päälleni. Minä tein tämän. Siitä tulee aivan uskomattoman hyvä tunne.
Ja jossain kaiken tylsyyden ja kiroilun välissä tapahtuu toinenkin asia. Välillä tekeminen imaisee mukaansa niin täydellisesti, että huomaan vajonneeni flow-tilaan. Ajantaju katoaa ja muu maailma siirtyy hetkeksi taka-alalle. Jäljellä on vain se asia, jota kädet parhaillaan tekevät. Juuri siksi käsillä tekeminen on minulle myös palautumista.
Arjessa päässä pyörii jatkuvasti valtava määrä asioita. Käsitöiden ääressä huomio täytyy suunnata johonkin aivan konkreettiseen: mihin tämä sauma tulee, miten kappaleet yhdistyvät, paljonko kangasta tarvitaan tai miten ratkaisen tämän ongelman? Aivot saavat muuta ajateltavaa.
Kädet tekevät, aivot työskentelevät
Käsityöt eivät oikeastaan ole pelkkää käsillä tekemistä. Varsinkin ompelussa tarvitaan hahmottamista, muistia, ongelmanratkaisua, suunnittelua, mittaamista ja jatkuvaa päätöksentekoa. Ehkä juuri siksi pidän niitä myös eräänlaisena aivojumppana.
Kognitiivisesti haastavan vapaa-ajan tekemisen on tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä parempaan kognitiiviseen toimintakykyyn ja pienempään kognitiivisen heikentymisen riskiin. Käsitöitä ei tietenkään voi ajatella minään taikakeinona, jolla muistisairaudet estetään, mutta minusta on aika hienoa ajatella, että samalla kun teen jotain konkreettista käsilläni, haastan myös aivojani. Haluan pitää ne käytössä. Ja ehkä juuri tässä on vastaus siihen, kuinka ihminen voi samaan aikaan inhota käsitöitä ja tehdä niitä jatkuvasti.
Minä en rakasta jokaista työvaihetta. En todellakaan nauti jokaisesta saumasta, silmukasta tai puretusta ompeleesta. Keskeneräinen työ saattaa lojua pitkäänkin odottamassa, että huvittaisi taas jatkaa. Välillä kyllästyn. Välillä suutun. Välillä päätän, etten enää ikinä tee mitään näin typerää. Ja sitten jatkan. Koska käsityön ei tarvitse olla koko ajan kivaa ollakseen merkityksellistä.
Se antaa minulle mahdollisuuden tehdä vaatteita, joita muuten ei olisi olemassa. Se pakottaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se tarjoaa ongelmia ratkaistavaksi, vie välillä flow’hun ja antaa aivoille aivan toisenlaista tekemistä kuin muu arki. Ja lopussa odottaa se paras hetki.
Keskeneräisten töiden, lankakasojen, epäonnistumisten, purkamisen ja puuduttavien työvaiheiden keskeltä syntyy jotain valmista. Jotain minun näköistäni. Ehkä minä siis todella inhoan käsitöitä. Mutta rakastan sitä, mitä ne minulle antavat.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä aiheeseen liittyvät postaukset:
12 vuotta myöhemmin – kaksi itse tehtyä vaatetta samassa asussa
Tervetuloa vaatekaappiini. Tämän päivän vaatekaappipäiväkirjassa on jotain erityistä. Kaikki tämän asun vaatteet eivät suinkaan ole uusia, päinvastoin. Sekä hame että paita ovat valmistuneet vuonna 2014. Ne ovat kulkeneet kanssani jo kaksitoista vuotta, mutta vasta nyt puin ne ensimmäistä kertaa yhdessä. 12 vuotta myöhemmin – kaksi itse tehtyä vaatetta samassa asussa ja on kuin olisi uudet vaatteet päällä. Ja juuri tällaisista asioista vaatekaappipäiväkirjassani haluan kertoa.
Vaatteiden ei tarvitse olla uusia ollakseen kiinnostavia. Joskus kiinnostavinta on juuri se, millainen historia vaatteen taakse kätkeytyy.
12 vuotta myöhemmin – kaksi itse tehtyä vaatetta samassa asussa
Hame, joka syntyi ilman kaavaa
Hame on itse tekemäni ja sen valmistamiseen en käyttänyt kaavaa lainkaan. Se on yksi niistä vaatteista, joissa tekemisen ilo on ollut tärkeämpää kuin täydellisen lopputuloksen tavoittelu. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että vaatteen voi rakentaa myös ilman valmista ohjetta. Kangas voi itsessään kertoa, millaiseksi se haluaa muuttua.
Tämä hame on hyvä esimerkki siitä, miten oma ompelutausta näkyy pukeutumisessani. En tarvitse aina kaavaa tai tarkkoja ohjeita. Voin katsoa vaatetta, vartaloa, kangasta ja kokonaisuutta ja lähteä rakentamaan niiden perusteella.
Vuonna 2014 valmistettu hame näyttää edelleen omalta. Se ei ole sidottu mihinkään tiettyyn muotiin tai vuosikertaan. Eläinkuosi tyyppinen kuviointi tuo siihen oman voimakkaan ilmeensä, mutta muuten vaatteen muoto antaa paljon mahdollisuuksia yhdistellä sitä eri tavoin.
Oversize-paita kaavalla vuodelta 1992
Hameen seuraksi valitsin tällä kertaa vuonna 2014 valmistamani oversize-paidan.
Paidan kaava on MissB 1/92. Se on jälleen hyvä muistutus siitä, kuinka kauan hyvä kaava voi kulkea mukana. Kaavan ikä ei tee siitä käyttökelvotonta, päinvastoin. Vanhat kaavat voivat olla aivan yhtä kiinnostavia kuin uudet, ja joskus niiden mitoitus ja leikkaukset tuntuvat jopa raikkaammilta kuin tämän päivän nopeasti vaihtuvat trendit.
Paidassa pidän erityisesti sen väljyydestä. Se ei yritä muotoilla vartaloa tiukasti, vaan antaa vaatteelle tilaa olla vaate. Ja juuri tällaisesta pukeutumisesta pidän itse. En halua, että vaatekaappini perustuu siihen, mikä sattuu olemaan juuri nyt muodissa. Haluan rakentaa omaa tyyliäni vaatteista, joista pidän ja joissa tunnen oloni omaksi itsekseni.
Kaksi vaatetta, kaksitoista vuotta
Ehkä kiinnostavinta tässä asussa on se, että nämä kaksi vaatetta ovat molemmat samalta vuodelta, mutta olen päätynyt käyttämään niitä yhdessä vasta kaksitoista vuotta myöhemmin. Se kertoo jotain siitä, miten vaatekaappi muuttuu ajan kanssa.
Vaatteet eivät välttämättä muutu, mutta minä muutun. Oma tyyli muuttuu. Silmä kehittyy. Opimme yhdistämään asioita uudella tavalla ja näemme vanhat vaatteemme aivan eri näkökulmasta. Siksi en ajattele vaatekaappiani kokoelmana valmiita asuja. Ajattelen sitä enemmänkin materiaalipankkina, josta voin rakentaa uusia kokonaisuuksia.
Vanha hame voi saada uuden elämän uuden paidan kanssa. Kymmenen vuotta vanha paita voi näyttää yllättävän tuoreelta, kun sen yhdistää johonkin aivan toiseen. Tässä on mielestäni myös itse tehdyn vaatteen hienous.
Kun vaatteen on itse suunnitellut, kaavoittanut tai ommellut, siihen syntyy erilainen suhde. Se ei ole vain ostettu esine, joka sattui tarttumaan mukaan kaupasta. Siihen liittyy tekemistä, aikaa, osaamista ja muistoja.
Oma tyyli ei vanhene samalla tavalla kuin muoti
Minua kiinnostaa pukeutumisessa yhä enemmän juuri tämä: mitä tapahtuu vaatteille vuosien jälkeen?Muoti vaihtuu nopeasti. Vaatteiden ei tarvitse. Haluan vaatekaappipäiväkirjassani näyttää, mitä kaikkea omasta vaatekaapista voi löytyä ja miten vanhoja, itse tehtyjä, kirpputorilta löydettyjä ja muuten vain rakkaiksi muodostuneita vaatteita voi käyttää uudelleen ja uudelleen.
Tämän päivän asu on siitä hyvä esimerkki. Vuonna 2014 tehty hame. Vuonna 2014 tehty paita. Vuonna 2026 kokonaan uusi yhdistelmä. Ehkä oma tyyli ei olekaan sitä, että löytää jatkuvasti jotain uutta. Ehkä se on sitä, että oppii katsomaan vanhoja vaatteitaan uudella tavalla.
Tervetuloa seuraamaan vaatekaappipäiväkirjaani – täällä vaatteilla on historia, mutta niiden tarina ei ole vielä päättynyt.
Mukavaa lauantaita!
Seuraa minua:
Vaatekaappipäiväkirjan sivuja: