jämälangoista neulottu bolero
0
Minulla oli taas kertynyt jämälankoja, tällä kertaa Novitan Isoveli-lankaa. Kerät olivat jääneet eri töistä, joten langoissa oli myös pieniä sävyeroja, mutta eipä se minua haitannut. Päätin tehdä langoista boleron, eikä minulla tietenkään ollut mitään ohjetta. Olen vain pistellyt menemään, sovittanut välillä ja katsonut, mitä tästä oikein tulee. Lopulta jämälangoista neulottu bolero söi lankavarastostani viiden kerän verran lankaa ja siitä tuli aivan ihana. Iso, lämmin, vähän överi ja juuri sellainen, jonka voisin aivan hyvin kuvitella päälleni jonnekin Tatravuorten maisemiin.
Jämälangoista neulottu bolero
Minulle kertyy jämälankoja aivan samalla tavalla kuin kankaita ja kaikenlaisia muitakin materiaaleja. Yhdestä työstä jää vähän, toisesta vähän enemmän ja niitä pieniä ja vähän suurempiakin keriä alkaa kummasti löytyä joka paikasta. Näitä Novitan Isoveli-lankoja oli jäänyt useammasta työstä ja koska kerät eivät ole kaikki samasta värjäyserästä, mukana on myös pieniä sävyeroja. Minusta se ei haittaa tässä yhtään. Tämä on jämälangoista tehty vaate ja se saa myös näyttää siltä. Itse asiassa minusta sävyerot tekevät neulepinnasta vain hauskemman näköisen.
Ja lankaa muuten meni tähän lopulta noin viisi kerää. Viisi! Jämälankojen kulutuksen kannalta siis aivan loistava projekti.
Ohjetta on aivan turha kysellä
Minulla ei ole sellaista.
En ole laskenut tätä varten mitään valmista ohjetta, vaan olen neulonut boleroa oikeastaan ihan fiiliksen mukaan. Välillä sovittanut, välillä jatkanut ja jossain vaiheessa päättänyt, että tuohon tarvitaan vielä vähän lisää. Ja sitten vielä vähän.
Tämähän on muuten aika tyypillinen tapani tehdä käsitöitä. Minulla saattaa olla päässä jonkinlainen ajatus siitä, mitä olen tekemässä, mutta se ei tarkoita, että lopputulos olisi täsmälleen samanlainen. Joskus se on paljon parempi. Tästä ainakin tuli.
Bolero ei ole mikään pieni hartioille heitettävä koriste, vaan halusin siitä oikeasti lämpimän. Se on sen verran pitkä, että se suojaa hyvin myös rinnusta, mikä on talvella aika oleellinen ominaisuus. Minä palelelen aivan tarpeeksi muutenkin, joten jos kerran neulon itselleni lämpimän vaatteen, niin sen pitää myös lämmittää.
Huppukin tästä löytyy ja se on aivan ihana. Hupun saa vedettyä kunnolla päähän ja yhtäkkiä koko vaate tuntuu vielä paljon lämpimämmältä. Ja sitten ovat tietenkin hihat.
Ilmapallohihat koska tavalliset olisivat aivan liian tylsät
Minähän rakastan isoja hihoja. Olen ommellut niitä, neulonut niitä ja tunkenut niitä vaatteisiin aina kun siihen on ollut pienikin mahdollisuus. Jos vaatteeseen voi tehdä puhvihihat tai ilmapallohihat, niin miksi ihmeessä tekisin tavalliset?
Niinpä tähänkin tuli aivan valtavat ilmapallohihat. Ja ne ovat ehkä koko boleron paras osa. Tai huppu on. Tai koko bolero. En osaa päättää.
Hihat tekevät tästä juuri sopivan överin. Bolero olisi varmasti ollut ihan kiva tavallisillakin hihoilla, mutta ihan kiva ei nyt varsinaisesti ollut se, mitä olin tekemässä. Halusin ison, lämpimän, muhkean ja näyttävän neuleen ja sellainen siitä myös tuli. Talvitakin alle näitä hihoja ei ehkä ihan helposti tungeta, mutta kaikkea ei voi saada.
Ihan täydellinen après-ski-vaate
Kun sain boleron valmiiksi ja vedin sen päälle, tiesin heti, missä tätä pitäisi käyttää. Zakopanessa! Tämä on aivan täydellinen après-ski-vaate. Sellainen, jonka vetäisin päälle laskettelun jälkeen, kun laskettelukamat saa vihdoin riisua ja voi vain olla lämpimästi. Huppu päähän, isot hihat, lämpimät housut ja kunnon talvikengät. Jossain taustalla tietenkin Tatravuoret ja ympärillä mielellään aivan järkyttävä määrä lunta. Nyt minulla on siis après-ski-bolero. Puuttuu enää se ski. Ja Zakopane. Mutta niitähän voi aina järjestää.
Minusta tässä bolerossa on myös jotain ihanan vanhanaikaista ja vähän satumaista. Iso huppu, valtavat hihat ja muhkea neulepinta eivät todellakaan tee siitä mitään huomaamatonta perusneuletta. Hyvä niin. Perusneuleita saa kaupasta.
Tämän parasta antia on kuitenkin se, että kaikki langat löytyivät valmiiksi omista varastoistani. En ostanut tätä varten yhtään uutta lankaa, vaan viiden kerän verran aikaisemmista töistä jääneitä lankoja muuttui kokonaiseksi vaatteeksi. Ja vielä sellaiseksi vaatteeksi, josta tykkään aivan hirmuisesti.
Minusta jämälankaprojekteissa on juuri tämä kaikkein hauskinta. Lopputuloksen ei tarvitse näyttää siltä, että kaikki on harkittu etukäteen viimeistä lankaa myöten. Sävyt saavat vähän vaihdella ja tekeminenkin saa elää matkan varrella. Minä en ainakaan kaipaa tähän täydellisyyttä. Tarvitsin valtavat hihat ja hupun. Ja ne minä sain. Ihan super ihana tuli!
Mukavaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää ihania after ski asuja:
Merinovillaa ja laskettelun unelmia – käsintehty tyyli ilman lunta
pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita?
Välillä tuntuu, että nykyään pitäisi olla tavoite ihan kaikessa. Töissä tietenkin on tavoitteita, mutta niitä on myös liikkumisessa, syömisessä, säästämisessä, harrastuksissa ja oikeastaan vapaa-ajassakin. Askeleita pitäisi tulla tietty määrä, kirjoja pitäisi lukea vuodessa tietty määrä ja jos aloittaa jonkin uuden harrastuksen, niin siinäkin olisi mielellään hyvä kehittyä. Aloin miettiä, että pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita? Voisiko joskus vain tehdä jotain siksi, että se on kivaa, ilman että ollaan menossa kohti yhtään mitään?
Minulla on tavoitteita. Paljonkin. Ja suunnitelmia vielä enemmän. Innostun uusista asioista helposti ja saan jatkuvasti uusia ideoita, joten en todellakaan ole mikään tavoitteettoman elämän malliesimerkki. Päinvastoin. Välillä voisi olla ihan hyvä, jos päässäni olisi vähän vähemmän kaikenlaisia suunnitelmia. Silti olen alkanut miettiä sitä, miten tavallisistakin asioista on tullut sellaisia, että niihin pitäisi liittää joku tavoite.
Pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita?
Kun kävelykään ei ole enää vain kävelyä. Kävely on tästä aika hyvä esimerkki. Minä kävelen paljon ja katson kyllä askelmääriäni. On minusta ihan hauska nähdä illalla, kuinka paljon päivän aikana on tullut liikuttua. Mutta samalla tässä on jotain vähän huvittavaa. Enää ei vain kävellä, vaan kerätään askelia.
Kymmenentuhatta askelta on hyvä. Jos tulee kaksikymmentätuhatta, vielä parempi. Mutta entä jos niitä tulee 8 723? Oliko kävely sitten jotenkin huonompi? Ei tietenkään.
Jos olen ollut ulkona, kävellyt metsässä tai kaupungilla, katsellut ympärilleni ja nauttinut siitä, niin ei kai se muutu yhtään vähemmän hyväksi sen takia, että puhelimesta puuttuu illalla joku tietty määrä askelia. Ja silti minäkin katson niitä.
Sama ilmiö tuntuu olevan nykyään vähän kaikkialla. Luetaan kirjoja ja tehdään lukuhaasteita. Liikutaan ja asetetaan liikuntatavoitteita. Säästetään ja tehdään säästötavoitteita. Nukutaan ja aamulla ensimmäiseksi katsotaan, kuinka hyvin laite kertoo meidän nukkuneen. Kohta kai tarvitaan mittari kertomaan, olenko levännyt tarpeeksi tehokkaasti.
Harrastuksen pitäisi kai nykyäänkin johtaa johonkin
Tätä olen miettinyt paljon käsitöiden kautta, koska käsillä tekeminen kuuluu niin vahvasti omaan elämääni. Olen tehnyt käsitöitä melkein koko elämäni ja teen niiden parissa myös töitä, joten minulle tekeminen itsessään on aivan normaali asia. Mutta tarvitseeko siitä aina tulla jotain? Minulla on keskeneräisiä käsitöitä. Paljon. Tuskin tämä tulee kenellekään tätä blogia pidempään lukeneelle varsinaisena järkytyksenä.
Osa valmistuu nopeasti ja osa ei. Joku saattaa odottaa pitkäänkin, kunnes yhtäkkiä taas kiinnostun siitä. Joskus puran jonkin työn ja teen materiaalista jotain aivan muuta. Joskus kokeilen jotain ja huomaan, ettei tästä tullutkaan yhtään sellainen kuin kuvittelin. Mutta ei se tekeminen silti ollut turhaa.
Olen voinut kokeilla jotain uutta, oppia jotain tai ihan vain nauttia tekemisestä. Minusta käsitöissä yksi parhaista asioista on juuri se, ettei aina tarvitse tietää etukäteen, mitä lopulta syntyy. Joskus ei synny yhtään mitään. Sekin on ihan sallittua.
Tuntuu hassulta, että harrastuksistakin puhutaan nykyään niin paljon hyötyjen kautta. Tällä harrastuksella kehität sitä ja tätä. Tämä tekee hyvää aivoille. Toinen parantaa kuntoa. Kolmas vähentää stressiä. Kaikki varmasti hienoja asioita, mutta eikö joskus riittäisi sekin, että tykkää tehdä jotain?
Minähän rakastan tavoitteita
Tässä vaiheessa pitää ehkä sanoa, etten minä vastusta tavoitteita. Olisi vähän huvittavaa edes väittää niin. Minä rakastan projekteja. Saan jonkin idean ja innostun siitä aivan valtavasti. Alan miettiä, miten sen toteuttaisin, mitä tarvitsen ja mitä kaikkea siitä voisi vielä seurata. Välillä yksi idea synnyttää kolme uutta ja siinä vaiheessa alkuperäinen projekti saattaa jo olla vähän vaarassa. Ja tietenkin on ihanaa saada jotain valmiiksi.
On ihanaa huomata oppineensa jotain uutta tai onnistuneensa asiassa, jota on yrittänyt pitkään. On myös asioita, joissa tavoite auttaa oikeasti eteenpäin. Joskus ilman tavoitetta jokin asia jäisi kokonaan tekemättä. Mutta ehkä tässä onkin ero. On aivan eri asia haluta itse jotakin kuin ajatella, että pitäisi haluta jotakin.
Entä jos en pääsekään tavoitteeseen?
Tavoitteissa on minusta vähän sellainenkin hassu puoli, että kun sellaisen kerran sanoo ääneen, siitä tulee helposti lupaus. Nyt minä teen tämän. Sitten elämä tapahtuu. Tulee jotain muuta, kiinnostus muuttuu, suunnitelmat muuttuvat tai huomaa vain, ettei se asia ollutkaan niin tärkeä kuin aluksi ajatteli. Pitääkö silloin väkisin jatkaa, koska joskus tuli asetettua tavoite? Minusta ei.
Minulla on varmasti elämäni varrelta valtava määrä tavoitteita, joita en ole koskaan saavuttanut. Osaa en varmaan edes muista enää. Enkä koe, että elämäni olisi niiden takia jotenkin epäonnistunut. Joskus matkalla voi myös huomata, että haluaakin mennä aivan toiseen suuntaan. Minulle käy näin aika usein ihan konkreettisestikin, koska eksyn helposti. Ehkä se pätee elämäänkin.
Saako joskus vain olla?
Tätä minä ehkä kaikkein eniten mietin. Saako olla päivä, jolloin ei kehitä itseään? Ei suorita, mittaa eikä yritä tulla paremmaksi missään. Lähteä kävelylle ja kävelee juuri niin pitkälle kuin huvittaa. Lukee kirjaa eikä mieti, montako kirjaa tänä vuonna pitäisi lukea. Tekee käsityötä eikä tiedä, valmistuuko se koskaan. Lähtee matkalle eikä käy kaikissa niissä paikoissa, joissa jonkun listan mukaan pitäisi ehdottomasti käydä. Tai makaa sohvalla.
Siinä olen kyllä itse aika huono. Minulle tulee helposti tunne, että voisin samalla tehdä jotain. Ja jos ei ole mitään tekemistä, niin kyllä minä yleensä aika nopeasti keksin. Mutta tarvitseeko sitäkään aina?
Ehkä kaikkea ei tarvitse kehittää
Minusta on ihanaa oppia uusia asioita. Toivon, että olen vielä vanhanakin utelias ja kiinnostunut maailmasta, kokeilen uusia asioita ja saan päähäni projekteja, joiden järkevyydestä muut eivät välttämättä ole aivan yhtä vakuuttuneita. En siis halua lopettaa tavoitteiden asettamista. Mutta ehkä en myöskään halua tehdä koko elämästä yhtä pitkää kehitysprojektia.
Nykyään puhutaan paljon siitä, että pitäisi tulla parhaaksi versioksi itsestään. Olen aina vähän ihmetellyt koko ajatusta. Mikä versio tämä nykyinen sitten on? Joku väliversio, jota pitää jatkuvasti päivittää? Minusta ihmisellä saa olla tavoitteita. Isoja ja pieniä. Niistä saa innostua ja niiden saavuttamisesta saa olla ylpeä. Mutta välillä saa myös olla tavoittelematta yhtään mitään.
Kävellä ilman päämäärää. Tehdä jotain ihan turhaa. Vaihtaa suunnitelmaa. Jättää jokin kesken. Istua kahvikupin kanssa ja katsella ympärilleen. Minulla tulee varmasti jatkossakin olemaan aivan liikaa suunnitelmia, keskeneräisiä projekteja ja uusia ideoita. Mutta ehkä niiden väliin mahtuu myös vähän sellaista tekemistä, jolla ei ole mitään tavoitetta. Tai olemista. Sekin voisi välillä olla ihan hyvä.
Mukavaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Aiheeseen sopivaa luettavaa: