Viisi kesäjuttua, joihin en kyllästy koskaan
0
Kesä ei tunnu minusta koskaan suorittamiselta. En halua listaa nähtävyyksistä, joista pitää ottaa pakollinen kuva, enkä aikataulua, joka täyttyy täydellisistä kesäpäivistä. Kaikkein parhaat muistot syntyvät yleensä hetkistä, jotka näyttävät ulkopuolelta aivan tavallisilta: hiekkaa varpaissa, kahvi termospullossa, musiikki joka kuuluu ilta-auringossa jostain kauempaa. Tänä kesänä mukana on myös jotain aivan uutta. Meidän ensimmäinen oma mökkikesä. Tai oikeastaan projekti, joka näyttää tällä hetkellä enemmän viidakolta kuin idylliseltä mökkimaisemalta. Silti juuri nyt tuntuu siltä, että viisi kesäjuttua, joihin en kyllästy koskaan kuvaa täydellisesti sitä, mitä tältä kesältä eniten odotan.
Viisi kesäjuttua, joihin en kyllästy koskaan
Kesässä parasta on se, että tavalliset asiat muuttuvat yhtäkkiä erityisiksi. Sama kahvi maistuu paremmalta ulkona juotuna, sama kaupunki näyttää pehmeämmältä ilta-auringossa ja täysin tavallinen keskiviikko voi tuntua pieneltä seikkailulta. Minun kesälomani ei oikeastaan rakennu isoista suunnitelmista vaan muutamasta asiasta, joihin palaan vuodesta toiseen uudelleen.
Yyteri ja loputon hiekkaranta
Yyterissä on jotain melkein epätodellista. Kun hiekkadyynit avautuvat eteen, ei aina tunnu edes siltä, että olisi Suomessa. Maisema näyttää enemmän joltain elokuvan rantakohtaukselta kuin kotimaan kesältä.
Rakastan sitä tunnetta, kun hiekka on niin lämmintä, että kengät unohtuvat heti autoon. Tuuli, meri ja valtava avoin tila tekevät olosta kevyen tavalla, jota on vaikea selittää. Yyterissä ei tarvitse suorittaa mitään. Voi vain kävellä rantaa pitkin, istua dyynien suojassa tai katsoa merta tuntikausia.
Usein parhaat rantapäivät eivät edes sisällä uimista. Riittää, että mukana on viltti, jotain hyvää syötävää ja aikaa olla ilman kiirettä.
Suomenlinna ilman suunnitelmaa
Suomenlinna kuuluu niihin paikkoihin, joihin voisin mennä aina uudelleen. Vaikka siellä käy paljon turisteja, paikka tuntuu silti rauhalliselta.
Paras tapa viettää päivä Suomenlinnassa ei ole nähdä kaikkea vaan kulkea ilman päämäärää. Löytää hiljainen rantakallio, istua hetki vanhan kivimuurin vieressä tai vain katsella veneitä. Lauttamatka kuuluu kokemukseen yhtä paljon kuin itse saari. Siinä ehtii jättää kaupungin hetkeksi taakse.
Pidän myös siitä, että Suomenlinna näyttää erilaiselta joka säällä. Aurinkoisena päivänä meri kimaltää kirkkaana, mutta pilvisellä säällä koko paikka muuttuu melkein elokuvamaiseksi.
*****
Piknik Helsingissä
Helsinki on kesällä parhaimmillaan juuri silloin, kun mitään erityistä ei tapahdu. Yksi täydellinen päivä voi olla niinkin yksinkertainen kuin viltti, mansikoita ja hyvä paikka istua.
Rakastan rantapiknikejä kaikkein eniten. Se, että meri näkyy taustalla, tekee kaikesta heti enemmän kesää. Joskus mukaan lähtee kahvi ja croissantit, joskus taas kasa sekalaisia eväitä lähikaupasta. Piknikeissä parasta on spontaanius. Ei tarvitse varata pöytää eikä suunnitella viikkoa etukäteen. Ja jotenkin ulkona syöty ruoka maistuu aina paremmalta.
Ulkoilmakonsertit ja loputtomat kesäillat
Kesällä musiikki kuulostaa erilaiselta ulkona. Ehkä siihen vaikuttaa lämmin ilma tai se, että ihmiset ovat muutenkin rennompia. Rakastan erityisesti niitä iltoja, jolloin aurinko alkaa laskea kesken keikan ja koko paikka muuttuu pehmeän kultaiseksi.
Parasta eivät ole pelkästään esiintyjät vaan tunnelma. Ihmiset vilteillä, kaukaa kuuluva musiikki ja tunne siitä, ettei kenelläkään ole kiire kotiin.
Kesäilloissa on jotain melkein taianomaista. Yhtäkkiä huomaa, että kello on paljon enemmän kuin luuli, mutta ulkona on edelleen valoisaa ja lämmin tuuli tuntuu iholla. Sellaisina hetkinä tulee tunne, ettei kesä voisi koskaan loppua.
Ensimmäinen mökkikesä ja täydellinen kaaos
Tämän kesän suurin projekti on ehdottomasti mökki. Tai ehkä pitäisi sanoa mökkiraunioiden pelastusoperaatio. Mökki hankittiin vasta, ja paikka on tällä hetkellä täysin umpeen kasvanut. Piha näyttää enemmän villiltä metsältä kuin pihalta ja tekemistä riittää varmasti koko kesäksi. Mutta ehkä juuri siksi olen siitä niin innoissani.
On yllättävän palkitsevaa nähdä, miten paikka muuttuu vähän kerrallaan. Kun raivaa pusikkoa, pesee vanhoja pintoja tai löytää kaiken kaaoksen keskeltä jotain kaunista, alkaa vähitellen nähdä, millainen paikasta vielä tulee.
Rakastan myös sitä, ettei kaiken tarvitse olla heti valmista. Vähän kuluneet pinnat, vanhat huonekalut ja keskeneräisyys kuuluvat mökkitunnelmaan. Täydellisyys ei edes sopisi siihen. Ehkä juuri siinä on koko kesän idea. Kaiken ei tarvitse olla valmista eikä täydellistä. Riittää, että aurinko paistaa välillä, kahvi ehtii jäähtyä käteen ja jossain vaiheessa huomaa olevansa onnellinen ihan tavallisesta hetkestä.
Tällaiset ovat minun viisi kesäjuttua, joihin en kyllästy koskaan, millaiset sinun on?
Ihanaa iltaa!
Seuraa minua:
Ihania hetkiä kesällä:
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
Moni meistä elää paremmin kuin koskaan aiemmin. Vaatekaapit ovat täynnä, kodeissa on enemmän tavaraa kuin aiemmilla sukupolvilla osasi edes haaveilla, ruokaa on saatavilla ympäri vuorokauden ja maailma on lähempänä kuin koskaan. Silti tuntuu siltä, että jokin puuttuu. Että pitäisi olla hieman hoikempi, hieman tehokkaampi, hieman onnellisempi, hieman tyylikkäämpi tai hieman pidemmällä elämässä. Olen viime aikoina miettinyt, ettei kyse ehkä olekaan siitä, että meillä olisi liian vähän. Ehkä kyse on siitä, että Meille on opetettu tyytymättömyys, mikään ei riitä vaikka ostaisi miten paljon vaatteita, siltikään kaapissa ei ole mitään, vai onko se laajempi asia?
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
Kirjoitin vuosi sitten tyhjän vaatekaapin syndroomasta. Siitä oudosta tunteesta, kun vaatekaappi on täynnä vaatteita, mutta silti tuntuu, ettei ole mitään päällepantavaa. Silloin luulin kirjoittavani vaatteista. Nyt epäilen kirjoittaneeni paljon suuremmasta asiasta. Sillä sama ilmiö näkyy kaikkialla ympärillämme.
Koti on valmis, mutta mielessä pyörii jo seuraava remontti. Kesäloma alkaa, mutta katse on seuraavassa matkassa. Pitkään toivottu hankinta löytyy viimein, mutta ilo kestää hädin tuskin viikon ennen kuin huomio siirtyy seuraavaan asiaan. Emme enää osaa viipyä saavutetussa. Ja ehkä se ei ole edes meidän vikamme.
Koko ympäröivä maailma tuntuu rakentuvan ajatukselle, että nykyhetki ei riitä.
Mainokset kertovat, että elämä olisi parempaa uuden sohvan kanssa. Some näyttää ihmisiä, joilla on enemmän, parempaa, kauniimpaa ja kiinnostavampaa kuin meillä. Jokainen algoritmi on rakennettu pitämään meidät liikkeessä, etsimässä seuraavaa asiaa.
Koska tyytyväinen ihminen on huono asiakas. Jos olet aidosti tyytyväinen vaatekaappiisi, et osta uusia vaatteita. Jos olet tyytyväinen kotiisi, et suunnittele jatkuvasti uusia hankintoja. Jos olet tyytyväinen itseesi, joku menettää mahdollisuuden myydä sinulle ratkaisun ongelmaan, jota sinulla ei ehkä edes ollut. Se on aika epämukava ajatus.
Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei jäänyt vaatekaappiin
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän huomaan saman ilmiön kaikkialla. Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei oikeastaan kerro vaatteista. Se kertoo katseesta. Siitä, että huomio kiinnittyy jatkuvasti siihen, mitä puuttuu. Voimme seistä keskellä omaa elämäämme ja nähdä vain sen yhden asian, jota meillä ei ole.
Ystävät, koti, perhe, terveys, harrastukset, muistot, kokemukset – kaikki jäävät hetkessä taustalle, kun mieli löytää uuden puutteen. Ja nykyään puutteita löytyy helposti. Koskaan historiassa ei ole ollut näin helppoa verrata itseään muihin.
Avaat puhelimen ja näet ihmisiä, joiden kodit näyttävät täydellisiltä. Ihmisiä, jotka matkustavat enemmän. Pukeutuvat paremmin. Sisustavat kauniimmin. Elävät kiinnostavammin. Mutta samalla unohdamme yhden asian. Näemme heidän kohokohtansa ja vertaamme niitä omaan tavalliseen tiistaihimme.
Se on peli, jota kukaan ei voi voittaa. Ehkä juuri siksi niin moni tuntee jatkuvaa levottomuutta. Tunnetta siitä, että elämä alkaa vasta sitten, kun jokin seuraava asia tapahtuu.
- Kun saan sen työpaikan.
- Kun lähden sille matkalle.
- Kun laihdun.
- Kun lapset kasvavat.
- Kun remontti valmistuu.
- Kun löydän sen täydellisen asian.
Mutta mitä jos elämä ei ala silloin? Mitä jos se tapahtuu juuri nyt, tässä hetkessä, samalla kun odotamme jotakin muuta?
Tyytyväisyydestä on tullut kapinallinen teko
Joskus tuntuu siltä, että tyytyväisyyttä pidetään lähes epäilyttävänä. Jos joku sanoo olevansa onnellinen nykyisessä elämäntilanteessaan, hänet saatetaan nähdä kunnianhimottomana. Jos joku ei jatkuvasti kehitä itseään, optimoi arkeaan tai tavoittele jotakin suurempaa, hän näyttää jäävän jälkeen.
Aina pitäisi olla matkalla johonkin.
- Kasvamassa.
- Kehittymässä.
- Parantamassa itseään.
Ja ymmärtäkää oikein. En vastusta unelmia enkä tavoitteita. En usko siihen, että ihmisen pitäisi lakata haaveilemasta. Mutta uskon siihen, että meidän pitäisi välillä pysähtyä kysymään, kuka oikeastaan hyötyy siitä, ettemme koskaan tunne olevamme perillä. Kuka hyötyy siitä, että katsomme jatkuvasti peiliin ja näemme korjattavaa? Kuka hyötyy siitä, että avaamme vaatekaapin ja näemme vain puutteita?
Kuka hyötyy siitä, että katsomme omaa elämäämme ja ajattelemme sen olevan vasta luonnos jostakin paremmasta? Aika harvoin me itse. Ehkä suurin kapina nykymaailmassa ei olekaan lähteä etsimään jotakin uutta. Ehkä suurin kapina on opetella katsomaan sitä, mitä jo on.
Ei siksi, että elämä olisi täydellistä. Ei siksi, että kaikki unelmat olisi saavutettu. Vaan siksi, että jatkuva tyytymättömyys ei ole luonnonlaki. Se ei ole ihmisyyden perusominaisuus. Se on taito, jota meille opetetaan joka päivä. Ja ehkä siitä syystä tyytyväisyyskin on taito. Sellainen, jonka moni meistä on joutunut unohtamaan. Ja jonka voisi vielä opetella uudelleen.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Tyhjän vaatekaapin syndrooma: