Hae
VillaNanna

Elämää astmaperheessä

Elämää astmaperheessäElämää astmaperheessä

Elämää astmaperheessä on välillä rankkaa katsella. Meillä ei ole montaa vuotta takana siitä kun vihdoin nuorimmainen sai astmadiagnoosin, taisteltiin siitä monta vuotta. Lääkärit olivat sitä mieltä, ettei astmaa ole vaikka toinen käy spiirolla lähes viikottain ja kun ottaa askeleen niin oksentaa limaa ja joutuu toipumaan viikon vuodepotilaana. Vihdoin vastaan tuli lääkäri, joka löi pelin poikki ja pikkuhiljaa on päästy elämään suhteellisen normaalia elämää, selliasta mitä se voi olla tällaisen perheen kanssa, jossa jokaisella on omat sairaudet ja vaivat.

Tuo aika kun taistelimme, toi mukanaan paljon muita ongelmia, joita vastaan pääsimme taistelemaan sitten kun lääkitys alkoi toimia, ollaan nyt kolmisen vuotta saatu olla sopivasti tyytyväisiä mutta nyt pitkästä aikaa nuorimmainen sitten sai tämän minun flunssan, tai sitten minä sain hänen flunssan…Kuka tietää miten päin asia meni? Joka tapauksessa me molemmat kaaduimme sänkyyn mutta nuorimmalla pitkittyi ja pitkittyi. Lääkärikin alkoi epäillä, että nyt on tulehdusarvot korkeat, eipäs ollutkaan. Olimme saaneet niin hyvin hoidettua homman. Kaksi viikkoa poika makasi sängyssä ja meidän toinen ongelma on palanut keskuuteen, pelko! Pojan pelko siitä, ettei keuhkot kestä. Onneksi nyt on flunssa antanut periksi ja poika pääsi vihdoin kouluun maanantaina.

Elämää astmaperheessäElämää astmaperheessäElämää astmaperheessä

Toipilaana

Pojan hartain toive oli päästä Linsin iik weekeille ja pettymyksiä oli tulossa monen monta kun joduimme yhden suunnitellun reissun sinne peruuttamaan. Mutta sunnuntaina sitten päätimme lähteä, sovittiin, ettei mennä laitteisiin eikä mennä illalla, jolloin siellä on siis enemmän kaikkea aiheeseen liittyvää. Pidettiin siis ihan vain perhepäivä kierrellen Lintsillä ja käytiin vähän herkuttelemassa viimeiset herkkuset ennen paluuta normaaliin elämään. Tämä oli pojalle sopiva idea ja ei kun nautiskelemaan olosta. Hyödynsimme kyllä pari ilmaisjuttua mikä tosiaan oli riittävä pojalle, sillä hän väsähti aika nopeasti.

Tällaista on viettää elämää astmaperheessä…aina pitää varautua siihen, ettei homma mene niin kuin suunnittelee. Ei hän vieläkään ihan täysin kunnossa ole mutta siinä kunnossa, että voi käydä taas koulua ja alkaa liikkua ja mennä treeneihin.

Asiaa varjostaa nyt myös voimakkaat päänsäryt, joiden aikana poika myös oksentaa. Näitä on päivittäin. Asiaa on alettu tutkia ja ainakin näkö on nyt poissuljettu. Mutta oireet mitkä lääkäri löysi vievät meidät jatkotutkimuksiin, ensin varmasti tulee migreenitutkimus. Meillä kun on kaikilla muilla migreeni paitsi miehelläni. Vanhemmalla pojalla vielä aikanaan ollut estolääkitys, kun oireet olivat vaikeat. Saapi nähdä mihin tämä tie taas johtaa.

Elämää astmaperheessäElämää astmaperheessä

Asuni

Asuani kuvattiin todella vähän tällä reissulla. Kylmäkin oli, joten mun naama oli kurtussa koko ajan, en tykkää kylmästä yhtään. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja koittaa laittaa lämpimämpää päälle. härdelli Bärdellin asuvalinta oli ainoa, joka sopi tuohon päivään parhaiten. Pakattiin poika nimittäin todella lämpimästi. Silti hänkin alkoi valitella viimasta ja silloin oli hyvä hetki lähteä kotiin.

Asuni on sekametelisoppa: Paita on ostettu Fidasta, takki on ostettu uutena joskus 2013 kun muutimme Helsinkiin takaisin, kengät on vanhempi poikani ostanut minulle. Housut on ilmaisosastolta ja tuunattu, eli lahkeet ovat lyhennetty, olisi voinut lyhentää kyllä enemmänkin, mutta ne ovat mitkä ovat. Ja kaulassa keikkuu leikkuujätteestä tehty kaulaliina, tähän on myös kiinnitetty kaikenlaista muuta jämää mitä on löytynyt. Reppu on myös löytynyt kirpparilta, meidän Oulunkylän Kierrätyskeskuksesta.

Housut

Leikkaa haluttu määrä lahkeesta pois, muista jättää noin 3-4 cm käännösvara. Silitä käännösvara nurjalle ja ompele piilotikillä tai sitten käsin. Yksi helpoimpia muokkauksia, joita voi vaatteeseen tehdä.

Kaulaliina

Tarvitset vanhan kaulaliinan, lyhyen. falnellipaidan osia, pitsiä yms. Yhdistä kaikki toisiinsa ja liitä renkaaksi. Taitoa tarvitsen sen verran, että osaat ommella kappaleet toisiinsa. Muuta osaamista ei tarvita.

Mukavaa päivää kaikille!

-Melissa-

Hän ja minä on me kaksi

Minä ja hän on me kaksi -postaus, on meidän kahden tarina. Sellainen nopea läpileikkaus siitä miten kaikki tapahtui ja mitä tapahtuu nyt.

Tapaaminen

Muutin 2004 Helsinkiin kahden lapseni kanssa. Turulla ei ollut minulle mitään annettavaa, joten halusin kokeilla siipiäni muualla. Mukana minulla ei ollut kuin vaatteet, astiat, muutama laatikko tavaroita ja lapset kainalossa. Aloitin siis täysin nollasta. Työni alkoi heti seuraavalla viikolla muutosta. Uusi koulu esikoisella ja kotiin hoitaja pikkuiselle.

Tapasin mieheni työpaikalla, samana päivänä kuin työni alkoi. Näin siniset silmät tapittavan minua ja se oli sitten siinä. Rakastuimme päätä pahkaa. Mutta meistä tuli hyvät kaverit. Muutama kuukausi ehdittiin olla samassa työpaikassa kun mieheni muutti pois Helsingistä, minä vaihdoin työpaikkaa.

Kului puolitoista vuotta kun mieheni soitti minulle, että koska olen menossa Turkuun. Sovittiin treffit ystäväni keikalle ja sen illan jälkeen ei paluuta enää ollut. Tunteet olivat samat kuin silloin kun nähtiin ihan ensimmäisen kerran. Siltä istumalta päätimme mennä naimisiin. Näin minä 33 vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja ja 23 vuotias lapseton nuorimies hyppäsimme tuntemattomaan. Muutama kuukausi ensitreffien jälkeen, olimme aviopari ja aloitimme yhteisen taipaleen. Turussa.

Hän ja minä on me kaksi

Avioliitto

Meidän avioliitto ei alkanut ruusuisesti, minä jäin Helsinkiin kuudeksi kuukaudeksi, sillä halusin hoitaa työni loppuun fiksusti. Sairastuin vakavasti basedowin tautiin, joka rokotti paljon liittoamme. Mieheni joutui hoitamaan niin minua, kuin lapsia ja tekemään kolmivuorotyötä. Kukaan ei uskonut, että avioliitto kestää muutamaa kuukautta pidempään. Pahimpina aikoina mieheni oli kuukausia kestävillä työkomennuksilla muilla mailla vierahilla. Hankalin olin ensimmäinen komennus Kiinassa, joka kesti kolmisen kuukautta. Yhteydenpito oli hivenen hankalaa, vaikka Skypet ja Facet oli keksitty, aikaerot vähän häiritsi.

Yhteisen lapsen syntyminenkään ei ollut helpoin tie. Tutkimuksia ja leikkaus, kohdunulkopuolinen raskaus ja samaan aikaan kohturaskaus. Ja kun saadaan hetki hengähtää, alkaa lääkäri ja sairaalarumba nuorimman kanssa. Tätä rumbaa kesti monta vuotta.

Mies haki yliopistoon, pääsi lukemaan teologiksi ja muutimme Helsinkiin takaisin, viimeisen kerran. Muuttoa edelsi erittäin vaikea matka Kazimierziin, jossa löysin voiman jatkaa taistelua sairauttani vastaan. Matkan jälkeen minut leikattiin ja aloin toipua.

Myös minä lähdin opiskelemaan nuoriso-ja vapaa-ajanohjaajaksi. Opinnot eteni hyvin mutta esikoisen kohdalla hommat menivät pieleen ja jouduin keskittymään paljon siihen. Hänen koira jouduttiin lopettamaan, jäi auton alle suojatiellä valoissa ja siitä seurannut terveydelliset ongelmat, työpaikan jättäminen ja kuntoutus. Uuden ammatin miettiminen ja opiskelu. Niin paljon vähässä ajassa…

Hän ja minä on me kaksi

Yhteinen aika

Meille jaksettiin sanoa, ettei hommasta tule mitään ja, että nuori ei jaksa pitkään hoitaa vanhaa sairasta vaimoaan. Mutta nyt kun aika on kulunut, olemme löytäneet oman tavan rentoutua. On ammatit, opinnot ohi, lapset kasvaa ja varttuu, on meillä aikaa toisillemme. Vaalimme liittoamme monin tavoin ja rakastuminen on muuttunut rakkaudeksi.

Huolehdimme siitä, että meillä on myös kahden keskiskistä aikaa. Voidaan käydä lounaalla tai tehdä yhdessä upea lounashetki. Käymme seikkailemassa pitkin Helsinkiä yhdessä. Eikä tietenkään meidän liitto ole aina ruusuilla tanssimista, kyllä meillä riidellään ja taistellaan mutta sitten jutellaan ja anteeksi annetaan. Annetaan myös toiselle paljon tilaa, jos sitä tarvitaan. Minä esimerkiksi olen sellainen, tarvitsen paljon omaa tilaa ja itseni kanssa olemista. Siksi mieheni nappaa nuorimman tasaisin väliajoin ja menevät isoisälle yökylään, minä jään kotiin ompelemaan läpi yön.

Hän ja minä on me kaksi

Miten osoitamme rakkautta toisillemme?

Mies hoiti minua kaiken muun lisäksi kun olin todella huonossa kunnossa, enkä voinut edes liikkua. Hän ostelee minulle kenkiä, kuin kukkia. Saan kahvin joka aamu sänkyyn, hän lähtee jokaiselle hullummallekkin reissulle mielellään mukaan.

Minä taas neulon villasukkia ja parsin niitä. Teen herkullisia ruokia ja annan aikaani. Katson hänen tykkäämistä leffoista, lähden sellaisille reissuille, jotka eivät aina ole minua varten. Mutta nautin seurasta.

Ne ovat niitä hyvin pieniä tekoja, joita toisillemme teemme tai sanomme. Hoivaamme yhdessä lapsia ja tyttöjämme. Käymme tyttöjen kanssa kahdestaan lenkillä kun toinen ei yksin jaksa. Teemme erilaisia seikkailuja ympäri Helsinkiä ja järjestämme yhteistä aikaa. Annamme myös tilaa toisillemme kun sitä tarvitaan.

Hän ja minä on me kaksi

Meillä hassutellaan, juostaan peräkanaa ympäri asuntoa, nyhvätään sohvannurkassa mutta meillä myös riidellään ja itketään. Meillä on tunteet sallittu, kiukutellaan ja saadaan itkuporaraivareita. Se ei haittaa kun kotona on turvallista olla oma itsensä. Myös lapsien. Ollaan temperamenttisia, tulisieluisia ja se on ok.

13 vuotta yhdessä, 13 vuotta naimisissa. Ei siis haittaa, vaikka menee hetkessä naimisiin, homman saa kyllä toimimaan. Näillä eväillä meinataan jatkaa lopun elämämme. Se oikea voi kävellä vastaan milloin tahansa, missä tahansa…Mieli avoimena vain.

Ihanaa päivää kaikille!

-Melissa-