jos elämäni olisi elokuva
0
Joskus blogiin tekee mieli kirjoittaa jotain vähän syvällisempää ja joskus taas ei todellakaan. Tänään on jälkimmäinen päivä. Mietin nimittäin, että jos elämäni olisi elokuva, niin millainen elokuva siitä oikein tulisi? Aika sekava luultavasti. Siinä olisi aivan liikaa sivujuonia, vaatteita, käsitöitä, matkustamista, kirpputoreja ja kaikenlaista sähläystä. Ja koska kyse olisi minun elämästäni, niin eihän siitä tietenkään voisi tehdä mitään suoraviivaista tarinaa, jossa alussa tapahtuu jotain, sitten päähenkilö oppii siitä jotain ja lopussa kaikki on hienosti.
Tällaisia blogihaasteita oli ennen muuten paljon enemmän. Minusta ne olivat hauskoja. Toisen blogissa oli kysymyksiä, ne napattiin omaan blogiin ja kohta sama haaste kiersi ties kuinka monessa blogissa. Joten tehdäänpä nyt sellainen. Kaksikymmentä kysymystä siitä, millainen elokuva omasta elämästä syntyisi. Näihin saa tietenkin vastata ihan miten haluaa, koska en minäkään aio ottaa tätä kovin vakavasti.
Jos elämäni olisi elokuva
1. MIKÄ ELOKUVANI NIMI OLISI?
Seitsemän vaatekaappia ja muita sivujuonia.
Hymähdin tälle itsekseni, koska sehän kuulostaa melkein joltain hienolta ja vähän mystiseltä elokuvalta. Seitsemän vaatekaappia voisi tarkoittaa vaikka seitsemää elämänvaihetta tai jotain muuta todella syvällistä. Mutta ei. Minulla on seitsemän vaatekaappia. Ja niitä sivujuonia riittää. Välillä tuntuu, että koko elämäni on pelkkää sivujuonta. Lähden tekemään yhtä asiaa, matkalla keksin kaksi muuta ja illalla ihmettelen, miksi se ensimmäinen jäi taas tekemättä.
2. MIKÄ GENRE ELÄMÄNI OLISI?
Draamakomedia ehkä? Romanttista komediaa pitäisi olla mukana, mutta myös matkaohjelmaa, käsityöohjelmaa ja jonkinlaista muotielokuvaa. Välillä oltaisiin Krakovassa, välillä mökillä, sitten ompelisin jotain ja kohta oltaisiin taas jossain ihan muualla. Luultavasti katsojalle ei missään vaiheessa täysin selviäisi, mitä elokuvaa hän oikein katsoo. Vähän niin kuin minullekaan ei aina selviä, mitä olen tekemässä.
3. KUKA NÄYTTELISI MINUA?
Tämän minä muuten tiedän. Minulla on yksi lempinäyttelijä, jonka valitsisin heti, mutta enpä kerro kuka. Jotain salaisuuksia pitää ihmisellä sentään olla. Hän on kyllä minua huomattavasti elokuvallisempi, mutta sehän on elokuvien idea.
4. Missä elokuvani tapahtuisi?
Suomessa tietenkin. Espoossa, Helsingissä, mökillä ja ihan tavallisissa paikoissa, joissa elämäni muutenkin tapahtuu. Krakova saisi kyllä ison sivuroolin, koska siellä olen käynyt niin monta kertaa ja aina sinne vain tekee mieli uudelleen.
Ja vuoria pitäisi olla. En tiedä missä vaiheessa minusta tuli ihminen, joka rakastaa vuoria niin valtavasti, mutta niitä ilman tätä elokuvaa ei voisi tehdä.
Kirpputorejakin näkyisi varmasti aivan liikaa. Ja kohtaus, jossa lähden vain vähän katselemaan ja palaan takaisin kassi kädessä, olisi täysin uskottava.
5. MIHIN VUODENAIKAAN SUURIN OSA ELOKUVASTA SIJOITTUISI?
Kesään!
Tätä ei tarvitse edes miettiä. Kesä on minun parasta aikaani. Rakastan valoa, lämpöä, vihreyttä ja sitä, että ulos voi vain lähteä. Mökillä voi puuhailla kaikkea mahdollista, voi lähteä retkelle, kävelylle, rannalle tai vaikka istua ulkona tekemättä yhtään mitään. Illat ovat valoisia ja tuntuu, että päivässä on paljon enemmän aikaa.
Tosin elokuvaversiossa kesä olisi tietenkin hieman paranneltu versio suomalaisesta kesästä. Siinä olisi lämpimiä päiviä, kauniita iltoja, vihreää luontoa ja ihania kesäsateita silloin kun niitä tarvitaan. Kaikki ne päivät, jolloin sataa vaakasuoraan ja lämpötila on kaksitoista astetta, voidaan jättää kokonaan kuvaamatta. Minun elokuvani, minun säännöt.
6. MILLAINEN OLISI ELOKUVANI VISUAALINEN MAAILMA?
Runsas. Todella runsas.
Ei missään nimessä mitään valkoista minimalistista kotia, jossa pöydällä on yksi maljakko ja kaapissa kaksitoista täydellisesti yhteensopivaa vaatetta. Minun elokuvassani olisi tavaraa, värejä, vanhoja esineitä, kukkia, kangaspinoja, farkkua, pitsiä, leopardia, villaa ja kaikkea sellaista, mistä minä pidän. Välillä romanttista ja välillä rosoista. Ja luultavasti samassa kohtauksessa molempia.
7. Mikä kappale soisi alkutekstien aikana?
Hanoi Rocks – Malibu Beach Nightmare.
Hanoi Rocks on lempibändini, joten jotain sieltä sen pitää olla. Ja tämä sopisi kyllä oikein hyvin. Olen sen verran sählä ja kaoottinen tapaus, että mitään rauhallista pianomusiikkia ei tähän alkuun tarvita.
8. ENTÄ LOPPUTEKSTEISSÄ?
2 Unlimited – No Limit.
Hanoi Rocksista 2 Unlimitediin. Mikäs siinä. Tykkään teknostakin, joten ei tässä oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Minusta tuntuu välillä, että ihmisellä pitäisi muka olla joku tietynlainen musiikkimaku, mutta miksi ihmeessä? Voin kuunnella ihan mitä haluan. Ja No Limit sopii kyllä elokuvan loppuun vähän turhankin hyvin.
9. MIKÄ VAATE OLISI PÄÄHENKILÖNI TUNNUSVAATE?
Ei onnistu. Miten muka valitsisin yhden? Yhtenä päivänä voin haluta jotain romanttista, toisena farkkua, kolmantena leopardia ja neljäntenä jotain ihan muuta. Ja sitten tietenkin kaikki itse tehdyt vaatteet siihen päälle. Ehkä juuri se olisi minun tunnusjuttuni, ettei kukaan koskaan tietäisi, mitä seuraavaksi tulee. En välttämättä itsekään.
10. MILLAINEN OLISI ELOKUVANI KOTI?
Sellainen kuin kodin minusta kuuluukin olla. Eletty, persoonallinen ja täynnä asioita, joilla on joku tarina. Ja sitten niitä materiaaleja. Niistä ei ehkä puhuta tämän enempää.
11. MIKÄ ESINE NÄKYISI ELOKUVASSA JATKUVASTI?
Ompelukone. Se on ollut elämässäni niin kauan, että olisi aika kummallista, jos sitä ei näkyisi. Välillä ompelisin sillä ja välillä se vain olisi siellä taustalla odottamassa seuraavaa ideaa. Kahvikuppi näkyisi varmaan melkein yhtä usein.
12. Ketkä olisivat tärkeimmät sivuhahmot?
Jos elämäni olisi elokuva, tärkeimmät sivuhahmot olisi perhe tietenkin. Ja Söpö. Vaikka Söpö ei varmaan ymmärtäisi ollenkaan, miksi hänet on tässä luokiteltu sivuhahmoksi. Hän olisi omasta mielestään aivan selvästi yksi päähenkilöistä. Ja luultavasti yleisö olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
13. Mikä olisi elokuvani kaikkein kaunein kohtaus?
Tatravuoret. Tämä on niitä asioita, joita ei tarvitse miettiä sekuntiakaan. Seisoisin ensin vuoren juurella ja katsoisin ylöspäin. Vuoret ovat kuvissa kauniita, mutta kuvista ei mitenkään ymmärrä sitä tunnetta, kun seisoo itse siinä alhaalla ja vuori kohoaa edessä aivan valtavana. Minulle vuorissa on jotain aivan käsittämättömän upeaa. Niitä ei oikeastaan vain katso, vaan ne tuntuvat.
Ja sitten oltaisiin Kasprowy Wierchillä korkealla vuoristossa. Katsoisin sieltä vuoria ja laaksoja, jotka jatkuvat kauas eteenpäin. Miten pieni sitä ihminen onkaan. Siellä sen jotenkin ymmärtää. Kaikki omat kiireet, murheet ja maailman tärkeimmiltä tuntuvat asiat kutistuvat hetkeksi aika pieniksi, kun seisoo keskellä jotain niin valtavaa. Tähän kohtaukseen ei tarvittaisi musiikkia eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vuoret riittäisivät.
14. MILLE KOHTAUKSELLE YLEISÖ NAURAISI?
Varmaan aika monelle ja toivottavasti myös niille kohdille, joiden on tarkoitus olla hauskoja. Vaatekaappien siivouksesta saisi ainakin oikein hyvän kohtauksen. Minä ilmoitan, että nyt vähän järjestän vaatekaappia.
Hetken päästä vaatteita on lattialla, sängyllä ja ties missä. Olen löytänyt jonkun vaatteen, jonka olin täysin unohtanut, ja tietenkin minun pitää kokeilla sitä heti. Sitten löydän toisen. Jossain vaiheessa huomaan, että siivous ei ole juurikaan edennyt. Ja niitä vaatekaappejahan on edelleen seitsemän.
15. Missä kohtauksessa päähenkilö löisi hanskat tiskiin?
Luultavasti jonain sellaisena päivänä, jolloin olen säheltänyt vähän tavallista enemmän. Minulla on aivan ihmeellinen kyky joutua kaikenlaisiin tilanteisiin ihan ilman kenenkään apua. Eksyn helposti, jään vaatteistani ovenkahvoihin kiinni ja välillä teen ensin ja mietin vasta sen jälkeen.
Kerran ravintolassa huomasin kengännauhani olevan auki. Pysähdyin siihen saman tien, kumarruin takamus pystyssä sitomaan kengännauhaa ja kun nousin ylös ja käännyin, tarjoilija seisoi aivan takanani. Minä tietenkin kiljaisin. Raukka tarjoilija ei ollut tehnyt yhtään mitään. Minä olin itse pysähtynyt hänen eteensä niin nopeasti, että hän oli ollut vähällä törmätä minuun. Ja sitten vielä säikähdin häntä. Tällaista ei tarvitsisi käsikirjoittaa. Kamera vain mukaan.
Hanskat lentäisivät tiskiin siinä vaiheessa, kun saman päivän aikana olisin ensin eksynyt, sitten jäänyt ovenkahvaan kiinni, hukannut jotain ja lopuksi säikähtänyt jotakuta täysin viatonta ihmistä. Tosin se toinen hanska jäisi kuitenkin siihen ovenkahvaan.
16. MIKÄ OLISI ELOKUVANI SUURI JUONENKÄÄNNE?
Tämä liittyisi tietenkin niihin seitsemään vaatekaappiin. Olisin siivonnut niitä pitkin elokuvaa ja saanut kaiken hienosti järjestykseen. Tai ainakin melkein. Sitten kyllästyisin. Tunkisin kaikki vaatteet takaisin kaappeihin ja koska ovet eivät enää pysyisi kiinni, hankkisin niihin lukot.
Siinä sitä sitten oltaisiin. Seitsemän siistiä vaatekaappia, kaikki ovet kiinni ja minä erittäin tyytyväisenä ratkaisuuni. Kunnes avaisin yhden lukon. Ensin sieltä tipahtaisi yksi vaate. Sitten toinen. Sitten koko kaapin sisältö vyöryisi päälleni ja minä katoaisin vaatevuoren alle.
Hetken olisi hiljaista. Ja sitten kasan alta kuuluisi: ”Ai niin! Täällähän tämä olikin.” Tämä voisi oikeastaan tapahtua ihan oikeassakin elämässä.
17. Millainen olisi elokuvan viimeinen kohtaus?
Ei mitään sen kummempaa. Olisin ehkä kävelyllä tai ompelisin ompelukoneella. Tai pakkaamassa matkalaukkua. Jossain olisi tietenkin yksi keskeneräinen työ ja vieressä toinen, jonka olen juuri aloittanut. Elämä ei kuitenkaan lopu mihinkään hienoon loppukohtaukseen. Se jatkuu seuraavana aamuna. Ja hyvä niin.
18. MITÄ LOPPUTEKSTIEN JÄLKEEN NÄYTETTÄISIIN?
Minä tulisin takaisin. ”Ai niin! Yksi juttu vielä…” Tämä on niin minä, että muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ole.
19. MINKÄ IKÄRAJAN ELOKUVANI SAISI?
S. Saattaa tosin sisältää minimalisteja järkyttävää materiaalia.
20. OLISIKO ELOKUVALLENI TULOSSA JATKO-OSA?
Aivan varmasti. Luultavasti olisin keksinyt jatko-osan jo ennen kuin ensimmäinen elokuva olisi valmis. Siinä sivussa olisi syntynyt pari muutakin ideaa ja olisin aloittanut yhden uuden käsityöprojektin, jonka piti tietenkin olla ihan pieni. Näinhän nämä yleensä menevät.
Tee oma elämäsi elokuvaksi
Siinäpä se sitten oli. Kaksikymmentä aivan tarpeellista kysymystä elämästäni elokuvana. En oppinut itsestäni mitään järisyttävän uutta, mutta ainakin tiedän nyt, että elokuvani nimi olisi Seitsemän vaatekaappia ja muita sivujuonia, Hanoi Rocks soisi alussa ja lopputekstien kohdalla oltaisiin jo 2 Unlimitedissa.
Ja oikeastaan tällaisia postauksia pitäisi tehdä välillä enemmänkin. Bloggaamisen ei aina tarvitse olla niin vakavaa, hyödyllistä tai viimeisen päälle mietittyä. Joskus saa kirjoittaa ihan vain siksi, että kirjoittaminen on hauskaa.
Jos oma blogi löytyy, tästä saa napata kaikki kaksikymmentä kysymystä omaan käyttöön. Niitä saa muuttaa, jättää pois ja keksiä lisää. Mitään sääntöjä ei ole. Minä jään odottelemaan Seitsemän vaatekaappia ja muita sivujuonia -elokuvan rahoituspäätöstä. Sitä odotellessa taidan mennä katsomaan, mitä niissä vaatekaapeissa oikein on. Jos elämäni olisi elokuva, se olisi ehkä tällainen. Jos sinun elämäsi olisi elokuva, millainen se olisi?
Mukavaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää blogihaasteita:
Kun vaatekaapista tekee mieli pukeutua
Hyvä vaatekaappi ei tarkoita minulle täydellistä vaatekaappia. Sen ei tarvitse olla minimalistinen, värien ei tarvitse sointua täydellisesti keskenään eikä jokaisen vaatteen tarvitse sopia viiden muun kanssa. Kun vaatekaapista tekee mieli pukeutua, siellä on minusta jotain paljon tärkeämpää kohdallaan. Sellainen vaatekaappi saa olla runsas, vähän rönsyilevä ja täynnä keskenään aivan erilaisiakin vaatteita, kunhan siellä olevat vaatteet tuntuvat omilta. Viime viikkoina olen käynyt omia vaatekaappejani läpi ja samalla huomannut miettiväni paljon sitä, miksi joistakin vaatteista tulee lempivaatteita ja toiset jäävät kaappiin, vaikka niissä ei olisi varsinaisesti mitään vikaa.
Kun vaatekaapista tekee mieli pukeutua
Instagramissa kirjoitin tällä viikolla muutamia ajatuksia vaatekaapista ja pukeutumisesta, ja huomasin aiheen olevan sellainen, ettei sitä oikeastaan saa mahdutettua muutamaan kuvaan. Minusta vaatekaapin tärkein tehtävä ei ole näyttää hyvältä silloin, kun sen ovet avaa. Sen pitäisi toimia silloin, kun sieltä pitäisi aamulla löytää jotain päälle.
Olen huomannut tämän erityisen hyvin nyt, kun olen käynyt vaatekaappejani läpi. Vaatteita minulta ei todellakaan puutu, mutta suuri määrä vaatteita ei itsessään tee pukeutumisesta helppoa tai hauskaa. Paljon tärkeämpää on se, millaisia vaatteita siellä on, muistanko niiden olemassaolon ja haluanko oikeasti pukea niitä päälleni.
Kun vaatekaapista tekee mieli pukeutua, on vaatekriisit selätetty ja aina kun avaat kaapin ovet, löydät monenlaista kivaa asua.
Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei johdu vaatteiden määrästä
Tiedätte varmasti sen tunteen, kun seisoo täyden vaatekaapin edessä ja ajattelee, ettei ole mitään päällepantavaa. Minusta sitä kutsutaan vähän hassusti tyhjän vaatekaapin syndroomaksi, sillä yleensä kaappi ei ole tyhjä. Ongelma on melkein päinvastainen.
Kaapissa voi olla valtavasti vaatteita, mutta jos ne eivät sovi omaan elämään, omaan vartaloon tai omaan tapaan pukeutua, niiden määrä ei auta yhtään. Mukana voi olla vaatteita, jotka odottavat jotakin tiettyä tilaisuutta, väärää vuodenaikaa tai sitä kuuluisaa päivää, jolloin niitä ehkä joskus käyttäisi. Sitten niiden keskellä ovat ne vaatteet, joita oikeasti käyttää, mutta niitä ei välttämättä edes näe.
Minulla on paljon vaatteita enkä koe sitä ongelmaksi. Olen kirjoittanut ennenkin siitä, etten tavoittele pientä kapselivaatekaappia. Sen sijaan haluan nähdä, mitä minulla on. Runsas vaatekaappi ja hallitsematon vaatekaappi ovat minusta kaksi aivan eri asiaa.
Shoppaile välillä omassa vaatekaapissasi
Tämä on ollut ehkä hauskin osa koko vaatekaappioperaatiota. Olen löytänyt omia vaatteitani.
Kuulostaa vähän järjettömältä, koska tietenkin tiesin niiden olevan minun vaatteitani ja tietenkin olen ne joskus kaappiin laittanut. Silti vastaan on tullut vaatteita, jotka olen käytännössä unohtanut. Kun sellaisen pukee pitkän ajan jälkeen uudelleen päälle, tunne voi olla melkein sama kuin olisi löytänyt jotain kirpputorilta. Paitsi ettei tarvitse maksaa mitään eikä kantaa kotiin yhtään uutta vaatetta.
Ja tässä kohtaa olen edelleen eri mieltä siitä neuvosta, että käyttämätön vaate pitäisi automaattisesti poistaa, jos sitä ei ole käyttänyt vuoteen. Minulla on vaatteita, jotka ovat levänneet paljon pidempään ja palanneet myöhemmin käyttöön. Jos pidän vaatteesta edelleen ja sillä on paikka kaapissani, en tarvitse sille vuosittaista käyttökiintiötä.
Ehkä omassa vaatekaapissa pitäisi vain käydä useammin ostoksilla. Nostaa esiin jotain, mitä ei ole käyttänyt pitkään, pukea se päälle ja katsoa uudelleen. Joskus uusi lempiasu voi löytyä sieltä, missä se on odottanut jo vuosia.
Pukeudu sille vartalolle, joka sinulla on nyt
Tämä on minusta yksi tärkeimmistä asioista pukeutumisessa ja samalla yllättävän vaikea. Vartalo muuttuu elämän aikana. Minunkin vartaloni on ollut eri kokoinen ja eri muotoinen eri aikoina, ja vaatekaapissa nuo eri ajat näkyvät helposti. Vaatteen tehtävä on kuitenkin sopia minulle eikä minun tehtäväni ole sopia vaatteeseen.
En halua avata aamulla vaatekaappia ja nähdä ensimmäisenä vaatetta, joka kertoo minulle, minkä kokoinen minun joskus pitäisi taas olla. Haluan nähdä vaatteen, jonka voin pukea tänään. Jos housut eivät mene kiinni, niiden kokolappu ei kerro mitään minun arvostani. Se kertoo ainoastaan, etteivät kyseiset housut sovi minulle tällä hetkellä.
Sama toimii myös toiseen suuntaan. Vaatteen ei tarvitse piilottaa vartaloa, pienentää sitä tai saada sitä näyttämään joltain toiselta. Minä pidän esimerkiksi vaatteista, jotka korostavat vyötäröäni ja vartaloni muotoja. Pukeutumisen pitäisi tuottaa iloa sille ihmiselle, joka peilissä on nyt, eikä jollekin menneelle tai kuvitellulle versiolle hänestä.
Lempivaatetta ei tarvitse opetella rakastamaan
Joskus vaatetta sovittaessa tietää heti, että tämä on ihana. Ja joskus taas seisoo sovituskopissa, kääntelee vaatetta, vetää sitä vähän yhdestä kohdasta, miettii oikeita kenkiä ja yrittää vakuuttaa itselleen, että ehkä tämä kotona näyttää paremmalta.
Olen oppinut luottamaan ensimmäiseen tunteeseen aika paljon enemmän. Jos vaate tuntuu heti ihanalta, se päätyy todennäköisemmin myös käyttöön. Jos joudun jo ennen ostamista keksimään perusteluja sille, miksi minun pitäisi pitää siitä, lähtökohta ei ole kovin hyvä.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö jokin kummallinen vaate voisi vaatia vähän totuttelua tai etteikö kirpputorilta voisi löytyä jotain, jonka mahdollisuuden näkee vasta myöhemmin. Ompelijana katson vaatteita muutenkin välillä vähän eri tavalla, koska näen helposti myös sen, mitä niistä voisi tulla. Mutta valmiiksi käyttöön ostettavan vaatteen pitäisi minusta tuntua hyvältä jo siellä sovituskopissa.
Sovita aina, kokolappu ei tunne sinun vartaloasi
Samasta syystä sovitan vaatteita aina kun mahdollista. Kaksi saman kokoista vaatetta voivat istua täysin eri tavalla, eikä kokomerkintä kerro vartalon mittasuhteista juuri mitään.
Tämän tietää erityisen hyvin silloin, kun ompelee itse. Pelkkä rinnanympärys, vyötärönympärys tai lantionympärys ei kerro, missä kohdassa vartaloa nämä mitat sijaitsevat. Ihmisillä on eri pituisia selkiä, eri korkuisia vyötäröitä, erilaisia hartioita, rintoja ja lantioita. Siksi sama vaate voi olla toiselle täydellinen ja toiselle aivan mahdoton, vaikka molempien vaatekoko olisi sama.
Sovituskoppi ei siis ole paikka, jossa tarkastetaan, sopiiko minun vartaloni vaatteeseen. Siellä tarkastetaan, sopiiko vaate minun vartalolleni.
Valitse vaatteita, jotka nostavat mielialaa
Lempivaatteen ei tarvitse olla järkevä. Se voi olla aivan liian näyttävä tavalliseen tiistaihin, kummallisen värinen, röyhelöinen, leopardikuvioinen, valtava tai muuten sellainen, ettei sitä ehkä löydy yhdestäkään täydellisen vaatekaapin rakennusohjeesta. Jos sen pukeminen tekee hyvälle tuulelle, se tekee jo jotain hyvin tärkeää.
Minulle pukeutuminen on aina ollut myös leikkiä. Joskus haluan pukeutua romanttisesti, joskus tomboy-tyylisesti ja joskus yhdistän asioita, joiden ei ehkä jonkun tyylisäännön mukaan edes pitäisi kuulua yhteen. Tavallisena päivänä voin puolestaan pukea farkut ja neuleen eikä siinäkään ole mitään väärää. Minun ei tarvitse näyttää joka päivä samalta todistaakseni, että minulla on oma tyyli.
Juuri siksi haluan vaatekaappiini erilaisia vaatteita. En tarvitse täydellistä vaatekaappia. Tarvitsen vaatteita, joiden avulla voin pukeutua sen päivän fiilikseen.
Rakenna vaatekaappi josta tekee mieli pukeutua
Ehkä tämä on lopulta kaiken ydin. Minusta hyvä vaatekaappi ei ole tietyn kokoinen eikä sitä voi rakentaa yhdellä valmiilla vaateluettelolla. Toiselle täydellinen vaatekaappi voi sisältää kaksikymmentä tarkkaan valittua vaatetta, toiselle kaksisataa. Minun kaappini tulee varmasti jatkossakin olemaan lähempänä jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Haluan kuitenkin avata kaapin oven ja nähdä siellä minut. Haluan nähdä itse tekemiäni vaatteita, kirpputorilöytöjä, vuosia vanhoja lempivaatteita, kummallisia kokeiluja, romanttisia röyhelöitä, farkkuja, neuleita ja niitä voimavaatteita, jotka pelastavat päivän silloin, kun mikään muu ei tunnu hyvältä. Kaiken ei tarvitse sopia kaiken kanssa eikä jokaisen vaatteen tarvitse olla tehokkaassa kierrossa koko ajan.
Mutta niiden pitäisi saada minut haluamaan pukeutua. Sillä ehkä tyhjän vaatekaapin syndrooman vastakohta ei olekaan täysi vaatekaappi. Se on vaatekaappi, jonka avatessa tekee mieli pukea jotain päälle.
Millainen vaatekaappi saa sinut haluamaan pukeutua? Löytyykö sieltä paljon erilaisia vaihtoehtoja vai muutama tarkkaan valittu lempivaate? Ja koska viimeksi olet käynyt ostoksilla ihan omassa vaatekaapissasi?
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Seuraa minua:
Lisää luettavaa aiheesta:
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma