Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin?
Pukeutumiseen liittyy hämmästyttävän paljon sääntöjä. Milloin housut ovat liian leveät, paita liian suuri, väri väärä tai yhdistelmä muuten vain “mauton”? Entä jos ongelma ei olekaan vaatteissa vaan siinä, että olemme oppineet katsomaan pukeutumista jatkuvasti jonkin kuvitteellisen sääntökirjan läpi? Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin? Tätä olen pyöritellyt viime aikoina, koska mitä enemmän vaatetta katsoo tekstiilialan ammattilaisen silmin, sitä vaikeammaksi muuttuu usko siihen, että pukeutumisessa olisi olemassa yksi oikea tapa.
Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin?
“Tyylimoka” on kätevä sana. Sillä voidaan nopeasti kuitata jokin asia vääräksi ilman, että tarvitsee perustella miksi.
- Housut ovat liian leveät.
- Helma on väärän pituinen.
- Värit eivät sovi yhteen.
- Laukku ja kengät eivät mätsää.
- Vaatteet ovat liian nuorekkaat.
- Vaatteet ovat liian vanhanaikaiset.
- Vyötärö ei korostu tarpeeksi.
Lista on loputon. Ongelmallista on se, että moni näistä säännöistä on syntynyt tiettynä aikana, tietynlaiseen vartalokäsitykseen ja tietynlaiseen muotiin. Silti niitä esitellään välillä lähes luonnonlakeina. Mutta pukeutuminen ei ole fysiikkaa. Jos yhdistät kaksi vaatetta, joiden ei jonkun mielestä “kuulu” sopia yhteen, mitään luonnonlakia ei rikota.
Mittasuhteet ovat eri asia kuin säännöt
Tässä kohtaa haluan kuitenkin tehdä yhden eron. Kaikki pukeutumisessa ei ole pelkkää mielipideasiaa. Vaatteen mittasuhteet vaikuttavat siihen, miltä kokonaisuus näyttää. Pituus, leveys, materiaalin laskeutuvuus, vaatteen rakenne ja vartalon mittasuhteet muodostavat kokonaisuuden. Näitä asioita voi tarkastella hyvinkin ammatillisesti. Mutta hyvä mittasuhde ei tarkoita samaa kuin “peitä tämä” tai “korosta tuota”.
Esimerkiksi oversize-vaate voi näyttää valtavalta. Se voi olla juuri tarkoituskin. Ongelma syntyy vasta silloin, jos käyttäjä itse haluaa vaatteensa näyttävän tietynlaiselta mutta vaatteen mittasuhteet vievät kokonaisuutta toiseen suuntaan. Silloinkin ratkaisu ei välttämättä ole vaatteen hylkääminen. Voi olla, että tarvitaan toinen kenkä, erilainen kerrostus tai jokin pieni muutos vaatteen rakenteeseen. Tämä on yksi syy, miksi en itse halua puhua pukeutumisesta pelkästään “imartelevuuden” kautta.
Miksi mahan pitäisi aina kadota?
Yksi ärsyttävimmistä pukeutumissäännöistä liittyy vartaloon. Naisille tarjotaan jatkuvasti neuvoja siitä, miten maha piilotetaan, vyötärö saadaan näyttämään kapeammalta, käsivarret peitetään ja jalat näyttävät pidemmiltä. Mutta miksi?
Vaatteen ei tarvitse tehdä vartalosta visuaalisesti pienempää ollakseen onnistunut. Minusta on paljon kiinnostavampaa kysyä, miltä vaate tuntuu päällä ja millaisen kokonaisuuden se rakentaa, kuin sitä, onnistuuko se huijaamaan katsojaa ajattelemaan vartaloa kaksi kokoa pienemmäksi.
Joskus haluan korostaa jotain. Joskus haluan peittää jotain. Joskus en ajattele vartaloani lainkaan. Eikö se voisi olla pukeutumisen vapautta?
“Tuon ikäisenä ei enää…”
Sitten päästään ehkä kaikkein ärsyttävimpään sääntöön: ikään. “Tuon ikäisenä ei enää pitäisi käyttää…” Lauseen voi jatkaa lähes millä tahansa vaatekappaleella.
- Lyhyellä hameella.
- Farkuilla.
- Nahalla.
- Kirjavilla väreillä.
- Tennareilla.
- Nuorten osastolta löytyneellä vaatteella.
Miksi vaatteen käyttöoikeus pitäisi joskus vanhentua? Ikä voi toki vaikuttaa siihen, millaisissa vaatteissa itse viihtyy. Maku muuttuu. Elämäntilanne muuttuu. Keho muuttuu. Myös oma suhde pukeutumiseen voi muuttua. Mutta se on aivan eri asia kuin ulkopuolelta annettu kielto.
Minusta pukeutumisen pitäisi muuttua iän myötä ennen kaikkea siksi, että oma tyyli voi kehittyä, ei siksi, että joku päättää puolestamme, mikä on sopivaa.
Kaiken ei tarvitse sopia yhteen
Yksi kiinnostavimmista asioista kirpputoreilla on juuri se, ettei siellä ole valmista kokonaisuutta. Löydät miesten housut. Toisesta paikasta vanhan puseron. Jostain aivan muualta kengät, joita kukaan ei ehkä enää valmistaisi tänä päivänä. Sitten ne pitää saada toimimaan yhdessä. Minulle juuri siinä on pukeutumisen kiinnostavuus.
Täydellisesti yhteen sopiva asu voi olla kaunis, mutta joskus vähän liiankin valmis. Kun yhdistelmässä on jotain odottamatonta, siinä näkyy ihminen eikä pelkästään trendi.
Ehkä eläinkuosiset ballerinat ja valtavat miesten housut eivät ole se yhdistelmä, jonka joku pukeutumisen sääntökirja ensimmäisenä ehdottaisi. Hyvä. Juuri siksi sitä kannattaa kokeilla.
Muoti muuttuu, mutta “tyylimokat” jäävät elämään
Pukeutumisen historiassa on hauska ristiriita. Monet asiat, joita on pidetty tyylivirheinä, muuttuvat myöhemmin muodikkaiksi. Farkut olivat joskus työvaatteita. Oversize-vaatteita on vuoroin rakastettu ja vihattu. Lenkkareilla ei aina ollut asiaa joka tilanteeseen. Kirkkaita värejä on välillä pidetty tyylikkäinä ja välillä mahdottomina.
Muoti tarvitsee sääntöjä voidakseen rikkoa niitä. Siksi suhtaudun hieman epäilevästi jokaiseen otsikkoon, jossa luvataan kertoa “10 asiaa, joita tyylikäs nainen ei koskaan tee”. Aivan varmasti joku tekee ne kaikki. Ja saattaa näyttää upealta.
Oikea kysymys ei ehkä olekaan “onko tämä tyylikästä?”
Pukeutuessa kannattaa tietenkin välillä pysähtyä katsomaan kokonaisuutta. Toimiiko tämä? Tuntuuko tämä omalta? Ovatko mittasuhteet sellaiset kuin haluan? Onko vaate tarkoituksenmukainen siihen tilanteeseen, johon olen menossa? Mutta viimeinen kysymys voisi olla paljon yksinkertaisempi: Pidänkö tästä? Jos vastaus on kyllä, muiden mielipiteille jää aika vähän valtaa.
Minusta todellinen tyylimoka ei ole vääränväristen kenkien käyttäminen, liian suuren paidan pukeminen tai se, etteivät laukku ja kengät ole samaa sävyä. Todellinen tyylimoka voisi olla se, että jättää pukeutumatta itsensä näköisesti vain siksi, että pelkää jonkun muun pitävän asua vääränä. Minä valitsen mieluummin oman tyylin. Vaikka se välillä näyttäisi jonkun muun silmissä tyylimokalta.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää aiheesta:
Asusta enemmän:
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus. Muoti on muuttunut oudoksi. Ennen seurattiin ihmisiä, joilla oli tunnistettava tyyli. Nyt seurataan ihmisiä, jotka tilaavat paketteja. Missä on ne kaikki somemaailman ihmiset, jotka esittelevät niitä vaatteita, joita heillä on ollut vuosia käytössä?
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Avaa mikä tahansa somealusta ja vastaan tulee sama virta: haul sitä, unboxing tätä, “nämä oli pakko saada”, “tässä viikon löydöt”, “linkki biossa”. Vaikuttajista on tullut liikkuvia ostoskoreja, joiden sisältö vaihtuu nopeammin kuin vuodenaika. Ja mitä enemmän tavaraa liikkuu, sitä enemmän algoritmi tykkää.
Samaan aikaan ihmiset kyselevät lähes häpeillen kommenteissa: “Onko enää ketään, joka käyttää samoja vaatteita vuosia?” Se kertoo aika paljon siitä, mihin pisteeseen ollaan tultu.
Minäkin käyn kirppareilla. Teen löytöjä. Innostun vaatteista. Mutta en koe tarvitsevani kokonaan uutta identiteettiä joka viikko. Tämä virkattu paita löytyi tällä viikolla UFFista. Jonkun käsin tekemä työ, joka olisi voinut päätyä jätesäkkiin. Housut ostin Tallinnasta keväällä. Crocsit olen hankkinut vuosia sitten. En ajatellut niitä “sisältönä”. Ne ovat vain osa elämääni. Ehkä juuri siksi niistä tuli tyyli.
Jos jokainen asu on uusi, missä tyyli?
Minua väsyttää nykyinen tapa puhua muodista. Kaikki pyörii uuden ympärillä. Ei sen ympärillä, miltä jokin tuntuu päällä, miten vaate kestää aikaa tai mitä sillä halutaan ilmaista, vaan sen ympärillä, mitä on juuri ostettu.
Ja kyllä, tiedän ironian. Myös kirppishaulit voivat muuttua kulutukseksi. Second hand ei automaattisesti tee ostamisesta tiedostavaa. Jos tavaraa virtaa sisään jatkuvasti vain siksi, että se on halpaa, ainutlaatuista tai “löytö”, lopputulos on silti jatkuva kulutus. Vain esteettisemmässä paketissa.
Siksi minusta kiinnostavin kysymys ei enää ole: “Mistä tuo on ostettu?” Vaan: “Miksi tuo on edelleen käytössä?”
Tyyli syntyy kerrostumista. Vuosista. Toistosta. Siitä, että sama laukku kulkee mukana liian monella matkalla. Samat kengät näkyvät liian monessa kuvassa. Sama neule vedetään päälle silloinkin, kun sitä ei enää “pitäisi” käyttää.
Nykyinen some taas yrittää saada meidät uskomaan, että näkyvä toisto on epäonnistuminen. Että vaatteiden pitäisi vaihtua yhtä nopeasti kuin sisältö. Että kiinnostava ihminen on sellainen, jolla on jatkuvasti jotain uutta esiteltävää. Mutta ehkä kaikkein kiinnostavin ihminen onkin se, jonka tyyliä ei voi ostaa yhdellä tilauksella.
Ehkä emme enää edes seuraa tyyliä
Välillä tuntuu, ettei muotisisältö enää liity pukeutumiseen lainkaan. Se liittyy kulutukseen. Logistiikkaan. Pakettien avaamiseen. Jatkuvaan tavaravirtaan, joka naamioidaan inspiraatioksi. Ja ihmiset alkavat väsyä siihen. Sen huomaa kommenteista. Moni ei enää kysy “mistä tuo on”, vaan sanoo kaipaavansa jotain aidompaa. Sama vaate uudelleen stailattuna. Oikea lempivaate. Elämän jälkiä. Persoonallisuutta, joka ei vaihdu algoritmin mukana.
Minä en halua näyttää katalogilta. En halua rakentaa koko identiteettiäni sen ympärille, mitä olen juuri ostanut. Rehellisesti sanottuna minua kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä ihmiset säilyttävät kuin se, mitä he hankkivat.
Siksi rakastan käsintehtyjä vaatteita, vanhoja löytöjä ja vähän kuluneita suosikkeja. Niissä näkyy elämä. Joku on käyttänyt tätä virkattua paitaa ennen minua. Joku on istunut ja tehnyt sen käsin silmukka silmukalta ilman ajatusta siitä, näkyisikö se algoritmissa tarpeeksi hyvin.
Siinä on jotain lohdullista aikana, jolloin kaikki tuntuu kertakäyttöiseltä, myös ihmiset. Ehkä ongelma ei olekaan se, että ihmiset ostavat vaatteita. Ongelma on se, että meille on myyty ajatus, ettei mikään koskaan riitä. Ei yksi tyyli, yksi takki, yksi estetiikka tai yksi versio itsestä. Kaiken pitäisi uusiutua jatkuvasti, jotta pysyisimme kiinnostavina.
Mutta minä en usko, että persoonallisuus syntyy loputtomasta uudistumisesta. Luulen, että se syntyy siitä, että uskaltaa näyttää samalta vielä vuodenkin päästä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset:


1









