Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
0
Moni sanoo nykyään kaipaavansa enemmän aitoutta. Vähemmän filttereitä, vähemmän kiillotettua pintaa ja enemmän oikeaa elämää. Silti olen huomannut jotain outoa: samaan aikaan maailma tuntuu sietävän oikeaa rosoisuutta yhä huonommin. Ehkä juuri siksi aloin miettiä ajatusta siitä, miten kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti. Mistä sellainen oikein johtuu? On myös paljon ihmisiä, jotka luulevat blogien olevan tietynlaisia, vaikka blogeja on valtavasti ja iso osa on erilaisia.
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Some on täynnä puhetta aitoudesta. Ihmiset kertovat kyllästyneensä täydellisyyteen, filttereihin ja siloteltuun elämään. Halutaan nähdä oikeita koteja, oikeita ihmisiä ja tavallista arkea. Puhutaan paljon siitä, miten “epätäydellinen on kaunista”. Silti samaan aikaan kaikkein tarkimmin kontrolloidut ihmiset menestyvät edelleen parhaiten. Ne, joiden elämä näyttää juuri sopivan huolettomalta. Juuri sopivan rosoiselta. Juuri sopivan aidolta. Aitoudestakin on tullut estetiikka.
Nykyään jopa sotku näyttää usein siltä, että se on aseteltu huolella. Kahvikuppi vähän vinoon pöydälle, pehmeä luonnonvalo ikkunasta ja vierelle teksti siitä, miten elämä ei ole täydellistä. Ja tiedättekö mitä? En edes sano tätä ilkeästi. Minäkin teen sitä joskus. Me kaikki opimme nopeasti, millainen sisältö toimii. Some alkaa hiljaa opettaa, millainen aitous näyttää hyvältä muiden silmissä. Mutta oikea aitous ei ole aina kaunista katsottavaa. Siksi sitä ei oikeasti kestetä kovin hyvin.
Oikea aitous ei ole aina esteettistä
Oikea aitous ei ole vain sitä, että joku julkaisee kuvan ilman meikkiä tai näyttää vähän sotkuisen kodin nurkan. Oikea aitous on myös sitä, että ihminen sanoo olevansa väsynyt ilman, että hän yrittää tehdä siitä inspiroivaa. Että joku myöntää olevansa kateellinen, yksinäinen tai hukassa. Että elämä ei olekaan opettanut mitään suurta ja kaunista, vaan välillä vain väsyttänyt. Ja siinä kohtaa tunnelma muuttuu nopeasti.
Koska ihmiset rakastavat aitoutta niin kauan kuin se pysyy helposti katsottavana.
- Suru saa näkyä, kunhan se näyttää runolliselta.
- Kaaos hyväksytään, jos se näyttää “luovalta kaaokselta”.
- Ikääntyminen hyväksytään, kunhan ihminen vanhenee kauniisti, tyylikkäästi ja hehkuvasti.
Mutta entä silloin, kun aitous näyttää oikeasti väsyneeltä? Kun koti ei ole “boheemin kodikas” vaan oikeasti sotkuinen. Kun ihminen ei jaksa olla kiinnostava. Kun suru tekee hiljaiseksi eikä synnytä kauniita oivalluksia. Silloin moni alkaa vaivaantua.
Ehkä juuri siksi niin moni silottaa itseään vähän koko ajan, usein täysin huomaamattaankin. Ei siksi, että olisi valehteleva ihminen, vaan siksi että maailma palkitsee helposti sulavaa versiota ihmisestä. On helpompaa näyttää hallittu määrä keskeneräisyyttä kuin olla oikeasti keskeneräinen. Ja ehkä juuri siinä on tämän ajan ristiriita. Kaikki puhuvat aitoudesta, mutta samalla kaikkien pitäisi silti olla helposti kulutettavia.
Siksi vanhat tavarat ja kaupungit tuntuvat lohdullisilta
Ehkä juuri tästä syystä minä rakastan niin paljon vanhoja tavaroita, vanhoja kaupunginosia ja vintagea. Niissä näkyy elämä ilman, että sitä on rakennettu näyttämään aidolta. Kulunut käsinoja. Vähän haalistunut kangas. Vanha puulattia, joka narisee askelten alla. Mekko, jota joku toinen on käyttänyt vuosia ennen minua. Kahvikupin jättämä jälki pöydässä. Niissä on jotain rauhoittavaa, koska ne eivät yritä olla täydellisiä.
Sama tunne tulee usein vanhoissa kaupunginosissa. Sellaisissa, joissa rakennukset eivät ole täysin sileitä ja identtisiä. Missä näkyy kerroksia, sattumaa ja aikaa. Missä elämä saa vähän näkyä. Ehkä siksi viihdyn niin hyvin paikoissa, joissa kaikki ei ole kliinistä. Täydelliseksi rakennettu maailma alkaa helposti tuntua raskaalta. Sellaiselta, jossa ihminenkin muuttuu projektiksi. Jatkuvasti pitäisi kehittää itseään, näyttää hyvältä, ajatella oikein ja osata sanoittaa kaikki tunteensa kauniisti. Mutta oikea elämä ei aina ole kaunista.
Joskus ihminen on vain väsynyt. Joskus koti on sotkussa. Joskus ajatukset ovat sekavia eikä elämä tunnu inspiroivalta vaan tavalliselta. Ja tiedättekö mitä? Ehkä juuri siinä on jotain kaikkein aidointa. Ei täydellisesti rakennetussa rosoisuudessa vaan siinä, ettei kaikkea ole ehditty silottaa katsottavaksi. Ehkä aitous ei olekaan sitä, että näyttää vähän epätäydelliseltä. Ehkä aitous on sitä, ettei jaksa koko ajan miettiä, miltä näyttää muiden silmissä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää:
Kun vanha verho muuttuu unelmien paidaksi
Voiko vanhasta verhosta syntyä vaate, joka tuntuu enemmän omalta kuin mikään pitkään aikaan? Tämä mintunvihreä itse ommeltu paita sai minut rakastumaan hitaaseen pukeutumiseen uudelleen. Kun vanha verho muuttuu unelmien paidaksi, mukana kulkee paljon enemmän kuin vain kangasta. Vaate muuttuu tarinaksi.
Kun vanha verho muuttuu unelmien paidaksi
On joitakin vaatteita, joita ei vain pueta päälle. Ne puetaan tunteeksi. Sellaiseksi, joka tuntuu pehmeältä ihoa vasten, muistuttaa hitaista kesäilloista ja saa katsomaan itseään vähän lempeämmin. Tämä mintunvihreä paita on juuri sellainen.
Ompelin sen itse Fibre Moodin numeron 20 kaavalla, ja ehkä juuri siksi siitä tuli heti erityinen. Kun leikkaa kankaan itse, ompelee saumat hiljalleen ja näkee vaatteen syntyvän omissa käsissään, siihen jää jotain enemmän kuin vain kangasta ja lankaa. Siihen jää aikaa, ajatuksia ja pieniä hetkiä elämästä. Ja ehkä kaikkein ihaninta tässä paidassa on se, että kangas ei alun perin ollut tarkoitettu vaatteeksi lainkaan.
Kierrätyskankaasta ommeltu paita ja kesän pehmein tunnelma
Löysin tämän kankaan kierrätettynä, ja olen melko varma, että se on ollut joskus verho. Ajatus tuntui heti romanttiselta. Että kangas, joka on joskus hulmunnut jonkun ikkunassa ja nähnyt vuodenaikojen vaihtuvan, sai uuden elämän paitana.
Kangas on ihanan kevyt ja ilmava. Juuri sellainen, joka liikkuu tuulessa kauniisti ja tekee vaatteesta hieman satumaisen. Rakastan myös sitä, miten epätäydellinen pinta tekee siitä elävän näköisen. Kaiken ei tarvitse olla silitettyä ja viimeisteltyä ollakseen kaunista. Juuri pienet rypyt, luonnollisuus ja pehmeys tekevät tästä asusta niin omannäköiseni.
Fibre Moodin numero 20 -kaava oli todella onnistunut valinta. Paidan kerroksellisuus ja väljät hihat tekevät siitä boheemin mutta silti helposti käytettävän. Tällaiset vaatteet ovat niitä, joihin tartun kesällä yhä uudelleen. Ne eivät kiristä, purista tai vaadi mitään. Ne vain kulkevat mukana elämässä.
Kesätyylissäni tärkeintä onkin nykyään tunne. En halua näyttää liian laitetulta. Haluan näyttää siltä, että olen kävellyt rantaan ilta-auringossa, hiukset vähän tuulen sotkemina ja mieli kevyempänä kuin aamulla. Ja juuri sellainen olo tässä asussa tuli.
UFF-housut, Tallinnan kengät ja rakkaus second hand -tyyliin
Yhdistin paidan valkoisiin pellavahousuihin, jotka löysin UFFilta muutama vuosi sitten. Rakastan second hand -löytöjen etsimistä, koska niissä on aina mukana pieni tarina. Usein kaikkein kauneimmat vaatteet eivät löydy uusina kaupan hyllyltä, vaan rekistä, jossa joku muu ei ehkä nähnyt niiden mahdollisuutta.
Näissä housuissa on juuri sellaista vanhan ajan kesätunnelmaa, josta pidän. Leveät lahkeet, kevyt kangas ja pieni pitsimäinen yksityiskohta lahkeissa tekevät niistä täydelliset lämpimiin iltoihin. Kengät taas ostin viime lauantaina Tallinnasta. Tallinna on minulle paikka, jossa tulee aina tehtyä ihania pieniä löytöjä. Siellä on jotain samanlaista tunnelmaa kuin tässä asussa: kiireettömyyttä, vanhojen kivitalojen pehmeyttä ja tunnetta siitä, että elämä saa välillä olla vähän hitaampaa.
Pidän siitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä tai viimeisen trendin mukaista. Tärkeämpää on, että vaatteissa tuntuu omalta. Ehkä siksi rakastan nykyään niin paljon itse ompelemista ja kierrätettyjä materiaaleja. Ne tuovat pukeutumiseen aivan erilaisen suhteen kuin pikamuoti. Kun tekee itse, alkaa nähdä vaatteen ihan eri tavalla. Yhtäkkiä sillä on merkitys.
Ja ehkä juuri sitä kaipaan muutenkin elämässä enemmän merkitystä, hitautta ja kauneutta tavallisiin päiviin. Tämä ilta rannassa tuntui vähän sellaiselta. Vesi oli lähes tyyni, ilmassa oli kesän pehmeä tuoksu ja vaalea paita liikkui tuulessa niin kevyesti, että hetken ajan kaikki tuntui rauhalliselta. Joskus onnellisuus on lopulta hyvin pieni asia.
Vanha verho, itse ommeltu paita, kirpparilta löytyneet housut, uudet kengät Tallinnasta ja kesäilta, jonka olisi halunnut pysäyttää hetkeksi.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää romanttisia asuja: