Koiran veriripuli on päivystysasia
1
Yö on hiljainen, mutta mieli ei ole. Herään vähän väliä kuuntelemaan, hengittääkö koira. Veriripuli tuli yhtäkkiä ja pelästytti enemmän kuin osasin odottaa. Tässä kirjoituksessa kerron, miltä se tuntuu ja miksi koiran veriripuli on päivystysasia, johon pitää reagoida heti. Tai jos oksennuksen ja ulosteen mukana tulee verta.
Koiran veriripuli on päivystysasia
On hetkiä, jotka jakavat arjen kahtia. Ennen ja jälkeen. Söpön kohdalla se hetki tuli ilman varoitusta. Yhtäkkiä kaikki oli toisin. Se tavallinen, hieman höpsö, oma itsensä oli poissa ja tilalla oli jotain haurasta, väsynyttä ja pelottavaa. Veriripuli ei ole vain oire. Se on hälytys.
Ja se ääni jää päähän. Ei kuulu ääntä. Ja silloin herää.
Yö toisensa jälkeen olen havahtunut siihen samaan ajatukseen: hengittääkö se vielä? Se ei ole rauhallista nukkumista, vaan sellaista levotonta torkkumista, jossa keho ei koskaan oikein päästä irti. Jokainen pieni liike, jokainen huokaus saa sydämen hypähtämään.
Ja pahinta on se, että pelko ei lopu, vaikka pahin olisi jo ohi.
Mitä koiran veriripuli oikeasti tarkoittaa?
Koiran veriripuli voi kuulostaa “vain vatsavaivalta”, mutta sitä se ei ole. Se voi olla merkki monesta asiasta:
- tulehduksesta suolistossa
- bakteeri- tai virusinfektiosta
- loistartunnasta
- myrkytyksestä
- tai siitä, että koira on syönyt jotain sopimatonta
Ja joskus syy voi olla yksinkertaisempi, mutta sitä ei voi tietää ilman tutkimuksia. Siksi yksi asia on varma: koiran veriripuli on aina päivystysasia. Ei huomenna. Ei “katsotaan vielä vähän”. Vaan nyt.
Koska koira kuivuu nopeasti. Koska sen vointi voi romahtaa yllättävän äkkiä. Koska se ei osaa kertoa, kuinka paha olo sillä on.
Pelko jää kehoon
Vaikka tilanne rauhoittuisi, jokin jää. Söpö on nyt erilainen. Hieman varovaisempi. Katsoo ehkä pidempään, ennen kuin tulee viereen. Nukkuu kevyemmin. Ja minä huomaan tekeväni samaa. Me molemmat säpsähdämme helpommin.
On outoa, miten nopeasti turvallisuuden tunne voi murentua. Se, mikä oli itsestäänselvyys, että toinen on siinä, hengittää, on kunnossa, ei olekaan enää niin varmaa. Ja kun sen kerran menettää, sitä ei saa ihan täysin takaisin.
Pienet asiat muuttuvat suuriksi
Ennen en kuunnellut hengitystä. Nyt kuuntelen. Ennen en miettinyt, miltä ikenet näyttävät tai juoko se tarpeeksi. Nyt mietin. Yhtäkkiä kaikki pienet asiat muuttuvat suuriksi. Ja ehkä se on se pelon toinen puoli: se tekee näkyväksi sen, mikä oikeasti merkitsee. Ei täydelliset asut. Ei viimeistellyt kuvat. Vaan se, että toinen hengittää vieressä.
Syyllisyys hiipii hiljaa
Ja sitten tulee se ajatus, jota ei oikein haluaisi ajatella: teinkö minä jotain väärin? Olisinko voinut estää tämän? Olisinko voinut huomata aiemmin? Oliko se jotain, mitä se söi? Jotain, mitä en nähnyt?
Vaikka tietää järjellä, että kaikkea ei voi kontrolloida, tunne ei kuuntele järkeä. Se jää pyörimään, hiljaa mutta sitkeästi.
Kun arki muuttuu hauraaksi
Tällaiset tilanteet tekevät arjesta ohuemman. Kaikki jatkuu, kahvi keittyy, viestit kilahtavat, elämä menee eteenpäin mutta pinnan alla kulkee jotain muuta. Sellainen jatkuva pieni varjo, joka muistuttaa, että kaikki voi muuttua hetkessä.
Ja silti, ehkä juuri siksi, niistä hetkistä tulee tärkeämpiä.
- Se, kun Söpö tulee viereen.
- Se, kun se syö vähän paremmin.
- Se, kun häntä heiluu edes vähän.
Ne eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Ne ovat pieniä voittoja.
Jos koirallasi on veriripuli
Haluan sanoa tämän suoraan, koska toivon, että kukaan ei jää epäröimään:
- jos koirallasi on veriripuli, lähde päivystykseen.
- Älä jää odottamaan. Älä googlaa tuntikausia. Älä mieti, onko tämä “tarpeeksi vakavaa”. Se on.
Ja vaikka lopulta kaikki olisi hyvin, se hetki, kun toimit ajoissa, voi olla ratkaiseva.
Rakkaus tekee haavoittuvaiseksi
Lopulta tämä kaikki kiteytyy yhteen asiaan: rakkaus tekee meistä haavoittuvaisia. Se tekee öistä levottomia. Se saa pelkäämään pahinta. Se saa sydämen puristumaan kasaan pelkästä ajatuksesta, että jotain voisi tapahtua.
Mutta samalla se tekee myös tästä kaikesta merkityksellistä. Koska ilman sitä pelkoa ei olisi sitä rakkauttakaan. Ja ehkä siksi herään taas ensi yönä kuuntelemaan. Varmistamaan. Hengittämään hetken samaan tahtiin. Ja toivomaan, että kaikki on vielä hyvin.
Aurinkoista sunnuntaita!
Seuraa minua:
Tältä näytti elämäni 90-luvulla ja miksi en vaihtaisi sitä pois
90-luku ei ollut minulle pelkkää muotia tai nostalgiaa. Se oli aikaa, jolloin oma tyyli, käsillä tekeminen ja elämä kulkivat vahvasti rinnakkain, ilman että niitä tarvitsi sen enempää määritellä. Tältä näytti elämäni 90-luvulla ja miksi en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Se muovasi minut sellaiseksi millainen tänä päivänä olen. Se jätti minuun jäljen, jota en halua pestä pois.
Tältä näytti elämäni 90-luvulla ja miksi en vaihtaisi sitä pois
Näissä kuvissa olen minä. Hymyilen, elän hetkessä, kokeilen ja etsin omaa suuntaani. Ja vaikka kaikki näyttää kuvissa huolettomalta, niissä on mukana kokonainen elämäntilanne, sellainen, jota ei voi tiivistää yhteen kuvaan tai hetkeen. Silti yksi asia on varma: en vaihtaisi sitä aikaa pois.
Aika, jolloin oma suunta alkoi löytyä
90-luvulla opiskelin vaate- ja tekstiiliteollisuuden alaa. Se ei ollut minulle vain koulutus, vaan tapa nähdä maailmaa. Kankaat, leikkaukset, muodot ja yksityiskohdat alkoivat rakentaa ymmärrystä tyylistä, ei vain pukeutumisena, vaan osana identiteettiä. Se, että voi tehdä itse, muokata ja yhdistellä, jäi pysyvästi osaksi minua. Elämä ei ollut vielä valmiiksi aikataulutettua tai tarkasti suunniteltua. Se oli enemmän elämistä, oppimista ja oman suunnan hahmottamista.
90-luvun tyyli – oma, elävä ja keskeneräinen
Kun katson näitä kuvia nyt, näen 90-luvun muodin, mutta ennen kaikkea näen oman tyylini kehittymisen. Farkkua, liivejä, mekkoja, kerroksia. Välillä harkittua, välillä täysin hetken mukaan valittua. Tyyli ei ollut valmis. Se eli mukana arjessa, juhlassa ja kaikessa siltä väliltä. Ja ehkä juuri siksi siinä oli jotain aitoa.
90-luvun pukeutuminen ei ollut algoritmien tai trendien ohjaamaa samalla tavalla kuin nyt. Se syntyi enemmän sisältä, kokeilun, tekemisen ja oman silmän kautta.
Elämää, joka ei ollut vain yhtä asiaa
90-luku oli minulle myös aikaa, jolloin elämä muuttui. Sain esikoiseni. Se toi mukanaan uudenlaisen kerroksen kaikkeen. Arkeen tuli vastuuta, mutta samalla elämässä säilyi tietty keveys ja rentous.
Elämä ei ollut joko–tai. Se oli sekä että.
Opiskelua, arkea, juhlia, omaa aikaa, uusia rooleja. Kaikki kulki rinnakkain, ilman että sitä tarvitsi selittää. Huoletonta, rentoa ja silti merkityksellistä
Kun ajattelen nuoruutta 90-luvulla, mieleen nousee ennen kaikkea tunne.
- Huoleton.
- Rento.
- Avoin.
Ei siksi, että kaikki olisi ollut täydellistä, vaan siksi, että elämää ei vielä tarkastellut liikaa ulkopuolelta. Sai olla keskeneräinen. Sai kokeilla omaa tyyliä, tehdä valintoja ja kasvaa niiden mukana. Elämä ennen somea oli myös erilaista. Hetket eivät olleet jatkuvasti tallennettuja tai arvioituja, ne vain elettiin.
Mitä 90-luku jätti minuun
Vaikka vuodet ovat kuluneet, moni asia on jäänyt pysyväksi.
- Rakkaus käsillä tekemiseen.
- Ymmärrys siitä, että tyyli saa muuttua ja elää.
- Halua tehdä asioita omalla tavalla, ilman liikaa selittämistä.
90-luku ei ollut vain vaihe, se oli perusta. Se vaikutti siihen, miten näen vaatteet, tekemisen ja koko elämän tänäkin päivänä.
Miksi en vaihtaisi sitä pois
Olisi helppo ajatella, että jotain voisi tehdä toisin. Mutta silloin tämä ei olisi minun tarinani. Kaikki ne hetket, arki, juhla, tyyli, opiskelu, äitiys, rakensivat sen, mikä on edelleen osa minua. 90-luku ei ollut täydellinen. Mutta se oli aito.
Ja se riittää.
Ihanaa lauantaita!
Seuraa minua: