Vuosi alkoi seikkailulla ja päättyi luopumiseen
2
Vuosi 2025 jää mieleeni vuotena, jossa elämä liikkui jatkuvasti eteenpäin, joskus vauhdilla, joskus raskain askelin. Vuosi alkoi seikkailulla ja päättyi luopumiseen, sisälsi Erasmus+-projektin, muuton Jätkäsaaren sisällä, ikimuistoisen matkan Zakopaneen sekä syksyn, jolloin jouduimme hyvästelemään rakkaan perheenjäsenen. Tämä vuosikooste on kurkistus arkeen ja matkoihin, iloon ja suruun, elämään sellaisena kuin se meille vuonna 2025 näyttäytyi.
Vuosi alkoi seikkailulla ja päättyi luopumiseen
1. Erasmus+ toi maailman Suomeen ja meidät Tanskaan
Vuosi 2025 käynnistyi vauhdikkaasti Erasmus+-projektin myötä. Tanskalaiset vieraat saapuivat Suomeen nopealla aikataululla keskelle talvea, ja arki sai aivan uudenlaisen rytmin. Talvipäivät täyttyivät yhdessäolosta, projekteista ja suomalaisista kokemuksista: lasketeltiin, saunottiin, käytiin avannossa ja kierrettiin Helsinkiä niin kuin vain paikalliset osaavat.
Erasmus+ ei ollut pelkkää ohjelmaa, vaan aitoa kohtaamista. Nuoret tekivät erilaisia projekteja, opettelivat toimimaan yhdessä ja tutustuivat kulttuureihin käytännön kautta. Helsingin talvi näytti parhaat ja haastavimmat puolensa, mutta tunnelma pysyi lämpimänä.
Kesällä koitti vastavierailu Tanskaan. Århus avautui meille merellisenä, elävänä ja nuorekkaana kaupunkina. Uimme, kanoottiretkellä nautimme luonnosta, osallistuimme nuorten tapahtumaan ja koimme Kööpenhaminan Tivolin huvipuistotunnelman. Lakko toi matkalle oman lisämausteensa, ja jäimme pariksi päiväksi jumiin Kööpenhaminaan, mutta siitäkin selvittiin, kuten matkalla usein käy. Erasmus+-projekti muistutti, kuinka arvokkaita kohtaamiset ja jaetut kokemukset ovat.
2. Koti, muutos ja elämä Jätkäsaaressa
Matkojen ja projektien rinnalla tapahtui yksi vuoden suurimmista arjen muutoksista: muutto Jätkäsaaren sisällä. Muutimme alueelle, jonne olimme alun perin halunneetkin. Vaikka matkaa oli vain korttelien verran, muutto tuntui fyysisesti ja henkisesti raskaalta.
Laatikot, järjestely ja luopuminen vanhasta veivät voimia, mutta lopputulos oli kaiken arvoinen. Nyt tuntuu siltä, että asumme oikeasti kotona. Uusi ympäristö on asettunut osaksi arkea, ja pienetkin asiat – valo, näkymät ja tuttuus – tekevät kodista paikan, jossa on hyvä olla.
Vuosi 2025 opetti, että muutos ei aina tarkoita kauas lähtemistä. Joskus suurin muutos tapahtuu lähellä, tutussa ympäristössä, ja silti se muuttaa koko arjen suunnan.
Vuoden kohokohta Zakopane ja Krakovan helle
Linja-autolla Tallinnasta Zakopaneen ja vuorille asti
Yksi vuoden mieleenpainuvimmista kokemuksista oli matka Tallinnasta Zakopaneen. Linja-automatka osoittautui minulle fyysisesti liian raskaaksi, ja vietin lähes koko matkan vessassa. Se oli matkan varjoisa puoli, mutta perille päästyämme kaikki muuttui
Zakopane hurmasi heti. Asuimme pienessä huoneessa Willa Lelujassa, ja tunnelma oli lämmin ja kodikas. Kävimme Gubałówkalla ihailemassa maisemia, tutustuimme Zakopanen historiaan ja kuuluisaan juustokulttuuriin sekä vierailimme kulttuurikeskuksessa, jossa avautui alueen käsityö- ja taideperinne.
Vaellus Morskie Okolle oli yksi matkan kohokohdista, ja Kasprowy Wierchiltä avautuvat maisemat pysäyttivät. Viimeinen päivä kului rentoutuen Chochołowskien kylpylässä, täydellinen vastapaino vuoristopäiville. Junamatka Krakovaan toi meidät keskelle kuumuutta ja kaupunkielämää, jossa vietimme vielä pari rauhallista yötä ennen kotimatkaa. Matka oli kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta juuri siksi se jäi mieleen.
Luopuminen ja elämä sen jälkeen
Vuoden raskain hetki koitti syyskuussa. Jouduimme päästämään rakkaan 18-vuotiaan tiibetinspanielimme Nupun ikiuneen. Suru oli ja on edelleen syvä. Nuppu oli osa perhettä, arkea ja elämää tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.
Nupun dementia oli verottanut myös Söpön, 14-vuotiaan tiibetinspanielimme, elämää. Hänen luonteensa oli muuttunut ja huoli oli jatkuvasti läsnä. Nupun poismenon jälkeen Söpö on kuitenkin saanut tilaa omalle surulleen ja palannut vähitellen omaksi itsekseen. Nyt hän nauttii pitkistä lenkeistä, huomiosta ja rauhallisemmasta arjesta.
Vuosi 2025 opetti, että luopuminen ei poista rakkautta. Se muuttaa sen muotoa. Surun rinnalle mahtuu myös kiitollisuus kaikista yhteisistä vuosista.
*****
Vuosi 2025 oli täynnä liikettä, muutosta ja tunnetta. Erasmus+, uusi koti, matkat ja menetys punoutuivat yhdeksi kokonaisuudeksi, joka jätti jäljen. Vuosi, joka alkoi seikkailulla ja päättyi luopumiseen, muistuttaa siitä, että elämä ei ole koskaan vain yhtä sävyä, vaan kaikkea siltä väliltä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Zakopanesta Krakovan helteeseen:
Juutalaisten historia ei ole matkailuelämys
Juutalaisten historia ei ole matkailuelämys. Ei lavaste, ei koriste, ei eksotiikkaa. Olen aiemmin kirjoittanut Kazimierzista ja siitä, miten tärkeää on tutustua myös juutalaiseen elämään tässä hetkessä siihen, mitä Krakova oikeasti on, eikä vain siihen, mitä matkailu haluaa siitä myydä. Tämä kirjoitus menee vielä pidemmälle, sillä nyt en enää pehmennä sanomaani.
Juutalaisten historia ei ole matkailuelämys
Jokaisessa Euroopan vanhassa kaupungissa on kerroksia, mutta harvassa ne ovat yhtä alastomina kuin Krakovan Kazimierzissa. Siellä jokainen kivi, jokainen katu ja jokainen porttikongi kantaa tarinoita, joita ei pitäisi kuluttaa. Ja silti niitä kulutetaan.
Turistit saapuvat, ottavat kuvat ja ohittavat todellisuuden, joka on yhä kipeä, yhä keskeneräinen. Kun tragediasta tehdään kulissi on helppo romantisoida Kazimierzin kujat. On helppo ihastua kynttilänvalossa soivaan klezmeriin, tarjoilijoiden pukeutumisleikittelyyn ja “juutalaisiin teemailtoihin”, joissa sekoittuvat historian kauhut ja ravintolaviihde. Mutta kukaan ei saisi laittaa kansanmurhan jälkeensä jättämiä sirpaleita vitriiniin ilman, että ymmärtää mitä katsoo.
Silti näen sen tapahtuvan jatkuvasti:
- Juutalaisille symboleille irvistäviä matkamuistoja
- ”Autenttista juutalaista tunnelmaa”, jonka ainoa tavoite on nostaa illallislaskun keskiarvoa
- Synagogien vieressä myytäviä rojutorien kopioita, joiden suhde juutalaisuuteen on yhtä todellinen kuin halloween-asun suhde oikeaan ammattiin
Tämä ei ole kunnianosoitus. Tämä on kaupallistettu trauma.
Holokaustimatkailu, ongelma, josta ei haluta puhua
Holokaustia ei pitäisi kuluttaa. Ei siloitella. Ei paketoida elämykseksi. Siitä huolimatta osa matkailusta toimii juuri näin: pysäyttävä historia on muutettu helposti sulatettavaksi, valokuvaukselliseksi ja nopeasti ohitettavaksi. Turistit käyvät näyttelyissä, ostavat jäätelön ja jatkavat päiväänsä. He voivat poistua kevyempinä. Ihmiset, joiden tarinoista nämä näyttelyt kertovat, eivät koskaan voineet.
Ja pahinta on se, että tämä tapahtuu usein ilman aitoa kosketusta nykyiseen juutalaiseen elämään. Aivan kuin juutalaiset olisivat vain mennyt kansa, ei nykyinen yhteisö. Juutalainen elämä on yhä tässä, vaikka sitä ei huomata. Krakovassa elää ihmisiä, jotka rakentavat uudelleen kulttuuria, jonka olisi pitänyt säilyä katkeamattomana. Siellä on synagogia, jotka toimivat edelleen. Siellä on rukouksia, juhlia, nimiäisjuhlia ja sururituaaleja, joita ei turistien linssit tavoita.
Siellä on nuoria, jotka etsivät juuriaan uudelleen. Siellä on vanhoja, jotka kantavat hiljaista perintöä. Siellä on JCC Krakow, joka tekee valtavan työn identiteetin ja yhteisöllisyyden eteen. Jos Kazimierziin tulee vain menneisyyden perässä, näkee vain puolet totuudesta. Jos tulee kuuntelemaan, näkee kokonaisuuden.
Meillä turisteilla on valtaa ja vastuuta
Tämä ei ole vetoomus syyllisyydestä, vaan vastuullisesta läsnäolosta.
Me voimme valita:
- menemmekö paikkaan, joka käyttää juutalaisuutta teemana, vai sellaiseen, jossa sitä eletään?
- ostammeko epäeettisiä matkamuistoja, vai tuemmeko yhteisön omaa työtä?
- kuljemmeko historiaa katsellen, vai pysähdymmekö kuulemaan, mitä siellä todella tapahtui ja mitä tapahtuu nyt?
Eettinen matkailu ei tarkoita paikkojen välttelyä. Se tarkoittaa kunnioittamista.
Tämä on henkilökohtaista
Kirjoitan tämän kovaa, koska aihe vaatii sitä. Mutta en kirjoita tätä kylmästi. Kazimierz ei ole minulle pelkkä kaupunginosa. Se on paikka, johon juureni ovat kasvaneet hiljaa, melkein huomaamatta. Se on kulma, jossa ymmärsin, että historia ei lopu museoon. Se on katu, jossa jokainen askel resonoi jonkun muun askelten kanssa. Se on paikka, jossa minä opin kuuntelemaan.
Kazimierz on opettanut minulle, ettei juutalaisuus ole mennyt tarina, vaan elävä, hengittävä kulttuuri, yhteisö ja läsnäolo. Siksi sydämeni sykkii sinne yhä. Siksi kirjoitan tästä niin intohimoisesti. Siksi en halua nähdä sen muuttuvan kulissiksi. Juutalaisten historia ei ole elämysmatka. Se on velvollisuus: pysähtyä, kuunnella ja kunnioittaa. Se on mahdollisuus: nähdä myös se elämä, joka jatkuu, kaikesta huolimatta, kaiken ansiosta.
Kivoja lukuhetkiä!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: