kun vetoketju hajosi, tapahtui jotain outoa ja päädyin virkkaamaan cupcakeja
0
Tämä on tarina siitä kun vetoketju hajosi, tapahtui jotain outoa ja päädyin virkkaamaan cupcakeja keskellä yötä. Virkkasin jotain sellaista, jota en ole koskaan ennen virkannut.
On olemassa hetkiä, jolloin tavallinen arki repeää vähän saumastaan. Sellainen pieni napsahdus, jonka jälkeen mikään ei enää tunnu aivan samalta. Minulle se hetki tuli kangaskassin vetoketjun mukana. Tai oikeastaan sen vedinlenkin mukana, joka päätti irrota juuri silloin, kun olin lähdössä ovesta ulos töistä kotiin.
Ja ehkä juuri siksi tämä tarina piti kirjoittaa. Koska joskus kaikkein kauneimmat asiat syntyvät siitä, että jokin menee rikki.
kun vetoketju hajosi, tapahtui jotain outoa ja päädyin virkkaamaan cupcakeja keskellä yötä
Ensin kuvittelin vain sitovani tilalle jonkun narun. Väliaikaisen ratkaisun. Sellaisen, joka unohtuu paikalleen kuukausiksi. Mutta sitten tapahtui jotain hyvin outoa. Löysin itseni selaamasta lankoja. Katsomasta virkkuukoukkuja. Ja yhtäkkiä olin keskellä maailmaa, jossa kirjaimet eivät enää näyttäneet kirjaimilta.
Lyhenteet tanssivat silmissä kuin salakieli. Silmukat eivät olleet silmukoita vaan pieniä arvoituksia. Ja silti minä jatkoin. Koska jollain käsittämättömällä tavalla tiesin, että tästä syntyy jotain kaunista.
Virkkuukoukku, jonka päässä oli enemmän kuin lankaa
Käytin hobbii.fi:n ilmaista cupcake-ohjetta, vaikka en oikeastaan osaa virkata hahmoja tai ruokia. Tai ehkä pitäisi sanoa: en osannut ennen tätä.
Ohje muuttui välillä täysin käsittämättömäksi. Katsoin rivejä ja tunsin, kuinka sanat irtosivat merkityksestään. Ne eivät enää olleet ohjeita vaan symboleita. Pieniä merkkejä, joita yritin tulkita kuin jotain ikivanhaa käsikirjoitusta.
Silti koukku liikkui käsissäni. Ja ehkä siinä on jotain lähes maagista. Se tunne, kun kädet alkavat ymmärtää ennen kuin mieli ehtii mukaan. En osannut selittää mitä olin tekemässä, mutta silti cupcake alkoi muodostua kerros kerrokselta. Pinkki pohja. Keltainen kuorrutus. Valkoinen kerma. Pieni mansikka päälle.
Yhdessä vaiheessa nauroin ääneen sille ajatukselle, että olin opetellut virkkaamaan vain siksi, että saisin vetoketjun helpommin auki. Mutta ehkä kyse ei ollutkaan vetoketjusta. Ehkä kyse oli siitä tunteesta, kun omat kädet pystyvät pelastamaan jotain. Kun rikkinäisestä tulee yhtäkkiä persoonallinen. Kun käyttöesineeseen ilmestyy pieni pala tarinaa. Ja nyt joka kerta avatessani kassin, sormeni tarttuvat cupcakeen. Ei metalliin. Ei muoviin. Vaan johonkin, minkä tein itse, vaikka olin täysin varma etten osaisi.
Mikä Hobbii oikein on ja miksi siitä puhutaan niin paljon?
Hobbii.fi on tanskalainen käsityöyritys, joka tunnetaan erityisesti virkkaus -ja neulelangoista, ilmaisista ohjeista sekä värikkäästä estetiikastaan. Moni käsitöistä kiinnostunut on törmännyt siihen juuri somessa, sillä yrityksen maailma näyttää vähän siltä kuin karkkikauppa olisi muuttunut lankahyllyksi.
Erityisesti aloittelijoille Hobbii on kiinnostava siksi, että ilmaisia ohjeita löytyy paljon. Niissä on kaikkea pienistä koristeista isoihin neuleprojekteihin. Minä päädyin sinne täysin vahingossa yhden rikkinäisen vetoketjun vuoksi. Ja ehkä juuri siksi tämä koko projekti tuntui niin erikoiselta.
En lähtenyt tekemään täydellistä käsityötä. En tavoitellut mitään suurta harrastusta. Tarvitsin vain vetimen kassiin. Mutta yhtäkkiä istuin lankakerien keskellä täysin keskittyneenä siihen, etten hukkaisi seuraavaa silmukkaa. Siinä on jotain vanhanaikaista ja lohdullista.
Ajassa, jossa kaikki tapahtuu nopeasti, virkkuukoukku pakottaa hidastamaan. Jokainen silmukka tehdään käsin. Jokainen virhe näkyy. Ja silti juuri ne pienet epätäydellisyydet tekevät lopputuloksesta kauniin. Ehkä siksi käsityöt tuntuvat nyt tärkeämmiltä kuin pitkään aikaan. Koska maailma ympärillä on niin sileä ja digitaalinen, että ihmiset kaipaavat takaisin jotain, mikä tuntuu oikeasti käsissä. Ja ehkä siksi yksi pieni virkattu cupcake voi tuntua yllättävän suurelta asialta.
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää virkkausideoita:
Helppo virkattu toppi- Ilmainen ohje aloittelijalle (kesän suosikki)
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Moni sanoo nykyään kaipaavansa enemmän aitoutta. Vähemmän filttereitä, vähemmän kiillotettua pintaa ja enemmän oikeaa elämää. Silti olen huomannut jotain outoa: samaan aikaan maailma tuntuu sietävän oikeaa rosoisuutta yhä huonommin. Ehkä juuri siksi aloin miettiä ajatusta siitä, miten kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti. Mistä sellainen oikein johtuu? On myös paljon ihmisiä, jotka luulevat blogien olevan tietynlaisia, vaikka blogeja on valtavasti ja iso osa on erilaisia.
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Some on täynnä puhetta aitoudesta. Ihmiset kertovat kyllästyneensä täydellisyyteen, filttereihin ja siloteltuun elämään. Halutaan nähdä oikeita koteja, oikeita ihmisiä ja tavallista arkea. Puhutaan paljon siitä, miten “epätäydellinen on kaunista”. Silti samaan aikaan kaikkein tarkimmin kontrolloidut ihmiset menestyvät edelleen parhaiten. Ne, joiden elämä näyttää juuri sopivan huolettomalta. Juuri sopivan rosoiselta. Juuri sopivan aidolta. Aitoudestakin on tullut estetiikka.
Nykyään jopa sotku näyttää usein siltä, että se on aseteltu huolella. Kahvikuppi vähän vinoon pöydälle, pehmeä luonnonvalo ikkunasta ja vierelle teksti siitä, miten elämä ei ole täydellistä. Ja tiedättekö mitä? En edes sano tätä ilkeästi. Minäkin teen sitä joskus. Me kaikki opimme nopeasti, millainen sisältö toimii. Some alkaa hiljaa opettaa, millainen aitous näyttää hyvältä muiden silmissä. Mutta oikea aitous ei ole aina kaunista katsottavaa. Siksi sitä ei oikeasti kestetä kovin hyvin.
Oikea aitous ei ole aina esteettistä
Oikea aitous ei ole vain sitä, että joku julkaisee kuvan ilman meikkiä tai näyttää vähän sotkuisen kodin nurkan. Oikea aitous on myös sitä, että ihminen sanoo olevansa väsynyt ilman, että hän yrittää tehdä siitä inspiroivaa. Että joku myöntää olevansa kateellinen, yksinäinen tai hukassa. Että elämä ei olekaan opettanut mitään suurta ja kaunista, vaan välillä vain väsyttänyt. Ja siinä kohtaa tunnelma muuttuu nopeasti.
Koska ihmiset rakastavat aitoutta niin kauan kuin se pysyy helposti katsottavana.
- Suru saa näkyä, kunhan se näyttää runolliselta.
- Kaaos hyväksytään, jos se näyttää “luovalta kaaokselta”.
- Ikääntyminen hyväksytään, kunhan ihminen vanhenee kauniisti, tyylikkäästi ja hehkuvasti.
Mutta entä silloin, kun aitous näyttää oikeasti väsyneeltä? Kun koti ei ole “boheemin kodikas” vaan oikeasti sotkuinen. Kun ihminen ei jaksa olla kiinnostava. Kun suru tekee hiljaiseksi eikä synnytä kauniita oivalluksia. Silloin moni alkaa vaivaantua.
Ehkä juuri siksi niin moni silottaa itseään vähän koko ajan, usein täysin huomaamattaankin. Ei siksi, että olisi valehteleva ihminen, vaan siksi että maailma palkitsee helposti sulavaa versiota ihmisestä. On helpompaa näyttää hallittu määrä keskeneräisyyttä kuin olla oikeasti keskeneräinen. Ja ehkä juuri siinä on tämän ajan ristiriita. Kaikki puhuvat aitoudesta, mutta samalla kaikkien pitäisi silti olla helposti kulutettavia.
Siksi vanhat tavarat ja kaupungit tuntuvat lohdullisilta
Ehkä juuri tästä syystä minä rakastan niin paljon vanhoja tavaroita, vanhoja kaupunginosia ja vintagea. Niissä näkyy elämä ilman, että sitä on rakennettu näyttämään aidolta. Kulunut käsinoja. Vähän haalistunut kangas. Vanha puulattia, joka narisee askelten alla. Mekko, jota joku toinen on käyttänyt vuosia ennen minua. Kahvikupin jättämä jälki pöydässä. Niissä on jotain rauhoittavaa, koska ne eivät yritä olla täydellisiä.
Sama tunne tulee usein vanhoissa kaupunginosissa. Sellaisissa, joissa rakennukset eivät ole täysin sileitä ja identtisiä. Missä näkyy kerroksia, sattumaa ja aikaa. Missä elämä saa vähän näkyä. Ehkä siksi viihdyn niin hyvin paikoissa, joissa kaikki ei ole kliinistä. Täydelliseksi rakennettu maailma alkaa helposti tuntua raskaalta. Sellaiselta, jossa ihminenkin muuttuu projektiksi. Jatkuvasti pitäisi kehittää itseään, näyttää hyvältä, ajatella oikein ja osata sanoittaa kaikki tunteensa kauniisti. Mutta oikea elämä ei aina ole kaunista.
Joskus ihminen on vain väsynyt. Joskus koti on sotkussa. Joskus ajatukset ovat sekavia eikä elämä tunnu inspiroivalta vaan tavalliselta. Ja tiedättekö mitä? Ehkä juuri siinä on jotain kaikkein aidointa. Ei täydellisesti rakennetussa rosoisuudessa vaan siinä, ettei kaikkea ole ehditty silottaa katsottavaksi. Ehkä aitous ei olekaan sitä, että näyttää vähän epätäydelliseltä. Ehkä aitous on sitä, ettei jaksa koko ajan miettiä, miltä näyttää muiden silmissä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää: