Joskus vaatekaapin ovet avautuvat ja vastaan katsoo kokonainen maailma. Värejä, kuoseja, röyhelöitä, kerroksia, vanhoja ompelutöitä, kirpputorilöytöjä ja vaatteita, joihin on vuosien varrella kiinnittynyt enemmän tarinoita kuin osaan edes laskea. Minulle pukeutuminen ei ole koskaan ollut pelkästään sitä, että valitsen päälle jotakin säätilaan sopivaa. Se on iloa, luovuutta, asennetta ja toisinaan myös pieni keskisormen heilautus niille näkymättömille säännöille, jotka tuntuvat määrittelevän, millainen aikuisen naisen pitäisi olla. Minä en pukeudu näkymättömäksi, vaan haluan pukeutua tavalla, joka tuntuu omalta, saa hymyn huulille ja muistuttaa siitä, että elämässä on edelleen tilaa yllätyksille.

Minä en pukeudu näkymättömäksi

Vaatteissa on voimaa

Oletko koskaan huomannut, miten erilainen olo sinulla voi olla riippuen siitä, mitä olet pukenut päällesi? Sama ihminen, sama päivä ja samat velvollisuudet, mutta vaatteet voivat muuttaa koko olemusta. Joskus pehmeä neule ja mukavat housut tuntuvat turvalliselta halaukselta, toisinaan näyttävä mekko, korkeat saappaat tai värikäs kokonaisuus saavat ryhdin suoristumaan ja askeleen tuntumaan tavallista kevyemmältä. Vaatteet eivät tietenkään ratkaise kaikkia elämän ongelmia, eivätkä ne pyyhi pois huolia tai tee huonosta päivästä automaattisesti hyvää, mutta ne voivat olla yksi niistä pienistä asioista, joilla annamme itsellemme luvan tuntea jotakin enemmän. Pukeutuminen voi olla iloa, lohtua, rohkeutta ja itsensä muistamista keskellä arjen kiireitä.

Minusta on kiehtovaa, miten vahvasti vaatteet liittyvät siihen, millaisena näemme itsemme. Vaate voi olla paljon muutakin kuin kangasta, saumoja ja nappeja. Se voi olla muisto, mielentila, oma valinta tai tapa kertoa maailmalle, ettei minua tarvitse mahduttaa yhteen muottiin. Kun pukeudun värikkäästi tai yhdistelen vaatteita tavalla, joka ei välttämättä ole kaikkein tavanomaisin, en ajattele tekeväni mitään erityisen rohkeaa. Minä vain pukeudun. Mutta ehkä juuri siinä piilee pukeutumisen voima: siinä, että saa olla oma itsensä ilman, että jokaiselle valinnalle tarvitsee kirjoittaa perustelut.

Aikuisen naisen ei tarvitse pienentää itseään

Jossakin vaiheessa elämää naisen ympärille tuntuu kertyvän kokonainen sääntökirja. Pitäisi olla sopivan ikäinen, sopivan hillitty, sopivan elegantti ja sopivan huomaamaton. Pukeutumisessa pitäisi ottaa huomioon, ettei näytä liian nuorelta, liian söpöltä, liian räväkältä tai liian kiinnostuneelta omasta ulkonäöstään. Ja jos sattuu pitämään vaatteista, jotka ovat vähän tavallisuudesta poikkeavia, saattaa joku muistuttaa, ettei tuollainen tyyli enää sovi tietyn ikäiselle.

Mutta kuka nämä säännöt on kirjoittanut? Ja miksi ihmeessä meidän pitäisi niitä noudattaa?

Minä en ymmärrä ajatusta siitä, että ikääntyessä ihmisen pitäisi vähitellen häivyttää itsensä taustalle. Että värikkäät vaatteet pitäisi vaihtaa turvallisiin neutraaleihin sävyihin, söpöys pitäisi korvata vakavuudella ja persoonallisuus paketoida hillittyyn kokonaisuuteen. Eikö juuri elämänkokemus voisi antaa meille enemmän vapautta? Eikö vuosien pitäisi pikemminkin vapauttaa meidät siitä tarpeesta miellyttää kaikkia muita?

Aikuisuus ei tarkoita sitä, että ilo pitäisi piilottaa. Naisellisuus ei tarkoita tietynlaista siluettia. Eleganssi ei ole ikäraja, eikä persoonallinen pukeutuminen ole nuoruuden etuoikeus. Minä saan pukeutua romanttisesti, söpösti, värikkäästi, dramaattisesti tai aivan miten huvittaa. Voin yhdistää vaatteita, joiden ei jonkun mielestä pitäisi kuulua samaan asuun. Voin käyttää vanhaa itse ompelemaani vaatetta ja rakastaa sitä edelleen. Voin pukeutua niin, että vaatteeni kertovat minun olevan täällä, enkä ole pahoillani siitä.

Oma tyyli ei synny muiden hyväksynnästä

Oman tyylin löytäminen ei välttämättä ole mikään valmis ja lopullinen prosessi. Minusta se on enemmänkin jatkuvaa tutkimusmatkaa. Vaatekaappi muuttuu, elämä muuttuu, mieltymykset muuttuvat ja välillä vanha vaate saa aivan uuden merkityksen. Saatan innostua jostakin materiaalista, kaavasta tai väristä ja haluta kokeilla sitä omalla tavallani. Pukuompelijana ja käsillä tekijänä minulle vaatteet ovat myös mahdollisuuksia. Kangas voi muuttua, vanha hame voi saada uuden käyttötarkoituksen ja vuosia sitten ommeltu vaate voi palata käyttöön aivan uudenlaisessa kokonaisuudessa. Minun tyylini ei ole valmis katalogi, vaan elävä, rönsyilevä ja jatkuvasti jotakin uutta löytävä kokonaisuus.

Ja ehkä juuri siksi en halua pukeutua muiden hyväksynnän varassa. Jos jokainen asu pitäisi valita sen perusteella, mitä joku toinen pitää sopivana, kiinnostavana tai imartelevana, kuinka paljon omasta luovuudesta jäisi jäljelle? Toki vaatteissa saa viihtyä, niiden saa tuntua mukavilta ja niiden kanssa saa olla itsevarma. Mutta en halua, että pukeutumiseni muuttuu jatkuvaksi arviointitilanteeksi, jossa minun pitää todistaa olevani oikean kokoinen, oikean ikäinen tai oikean näköinen.

Vaatteiden ei tarvitse tehdä minusta pienempää, hoikempaa, nuorempaa tai huomaamattomampaa, jotta ne olisivat onnistuneita. Ne voivat olla juuri sellaisia kuin minä haluan niiden olevan. Minun kehoni ei ole vaatteen virhe, joka pitäisi korjata. Vaatteet ovat minun käyttämääni ilmaisua, eivät tuomaristo, joka antaa pisteitä ulkonäöstäni.

Pukeutuminen voi olla pieni kapina

Rakastan ajatusta siitä, että pukeutuminen voi olla myös pieni kapina. Ei välttämättä suurta julistusta tai äänekästä protestia, vaan arkista vapautta. Voin valita tänään jotakin sellaista, joka saa minut tuntemaan itseni iloiseksi. Voin pukeutua söpösti, vaikka joku ajattelisi, että aikuisen naisen pitäisi olla vakavampi. Voin käyttää näyttävää vaatetta tavallisena työpäivänä, vaikka tilanne ei vaatisi mitään erityistä. Voin tehdä vaatteista omannäköisiäni, eikä minun tarvitse odottaa juhlaa, lomaa tai merkkipäivää käyttääkseni niitä.

Kuinka usein me säästelemme vaatteita johonkin erityiseen hetkeen? Kaunista mekkoa, ihania kenkiä tai näyttävää asua odottamaan tilaisuutta, jossa ne olisivat muka tarpeeksi perusteltuja. Entä jos tavallinen päivä olisikin juuri se oikea hetki? Entä jos ilo ei tarvitse kutsukorttia?

Minulle pukeutuminen on osa hyvää elämää. Se ei ole koko elämä, mutta se on yksi sen värikkäistä palasista. VillaNannassa vaatteet, käsityöt ja oma tyyli saavat olla yhtä rönsyileviä kuin elämä itse. En halua rakentaa vaatekaappia, joka näyttää täydelliseltä jonkun muun silmissä. Haluan rakentaa kokonaisuuden, jossa minä viihdyn, jossa vanhat luomukset saavat jatkaa elämäänsä ja jossa luovuudelle ei aseteta turhia rajoja.

Minä saan näkyä

Ehkä pukeutumisen suurin voima ei olekaan siinä, että se muuttaa ulkonäköämme. Ehkä se on siinä, että se muistuttaa meitä omasta olemassaolostamme. Siitä, että meillä on oikeus valita, kokeilla, innostua ja olla erilaisia. Että emme ole pelkästään työntekijöitä, äitejä, puolisoita, ystäviä tai muiden odotusten täyttäjiä. Olemme myös ihmisiä, joilla on omat mieltymykset, oma huumori ja oma tapa kulkea tässä maailmassa.

Minä en halua pukeutua näkymättömäksi. En halua häivyttää persoonallisuuttani siksi, että joku muu pitää sitä sopivampana. En halua odottaa lupaa käyttää värejä, röyhelöitä, söpöjä vaatteita tai näyttäviä asuja. Haluan pukeutua tavalla, joka saa minut tuntemaan, että elämä on edelleen täynnä mahdollisuuksia.

Ja jos joku joskus miettii, saako aikuisena naisena pukeutua söpösti, värikkäästi tai vähän rönsyilevästi, niin vastaan: saa. Saa ihan luvan kanssa. Itse asiassa lupaa ei edes tarvita. Minä en pukeudu näkymättömäksi.

Pukeudutaan siis itsellemme. Iloitaan vaatteista. Ja annetaan näkyä!

Minkälaiset vaatteet saavat sinut tuntemaan itsesi voimakkaaksi, iloiseksi tai juuri omaksi itseksesi?

Ihania pukeutumis hetkiä!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Blogit.fi

Pinterest

Pukeutumisen voimaa ja oman tyylin löytämistä

Vaatteet ovat paljon muutakin kuin päälle puettavaa kangasta. Ne voivat kertoa tarinoita, tuoda iloa ja auttaa löytämään oman tapamme näkyä maailmassa. Olen pohtinut pukeutumista, tyyliä ja vaatekaapin merkitystä myös näissä aiemmissa kirjoituksissani.

• Dopamiinipukeutuminen – kun vaatteet tuovat hyvää oloa.
• Oma Tie Tyyliin – pukeutuminen osana identiteettiä ja omaa ilmaisua.
• Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin? – kuka oikein määrittelee, mikä pukeutumisessa on sallittua?
• Wear Your Story – pukeudu omaan tarinaasi – vaatteet osana omaa tarinaa.

• Muoti ei luo tyyliä – oman tyylin ja muodin suhde.

Välillä mietin, milloin tavallisesta elämästä tuli liian tavallista? Milloin pelkkä kävely meren rannalla, hassut housut jalassa ja hymy huulilla ei enää riittänyt, vaan elämästä piti tehdä jotakin erityistä, kiinnostavaa ja mielellään myös muille näytettävää. Milloin me oikein opimme ajattelemaan, että tavallinen päivä ei ole tarpeeksi hyvä ilman jotakin suurta ja ihmeellistä?

Milloin tavallisesta elämästä tuli liian tavallista?

Tavallinen päivä ei ole epäonnistuminen

Me elämme aikaa, jossa elämä tuntuu olevan jatkuvaa esittelyä. Somessa näkyvät matkat, juhlat, saavutukset, upeat kodit, hienot ravintola-annokset ja ne täydelliset hetket, jotka on tallennettu juuri oikeasta kuvakulmasta. Tavallisen arjen keskellä voi helposti tulla tunne, että jotakin pitäisi tapahtua. Pitäisi olla elämyksiä, kokemuksia, tavoitteita ja tarinoita kerrottavaksi.

Mutta entä jos elämä ei olekaan jatkuva projekti, jota pitäisi kehittää kiinnostavammaksi? Entä jos ihan tavallinen tiistai onkin hyvä tiistai? Jos kävely meren äärellä, tuulessa hulmuavat housunlahkeet ja omaan peilikuvaan hymyileminen riittävät? Minusta olisi aika vapauttavaa ajatella, ettei jokaisen päivän tarvitse olla erityinen ollakseen arvokas.

Entä jos kiinnostavuus onkin katsojan silmässä?

Minä tykkään pukeutua tavalla, joka saa minut hymyilemään. Värikkäät housut, pehmeä huppari ja vähän omannäköinen tyyli eivät välttämättä ole kenenkään muun mielestä päivän suurin muotielämys. Mutta tarvitseeko niiden olla? Pitääkö pukeutumisen, harrastusten tai elämän ylipäätään täyttää jonkin ulkopuolisen määrittelemän kiinnostavuuden mittarin?

Aikuisen ihmisen elämässä on jo tarpeeksi sääntöjä ja odotuksia. Milloin pitäisi pukeutua hillitysti, milloin käyttäytyä arvokkaasti, milloin olla vakavasti otettava. Minä ainakin haluan jättää tilaa myös hassuttelulle, väreille ja sille, että joskus voi seistä keskellä rantakatua jalat harallaan ja olla ihan vain iloinen. Ei siksi, että siitä saisi hyvän kuvan, vaan siksi, että sillä hetkellä on hyvä olla.

Elämmekö vai keräämmekö todisteita?

Olen pohtinut aiemminkin sitä, miten helposti elämästä tulee dokumentointia. Kuvia, videoita, julkaisuja ja muistoja, jotka pitäisi tallentaa ennen kuin hetki ehtii mennä ohi. Joskus tuntuu, että kokemuksesta tulee tärkeä vasta sitten, kun se on jaettu muiden nähtäväksi.

Mutta eihän elämä voi olla pelkkää todisteiden keräämistä. Kaikkien hetkien ei tarvitse päätyä julkaisuun. Kaikkien vaatteiden ei tarvitse olla trendikkäitä. Kaikkien päivien ei tarvitse olla ikimuistoisia. Joskus riittää, että päivä oli oma, hetki oli hyvä ja minä olin siinä mukana.

Minä valitsen tavallisen ja vähän rönsyilevän elämän

VillaNanna on minulle osa hyvää elämää. Se on käsitöitä, vaatteita, ajatuksia, kuvia, arkea ja niitä pieniä asioita, joista elämä oikeastaan rakentuu. En halua tehdä siitä liian siloteltua tai suoraviivaista. Elämä saa olla vähän rönsyilevää, välillä hassua ja toisinaan täysin epäjohdonmukaista.

Ehkä tavallisesta elämästä ei koskaan tullut liian tavallista. Ehkä me vain opimme katsomaan sitä liian usein jonkun toisen mittareiden kautta.

Minä ainakin haluan edelleen iloita värikkäistä housuista, merituulesta ja ihan tavallisesta päivästä.

Entä sinä? Tuntuuko sinusta joskus, että tavallisen elämän pitäisi olla kiinnostavampaa kuin se oikeasti on?

Mukavaa päivää!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Blogit.fi

Pinterest

Jos jäit vielä pohtimaan…

Tavallinen elämä, sosiaalisen median vaikutus ja oman näköisen arjen rakentaminen ovat aiheita, joihin olen palannut VillaNannassa useammankin kerran. Jos nämä ajatukset herättivät sinussa jotakin, kurkista myös aiempiin kirjoituksiini. Ehkä löydät niistä vielä lisää pohdittavaa – tai ainakin huomaat, ettet ole ajatustesi kanssa yksin.

• Elämmekö elämäämme vai keräämmekö siitä todisteita? – kokemusten tallentamisesta ja siitä, pitääkö elämästä jatkuvasti kerätä todisteita.
• Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan – keskeneräisyydestä ja siitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä.
• Pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita? – saako joskus vain tehdä asioita ilman päämäärää?
• Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen – miksi en halua VillaNannalle yhdenmukaista ja siloteltua visuaalista ilmettä.

• Meille on opetettu tyytymättömyys – tyhjän vaatekaapin syndrooma – miksi nykyhetki ei tunnu riittävän ja miksi haluamme jatkuvasti lisää.