Huivista hihake – Huiviprojekti osa 1
0
Huivista hihake on ensimmäinen osa uudessa Huiviprojektissani, jossa kaivan esiin käyttämättä jääneitä huiveja ja mietin, mitä muuta niistä voisi tehdä. Ensimmäisenä vuoroon pääsi punainen kuviollinen huivi. Halusin käyttää sen mahdollisimman kokonaisena ja säilyttää myös hapsut osana vaatetta. Lopputuloksena syntyi valtavan hulmuava hihake, jonka tekeminen oli lopulta paljon yksinkertaisempaa kuin valmiista vaatteesta voisi päätellä.
Huivista hihake – Huiviprojekti osa 1
Minulla on huiveja, joita en käytä. Osa on ollut kaapissa ties kuinka kauan, vaikka niissä itsessään ei ole mitään vikaa. Tykkään edelleen niiden väreistä ja kuoseista, mutta jostain syystä ne eivät vain päädy kaulaan. Niinpä päätin ottaa huivit käsittelyyn vähän samalla ajatuksella kuin vaatteetkin: jos en käytä jotakin sellaisenaan, voisiko siitä tulla jotakin muuta?
Ensimmäisenä vuoroon pääsi tämä punainen kuviollinen huivi. Siinä on juuri sellaiset värit, joista pidän, ja lisäksi hapsut, jotka halusin ehdottomasti säilyttää. En myöskään halunnut lähteä leikkaamaan huivia kappaleiksi. Ajatuksena oli ennemminkin katsoa, kuinka vähällä huivin voisi muuttaa puettavaksi vaatteeksi. Ja aika vähällä lopulta pääsi.
Hihake syntyi muutamalla saumalla
Huivi on pitkä ja suorakaiteen muotoinen. Oma huivini on suunnilleen 160 × 45 cm, mutta mitan ei tarvitse olla juuri tämä. Erilaisesta huivista tulee vain hieman erilainen hihake: leveys ja pituus vaikuttavat siihen, kuinka runsaasti kangasta hihoihin ja selän ympärille jää.
Aloitin ompelemalla rypytyslangat huivin molempiin pitkiin reunoihin. Sen jälkeen ompelin pitkät reunat yhteen, mutta en koko matkalta. Jätin aukot käsille sekä selälle. Näin yksinkertaisesta rakenteesta syntyi hihake, joka näyttää päällä huomattavasti monimutkaisemmalta kuin mitä se oikeasti on.
Juuri tästä minä tällaisissa projekteissa pidän. Ei välttämättä tarvita kaavaa eikä vaatetta tarvitse rakentaa lukuisista kappaleista. Joskus materiaalin oma muoto saa määritellä, mitä siitä tulee. Tässä tapauksessa huivin pituus, laskeutuvuus ja hapsut tekivät suuren osan työstä puolestani.
Mitä enemmän se liikkuu, sitä parempi
Valmiissa hihakkeessa parasta ovat ehdottomasti hihat. Ne ovat isot, runsaat ja liikkeessä melkein siipimäiset. Kun kädet avaa, koko huivi pääsee oikeastaan vasta silloin kunnolla näkyviin. Hapsut jäivät osaksi hihoja, joten huivi näkyy valmiissa vaatteessa edelleen huivina, vaikka käyttötarkoitus on täysin toinen.
Puin hihakkeen kuvissa mahdollisimman yksinkertaisen asun päälle: valkoisen T-paidan, vaaleat revityt farkut ja punaiset Adidakseni. Minusta tällainen vaate ei oikeastaan kaipaa ympärilleen kovin paljon muuta. Hihake saa hulmuta ja olla koko asun huomionkiinnittäjä. Ja ehkä juuri siksi tästä tuli niin minun näköiseni. Se on vähän liikaa, mutta juuri sopivasti.
Tämä oli vasta ensimmäinen huivi
Huiviprojektin ajatuksena ei ole tehdä kaikista huiveista samanlaisia hihakkeita. Päinvastoin. Haluan katsoa jokaista huivia erikseen ja miettiä, mitä juuri sen koosta, materiaalista ja kuosista voisi syntyä. Ensimmäisestä tuli tämä valtavan hulmuava hihake, mutta seuraavalle huiville minulla on jo aivan toisenlainen suunnitelma.
Ja mikä parasta, minun ei tarvinnut ostaa tätä projektia varten mitään uutta. Lähtökohtana oli huivi, joka oli jo olemassa mutta jota en käyttänyt. Nyt sitä tulee ainakin käytettyä.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Ideoita mitä muuta huiveista voi tehdä:
Vaatekaappipäiväkirja: vanha paita uudelleen
Vaatekaappipäiväkirja: vanha paita uudelleen kertoo tällä kertaa paidasta, joka oli joskus kovassa käytössä ja sitten vain jäi vaatekaappiin. Ei siinä ollut mitään vikaa, en ollut kyllästynyt siihen enkä todellakaan ollut valmis luopumaan siitä. Jostakin syystä sitä ei vain tullut enää käytettyä. Nyt kaivoin vuonna 2021 ompelemani paisleypaidan uudelleen esille ja päätin kokeilla, miltä se näyttää viisi vuotta myöhemmin. Lopputulos muistutti taas siitä, ettei vanha vaate aina tarvitse saksia, ompelukonetta tai minkäänlaista tuunausta. Joskus riittää, että sen pukee aivan eri tavalla kuin ennen.
Vaatekaappipäiväkirja: vanha paita uudelleen
Vuonna 2021 puhvihihat olivat minulle aivan ehdoton juttu. Olin löytänyt niitä jo aikaisemmin kirpputoreilta, mutta tietenkään se ei riittänyt, vaan niitä piti päästä myös tekemään itse. Ompelin ensin juhannukseksi mekon ja samalla kaavalla syntyi myöhemmin tämä paisleykuvioinen paita. Kirjoitin siitä silloin blogiinkin otsikolla Minun tämän kesän hitti. Näin viisi vuotta myöhemmin vanhaa postausta on aika hauska lukea, sillä yksi asia ei ainakaan ole muuttunut mihinkään. Teen edelleen puhvihihoja melkein joka paikkaan, mihin ne vain suinkin saan mahtumaan. Yhden kesän muotivillityksestä ei siis minun kohdallani tainnut olla kyse. Puhvihihat tulivat ja jäivät. Muoti tulee ja menee, mutta minun puhvihihani näköjään pysyvät.
Tämä paisleypaita oli aikanaan paljon käytössä, mutta jossain vaiheessa se jäi vaatekaappiin. Näinhän vaatteille välillä käy ilman mitään sen kummempaa syytä. Ei tule tehtyä päätöstä, ettei tätä enää käytetä, vaan yhtäkkiä huomaa, ettei jotakin ennen paljon käyttämäänsä vaatetta olekaan pukenut pitkään aikaan. Silti en ole halunnut luopua tästä paidasta. Pidän edelleen paisleykuosista, sen murretuista väreistä, mallista ja tietenkin niistä hihoista. Siinä ei siis oikeastaan ollut mitään sellaista, minkä vuoksi sen olisi pitänyt joutua pois käytöstä.
Kaikkea vanhaa ei tarvitse tuunata
Kun otin paidan nyt uudelleen esille, päätin olla tekemättä sille mitään. Tämä ei ehkä ole minulle se kaikkein tyypillisin ratkaisu, sillä aika nopeasti alan yleensä nähdä vanhoissa vaatteissa kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tästä voisi ottaa pois, tuohon voisi lisätä jotain, helmaa voisi muuttaa tai koko vaatteen voisi käyttää materiaalina johonkin aivan muuhun. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kokeilla ensin sitä kaikkein yksinkertaisinta vaihtoehtoa: puen paidan päälle ja yhdistän sen eri tavalla kuin aikaisemmin.
Paidan seuraksi tulivat uudet vaaleat väljät housuni ja leopardikuvioiset ballerinat. Päälle vielä vuosia vanha Venice Beachilta ostettu farkkutakki, ja asu oli siinä. Yhtäkkiä vuosia kaapissa odottanut paita ei näyttänytkään miltään menneisyyden vaatteelta. Se näytti ihan siltä, että voisin pukea sen päälleni nyt, koska niin tietenkin teinkin. Vaatteessa ei ollut tapahtunut viidessä vuodessa mitään. Minun tapani pukea sitä oli muuttunut.
Ehkä juuri tämän takia oman vaatekaapin penkominen on niin kiinnostavaa. Vaatteita tulee helposti katsottua niiden vanhojen yhdistelmien kautta. Jos olen käyttänyt jotakin paitaa aina tiettyjen housujen tai tietyn hameen kanssa, se yhdistelmä jää päähän asumaan ja vähitellen koko vaate saattaa alkaa tuntua vanhalta. Todellisuudessa vanhentunut voikin olla vain oma käsitys siitä, miten kyseistä vaatetta kuuluu käyttää. Kun sen irrottaa vanhasta asukokonaisuudesta, edessä saattaakin olla taas aivan käyttökelpoinen ja parhaassa tapauksessa uudelleen rakastettu vaate.
Viisi vuotta myöhemmin
Vaatekaappipäiväkirjaan haluan kaivaa juuri tällaisia vaatteita. Minun kaapissani on vuosien ja vuosikymmenten aikana kertyneitä itse tehtyjä vaatteita, second hand -löytöjä, matkoilta mukaan tarttuneita vaatteita ja niitä, joiden tarinan olen jo melkein unohtanut. Osa on jatkuvassa käytössä, osa ilmestyy välillä takaisin ja osa on jäänyt niin pitkäksi aikaa taka-alalle, että niiden olemassaoloakin pitää välillä vähän muistella. Materiaalista ei siis varsinaisesti ole pulaa.
Samalla huomaan miettiväni yhä enemmän sitä, miten helposti uuden kaipuu syntyy. Vaatekaappi voi olla täynnä, mutta silti tuntuu siltä, ettei siellä ole mitään kiinnostavaa. Sitten avaa oven vähän toisella asenteella, nostaa esiin vaatteen, jota ei ole käyttänyt vuosiin, ja kokeilee sitä jonkin aivan uuden kanssa. Ei jokainen vanha vaate tietenkään muutu sillä tavalla uudeksi suosikiksi, eikä tarvitsekaan. Mutta ennen kuin lähtee etsimään jotain uutta, omalle kaapille kannattaa antaa edes mahdollisuus.
Tälle paisleypaidalle se mahdollisuus kannatti antaa. En muuttanut helmaa, en koskenut hihoihin enkä purkanut ensimmäistäkään saumaa. Paita on edelleen täsmälleen se sama paita, jonka ompelin vuonna 2021. Viisi vuotta myöhemmin se vain näyttää erilaiselta, koska minä katson ja käytän sitä eri tavalla.
Ja ehkä juuri tässä on koko Vaatekaappipäiväkirjan ajatus. Tarkoitus ei ole todistaa, ettei koskaan saisi ostaa mitään uutta, eikä väkisin käyttää jokaista kaapin perälle unohtunutta vaatetta. Minua kiinnostaa enemmän selvittää, mitä kaikkea siellä jo on ja voisiko jonkin unohtuneen vaatteen nähdä vielä uudella tavalla.
Jos näkisin tämän paisleypaidan nyt ensimmäistä kertaa jossain vaaterekissä, saattaisin hyvinkin pysähtyä tutkimaan sitä. Paisleykuosi, murretut värit ja valtavat puhvihihat, kuulostaa edelleen aika lailla minulta. Onneksi tällä kertaa minun ei tarvitse ostaa sitä. Se oli jo omassa vaatekaapissani.
Mukavaa päivää kaikille!
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Paidan ensiesittely: