Hae
VillaNanna

Olen onnellinen

Olen onnellinen

Olen onnellinen, näin lyhyesti ja ytimekkäästi. Elämä on ottanut uuden askeleen, askeleen jota kohti olen koko ajan ollut menossa omalla tavallani mutta nyt se on virallista. Olen aloittanut kurssin, joka on minulle erittäin henkilökohtainen ja on tie siihen vaiheeseen elämässäni, jonne haluan kulkea.

Olen onnellinen

Olen onnellinen myös siitä, että mieheni tukee minua tällä matkalla, vaikka itse opiskelee hyvinkin tiiviisti tällä hetkellä. Minun opiskelut kestää minkä kestää, en ota paineita siitä. Tärkeä on tie, lopputulos tulee kun olen itse siihen valmis. Toki kun jälleen me molemmat opiskellaan hyvin intensiivisesti ja minä sen lisäksi käyn töissä, niin perheelle ei välttämättä jää edes sitä aikaa mitä ennen. Tarvitaan uusia ajatuksia ja miten saadaan aika riittämään kaikelle. Mutta se tapahtuu pikku hiljaa, omalla painollaan.

On ihanaa kuitenkin syyslomalla hengähtää hetken töistä ja keskittyä perheeseen sekä tietenkin toisiimme. Opiskelen kyllä ahkerasti kun loma on, mutta en kuitenkaan niin, että henki lähtee hommassa. Tämä on minulle iso asia myös, olen niin täydellisyyteen pyrkivä opinnoissani aina, että en anna sijaa epäonnistua. Se taas tuo minulle turhaan paineita ja pettymyksen tunteita. Siksi olen päättänyt ottaa asiat rennosti ja hiljaa hyvää tulee ajatuksella.

Ensin etänä ja sitten lähinä

Opintoni on pääasiassa itse opiskelua, tällä hetkellä tavataan kerran viikossa etänä ja jossakin vaiheessa nähdään kasvotustenkin. Silloin pääsee tutustumaan itse aiheeseen paljon paremmin. Itse olen oppijana sellainen, että opin parhaiten näkemällä ja itse kokeilemalla. Lukeminen ja itsenäinen työskentely on aika hankalaa minulla. Mutta ei mitenkään ylitsepääsemätön tapa kuitenkaan. Mieluiten toki opiskelen niin, että pääsen näkemään, kokemaan ja kokeilemaan.

Mihin minun opinnot sitten johtaa, on vielä iso kysymysmerkki ja miten meidän perheen elämä muuttuu kun luvut on saatu päätökseen. Mutta erittäin jännät ajat tässä alkaa näinkin vanhalla iällä. Onnellinen olen tästä mahtavasta mahdollisuudesta ja tulevaisuus sitten näyttää minne tämä tie minut ja perheeni vie. Halusin nyt vain kertoa, että elämä mullistuu ja blogin päivitykset vähenee, haluan keskittyä töysin nyt töihin sekä näihin opintoihini. Joten ihanaa syksy kaikille! Nähdään taas pian!

Seuraa minua: InstagramFacebookBloglovinBlogit.fi

Saako omasta työstä tykätä?

Saako omasta työstä tykätä? Vai pitääkö työ olla sellainen, että sitä vain suorittaa? Onko ok, että harrastuksesta tulee työ, joka voimaannuttaa? Näitä asioita jäin pohtimaan erään keskustelun jälkeen. Elämmekö tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, missä pitää koko ajan huomioida se, että muilla ei välttämättä ole hyvä ja minun pitää näin ollen salata se, että rakastan työtäni. Ei ole hyvä, että puhun siitä miten onnellinen olen työssäni ja miten paljon tykkään tehdä tätä työtä. Miten paljon näin vaivaa saavuttaakseni tämän työn mikä minulla nyt on, minun unelmatyöni.

Saako omasta työstä tykätä?

Saako omasta työstä tykätä?

Uudelleen kouluttauduin, jätin tekstiili -ja vaateteollisuuden viitan kauniisti viikattuna tuolille ja avasin nuoriso -ja vapaa-ajanohjaajan oven astuakseni siitä sisään. Valmistuin etuajassa ja sen jälkeen monen vaiheen jälkeen, monen vaikean tapahtuman jälkeen, koronan ja kaiken muun negatiivisen tullessa vastaan, minulle tarjoutui mahtava mahdollisuus hakea töihin nuorisotilalle, jossa pääpaino on kädentaidoissa. Ja vaikka haastattelu ei mennyt kovin hyvin, niin paikka oli minun. Pääsin tekemään työtä, jossa voin yhdistää niin nuorisotyön kuin vanhan ammattini vaatetusalan puolelta. Pääsin tekemään sitä mitä harrastan muutoinkin ja samalla tekemään nuorisotyötä, joka on minulle rakasta.

Kun kerron tarinani, niin minulle sanotaan, etten saa kertoa siitä, että tämä on unelmatyö, työ joka voimaannuttaa, jossa rakastan olla. Miksikö? Koska on niitä ihmisiä olemassa, jotka eivät voi hyvin omassa työssään, joiden työyhteisö on huono, on kiusaamista yms. Onko se minun vastuulla? Onko se niin? Enkö minä siis voi nauttia työstäni koska joku muu ei voi? Se on minulle aika suuri vastuu, jos kannan niiden muiden murheellista tarinaa harteillani. Minun kuitenkin kuuluu kantaa vain omat harteillani, sekä omien lasteni. Ei muiden.

Piilota onnesi

Valtavasti näkyy sitä, että ne jotka puhuu omista voitoistaan elämässä halutaan saada tavalla tai toisella maanrakoon ja pian. Ruma käytös muita kohtaan varsinkin somessa on nostanut päätään rajusti ja kiusaaminen on arkipäivää. Samaan aikaan huudetaan koulukiusaamista vastaan ja toisella kädellä haukutaan niitä, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Onko se koronan tuomaa pahaa vai onko se ollut jo valmiina olemassa?

Minua muutama aika sitten varoitettiin, että pian myös minun alani työntekijät vaihdetaan robotteihin ja myös minä pääsen kortistoon, joten silloin hän voi nauraa minulle, kun olen niin ollut onnellinen työstäni, jonka menetän roboteille. En kuitenkaan osaa huolestua moisesta, on kuitenkin aloja, joita ei voida kokonaan robotisoida, se ei ole millään tavoin mahdollista. Robotit ovat kyllä hyviä apuvälineitä mutta ihmistä ne eivät kykene kokonaan syrjäyttämään. Oli se sitten naivi ajatus tai ei, mutta näkee nytkin sen, miten tärkeä se ihmisen kohtaaminen on.

Toisin sanoen, jatkan onnellisena työssäni, joka tekee minut onnelliseksi.

Saako omasta työstä tykätä?