Omituinen hiihtoretki

Aurinko pilkistää sälekaihtimien takaa ja huutaa hiihtämään. Näin sai alkunsa omituinen hiihtoretki, jollaista ei ole sitten nähty vuosi kausiin. Nimittäin en ole hiihtänyt sitten nuoruusvuosieni. Muistan miten hiki hatussa hiihdettiin pitkin Runosmäen pururataa ja tuntui kuin ei olisi päässyt eteen eikä taakse. Kaatumiset kyllä muistaa, mutta eipä juuri muuta. Muistan myös ne pitkät hiihtoretket latumajalle Runosmäestä. Sellaisia reissuja kaipaa edelleen.

Omituinen hiihtoretki

Hiihtoretki alkoi hiukan nihkeästi, mies kyseli monta kertaa aamun aikana, että onko nyt oikea hetki mennä ja siellä tuulee ja sitä ja tätä. Mutta minä pidin pintani, haluan hiihtämään. Sitten huomattiin, että eihän monot mahdu enää pojalle ja suksetkin ovat ihan liian pienet. Eipä auttanut muu kuin jättää poika sohvalle makaamaan ja tutkia mitkä sukset toimii minulla. Noh, ne pojan pienemmät vermeet. Ei muuta kuin palttoota päälle ja sukset kainaloon ja pihalle.

Meno oli sitten sen tyylistäkin, sukset eivät luistaneet ja mieskin veti semmoisen lätsähdyksen takamuksilleen, että mäjähdys kuului varmasti toiselle puolen Suomea. Noh, ei auttanut kuin rauhoittua ja antaa hengityksen tasaantua. Otettiin sukset taas kainaloon ja kipiteltiin sukset kainalossa eteen päin. Hetken päästä taas sukset jalkaan ja ei kun juoksemaan suksilla, eihän niillä päässyt liukumaan kunnolla.

Herkutteluhetki Vanhassa Pehtoorissa

Koska kyseessä oli laskiaissunnuntai, niin pakkohan oli piipahtaa Haltialan laskiaisriehassa nauttimassa soppaa ja laskiaispullaa, näin jaksaa taas mennä kuin tuulispää juoksemalla sukset jalassa. Kun olimme nauttineet herkkumme, niin ei muuta kuin eteen päin. Vastaan jolkotteli lauma koiria vapaana ja minähän koirapelkoisena ihmisenä saan hepulin ja otan jalat alleni, sukset ja sauvat jäivät siihen ja juoksin kovaa vauhtia pakoon, suoraan ojaan, jossa oli iso määrä pehmeää lunta ja sinnehän meikäläinen upposi, mutta kovassa tohinassa ryömin vain eteen päin kuin olisin taistellut elämästä ja kuolemasta.

Koirat jolkotti rauhallisena ohi ja minä pääsin kuin pääsinkin yläs ojasta. Ei muuta kuin sukset jalkaan ja kovalla juoksulla kotiin. Puolessa välissä matkaa tuntui kuin olisi henki loppunut, mutta ei kuin täysillä eteen päin kuin tuulispää. Potkin ja työnnän vauhtia sauvoilla mutta eteen päin ei vaan pääse. Hiki virtaa otsalla ja näen jo kodin katon. Juoksu kovenee ja kovenee. Vihdoin kotona ja olo on mahtava. Ensi kerralla toivottavasti sukset jo luistaa.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Twitter

Pinterest