paluu Linnanmäen kauhufestivaalille vuosien jälkeen
0
Edellisestä kerrastamme oli vierähtänyt jo monta vuotta, joten paluu Linnanmäen kauhufestivaalille vuosien jälkeen tuntui melkein siltä kuin olisimme menneet kokonaan uuteen tapahtumaan. Olimme Iik!Weekillä aikaisemminkin silloin, kun nuorimmaisemme oli vielä ihan pieni. Omissa muistikuvissani päivällä oli enemmän lapsille sopivaa ohjelmaa ja illan pimetessä tunnelma muuttui vanhemmalle yleisölle suunnatuksi. Nyt lapset ovat kasvaneet, tapahtumakin on kasvanut ja tänä vuonna Iik!Week viettää jo 10-vuotisjuhlavuottaan. Oli siis korkea aika palata katsomaan, miltä syksyinen Linnanmäki näyttää, kun ilta pimenee ja huvipuiston valtaavat zombit, kummitukset ja muut enemmän tai vähemmän epämääräiset kulkijat.
paluu Linnanmäen kauhufestivaalille vuosien jälkeen – Iik!Week 2026
Ensimmäinen Iik!Week järjestettiin Linnanmäellä vuonna 2016, joten tänä syksynä kauhufestivaali järjestetään jo kymmenettä kertaa. Tapahtuma on vuosien aikana kasvanut melkoisesti, ja tänä vuonna Linnanmäki täyttyy neljän viikonlopun ajan kauhukohteista, erilaisista teema-alueista ja kauhuhahmoista. Iik!Week alkoi tänä vuonna 11.9. ja jatkuu viikonloppuisin aina 4.10. saakka.
Meille Iik!Week ei siis ollut aivan uusi tuttavuus, mutta aikaa edellisestä vierailusta oli niin paljon, että muistikuvatkin ovat jo vähän hämäriä. Muistan kuitenkin hyvin sen, että olimme siellä nuorimmaisen ollessa vielä pieni ja tapahtumassa pystyi viettämään aikaa myös lapsen kanssa. Nyt tilanne on toinen jo ihan meidän perheessämme, mutta myös tämän vuoden tapahtuma on selvästi suunnattu vanhemmalle yleisölle. Koko tapahtuma-alueen ikäsuositus on 12 vuotta, varsinaisten kauhukohteiden pääsääntöisesti 15 vuotta ja Painajaisen 18 vuotta.
Linnanmäki näyttää pimeässä aivan erilaiselta
Minusta yksi Iik!Weekin parhaista puolista on oikeastaan itse Linnanmäki. Kesällä se on valoisa, värikäs ja täynnä ihan toisenlaista tunnelmaa, mutta syksyn pimeydessä sama paikka muuttuu todella paljon. Valot, savut, äänet ja ympäri puistoa liikkuvat hahmot tekevät tutuistakin paikoista erilaisia. Eikä aina tarvitse edes mennä varsinaiseen kauhukohteeseen, sillä niitä hahmoja tulee vastaan ihan siellä missä itsekin kulkee.
Ja yhden kanssa minä sitten säikähdinkin ihan kunnolla. Sellainen tilanne on tietenkin jälkikäteen paljon hauskempi kuin sillä sekunnilla, kun joku ilmestyy yhtäkkiä liian lähelle. Minä kyllä tiedän meneväni kauhutapahtumaan, tiedän siellä olevan säikyttelijöitä ja osaan vieläpä odottaa niitä. Silti onnistun säikähtämään.
Tämän vuoden Iik!Weekissä on neljä varsinaista kauhukohdetta: Painajainen, Kammokuja, Pimeyden Karuselli ja Zombimarket. Lisäksi puistossa on neljä kauhualuetta: Hautausmaa, Kauhujen tivoli, Dystopia ja Manala. Kauhukohteet avautuvat tapahtumapäivinä kello 16, joten tunnelma muuttuu vielä paremmaksi sitä mukaa, kun syysilta pimenee.
Kauhua, huvipuistolaitteita ja yksi täysin odottamaton yksisarvinen
Iik!Week ei tietenkään tarkoita sitä, että koko ilta pitäisi viettää kauhusta kiljuen. Suurin osa Linnanmäen huvilaitteista on tapahtuman aikana käytössä, ja jotenkin tavallinen huvipuistoilu tuntuu syysiltana aivan erilaiselta kuin keskellä kesää. Meillä iltaan mahtui kauhutunnelman lisäksi myös jotain sellaista, mitä en todellakaan ollut osannut odottaa.
Mies nimittäin osti yhdeltä pelikojulta yhden heiton. Siis yhden. Hän antoi repun minulle, riisui takkinsa, pomputteli palloa hetken ja heitti sen sen jälkeen sukkana koriin. Minä ja pelikojulla ollut tyttö jäimme molemmat katsomaan tapahtunutta vähän hämmentyneinä, koska en todellakaan ollut varautunut siihen, että yhdellä ainoalla yrityksellä lähdetään palkinto kainalossa. Ja niin minä sain Cuddle Crew -yksisarvisen.
Tietenkään tilanteesta ei ole videota, koska enhän minä voinut tietää, että juuri se yksi heitto olisi pitänyt kuvata. En edes uskonut hänen saavan palloa koriin. Ehkä juuri siksi tilanteesta tuli niin koominen: hän valmistautui yhteen huvipuistoheittoon riisumalla takkinsakin, pomputteli palloa ja sitten vain heitti sen koriin kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Minä ja pelikojun tyttö olimme asiasta huomattavasti enemmän hämmästyneitä.
Minä sain illan aikana myös sarvet päähäni, joten lopputuloksena taisin poistua kauhufestivaalilta pehmoyksisarvisen ja sarvien kanssa. Ei ehkä aivan se perinteisin saalis kauhufestivaalilta, mutta erittäin onnistunut sellainen.
Iik!Week on muuttunut ja niin olemme mekin
Ehkä juuri vuosien väli teki tästä vierailusta tavallista kiinnostavamman. Kun kävimme Iik!Weekillä aikaisemmin, elämä oli aivan eri vaiheessa. Mukana oli pieni lapsi ja tapahtumaa katsoi väistämättä myös sen kautta, mitä lapsen kanssa pystyi tekemään. Nyt samaan paikkaan palasi aivan toisessa elämäntilanteessa ja samalla huomasi, kuinka paljon tapahtumakin on ehtinyt muuttua.
Kymmenessä vuodessa Iik!Week on kasvanut ensimmäisestä vuoden 2016 tapahtumasta kokonaiseksi kauhufestivaaliksi. Kauhu ei rajoitu vain muutamaan erilliseen kohteeseen, vaan tunnelmaa rakennetaan ympäri huvipuistoa. Minusta juuri se tekee tapahtumasta kiinnostavan myös silloin, jos ei halua viettää koko iltaa kulkemalla kauhukohteesta toiseen. Voi vain kävellä ympäriinsä, katsella kaikkea ympärillä tapahtuvaa ja nauttia siitä, kuinka erilaiseksi tuttu huvipuisto muuttuu pimeässä.
Ja aikuisena Linnanmäelle menemisessä on muutenkin jotain hauskaa. Minun ei tarvitse päästä jokaiseen laitteeseen eikä suorittaa koko puistoa. Voin kulkea ympäriinsä, katsella, vähän säikähtää, nauraa itselleni ja näköjään välillä päätyä kotiin pehmoyksisarvisen kanssa.
Syyskuun ilta on oikeasti kylmä
Yhden asian opin tällä kertaa jälleen kerran: syyskuun ilta Linnanmäellä on syyskuun ilta. Olin mielestäni pukeutunut lämpimästi, mutta minulla oli silti kylmä. Päivällä lämpötila voi vielä hämätä, mutta kun seisoskelee ulkona useamman tunnin, ilta pimenee ja tuuli käy, kylmyys alkaa kyllä tuntua.
Eli jos itse olisin vielä menossa tämän syksyn Iik!Weekille, ottaisin mieluummin yhden lämpimän kerroksen liikaa kuin liian vähän. Minulla oli mukana lämpimiä vaatteita ja silti olisin voinut ottaa vielä lisää. Tässä kohtaa tyyli saa minun puolestani hetkeksi väistyä sen tieltä, ettei tarvitse viettää loppuiltaa hampaat kalisten.
Jos olet vielä menossa Iik!Weekille
Tämän vuoden Iik!Week jatkuu 4.10. saakka, joten tapahtumaan ehtii vielä. Tapahtumaan voi ostaa joko pelkän aluelipun tai Isohupi-rannekkeen. Aluelipulla pääsee tapahtuma-alueelle ja kauhualueille, mutta varsinaiset kauhukohteet ja huvilaitteet eivät kuulu siihen. Isohupi puolestaan sisältää sisäänpääsyn lisäksi huvilaitteet ja kauhukohteet niiden omat pituus-, ikä- ja turvallisuusrajat huomioiden.
Nuorempien kanssa kannattaa huomioida myös ikäsuositukset. Koko Iik!Week-alueen suositus on 12+, varsinaisten kauhukohteiden pääsääntöisesti 15+ ja Painajaisen 18+. Tarkat tapahtumapäivät, aukioloajat ja lippujen tämänhetkiset hinnat tarkistaisin vielä Linnanmäen omilta sivuilta ennen lähtöä, sillä ne ovat juuri sellaisia tietoja, jotka voivat muuttua.
Meillä oli hauska ilta ja oli kiinnostavaa palata Iik!Weekille näin monen vuoden jälkeen. Ehkä kaikkein hauskinta oli huomata, ettei tällaisessa tapahtumassa tarvitse edes olla varsinainen kauhufani. Minulle ilta oli yhtä paljon syksyistä Linnanmäkeä, tunnelmaa, ihmisten katselua ja yhdessä olemista kuin itse kauhua. Ja jos samalla saa yhden kunnon säikähdyksen, sarvet päähänsä ja yksisarvisen kainaloon, niin eihän sitä voi kovin epäonnistuneena iltana pitää. Meidän paluu Linnanmäen kauhufestivaalille vuosien jälkeen oli onnistunut kokemus.
Oletko sinä käynyt Iik!Weekillä ja oletko niitä, jotka nauttivat säikyttelystä, vai kierrätkö kauhuhahmot mahdollisimman kaukaa?
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lisää Linnanmäen tapahtumia:
Muuttuuko yli 50-vuotias nainen näkymättömäksi miesten silmissä?
Törmäsin Iltalehden juttuun, jossa käsiteltiin naisten kokemusta siitä, kuinka miesten huomio vähenee iän myötä. Tietenkin minun oli pakko klikata, sillä muuttuuko yli 50-vuotias nainen todella näkymättömäksi miesten silmissä? Olen itse 53-vuotias, joten jos tässä pitäisi jo kovaa vauhtia hävitä miesten tutkasta, haluan tietää, joko se on tapahtunut.
Aihe ei ole minulle edes uusi. Kirjoitin jo kesällä 2025 postauksen Yli 50-vuotias ei tarkoita näkymätöntä. Silloin pohdin ennen kaikkea yli 50-vuotiaiden naisten näkyvyyttä somessa, pukeutumisessa ja vaikuttajamaailmassa. Iltalehden juttu sai minut kuitenkin miettimään asiaa vähän toiselta kantilta. Jos miehet eivät enää katso minua samalla tavalla kuin joskus nuorempana, olenko todella muuttunut näkymättömäksi?
Muuttuuko yli 50-vuotias nainen näkymättömäksi miesten silmissä?
Ensimmäinen ajatukseni oli oikeastaan aika huvittunut. En nimittäin koe itseäni näkymättömäksi. En myöskään koe muuttuneeni vähemmän viehättäväksi. Olen edelleen mielestäni söpö, kujeileva ja välillä hyvinkin flirttaileva. Minun kanssani myös flirttaillaan edelleen. Saan kehuja, nykyään ehkä enemmän naisilta kuin miehiltä, mutta kyllä minä edelleen koen tulevani nähdyksi.
Ikä minussa näkyy. Totta kai näkyy. Olen 53-vuotias nainen, joten miksi minun pitäisi näyttää joltain muulta? En halua näyttää kolmekymppiseltä. Olin kolmekymppinen jo kerran. Kasvot muuttuvat, vartalo muuttuu ja ihminen muuttuu vuosien mukana. Ikääntymisen näkyminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin viehättävyyden katoaminen.
Ehkä tässä koko keskustelussa häiritsee minua eniten juuri sana näkymätön. Milloin naisen näkyvyydestä tuli sama asia kuin se, katsovatko tuntemattomat miehet häntä?
Kaipaanko oikeasti sitä huomiota, jota sain nuorempana?
Kun olin nuorempi, miesten huomio oli välillä hyvinkin suoraa. Pyydettiin ulos. Kadulla saatettiin taputella takamukseen. Kaupan parkkipaikalla pysähdyttiin kysymään, lähtisikö tyttö kyytiin. Bussikuskit pyysivät kahville. Sellaista tapahtui niin paljon, ettei sitä aina edes ajatellut erityisenä asiana. Se vain kuului siihen maailmaan, jossa nuorena naisena liikkui.
Kun mietin sitä nyt, olen oikeastaan aika helpottunut siitä, ettei sitä tapahdu enää koko ajan.
Ja tässä kohtaa minun on pakko kysyä vähän provosoivasti: jos kukaan ei enää läpsäise minua takamukseen kadulla, olenko muuttunut näkymättömäksi? Jos kaupan parkkipaikalla ei pysähdytä kysymään, lähtisikö tyttö kyytiin, olenko menettänyt naisellisuuteni? Jos bussikuski ei enää pyydä kahville, tarkoittaako se, että olen lakannut olemasta viehättävä? Tuskin.
Ehkä osa siitä huomiosta oli sellaista, jota ei olisi koskaan pitänytkään käyttää naisen näkyvyyden tai viehättävyyden mittarina. Huomio ja arvostus eivät ole sama asia. Flirtti ja häirintä eivät ole sama asia. Eikä se, ettei tuntematon mies kommentoi ulkonäköäni, tarkoita, ettei hän olisi edes huomannut minua.
Entä jos miehetkin ovat muuttuneet?
Tätä näkökulmaa jäin miettimään Iltalehden juttua lukiessani. Minä olen vanhentunut, mutta samaan aikaan ympäröivä maailma on muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.
Seksuaalisesta häirinnästä puhutaan nykyään aivan eri tavalla kuin silloin, kun olin nuorempi. Rajojen kunnioittamisesta puhutaan enemmän, ja moni sellainen asia, joka aikaisemmin kuitattiin flirttinä tai jonain, mitä naisen vain kuului kestää, nähdään nykyään aivan toisessa valossa.
Voisiko siis olla niinkin, että osa miehistä yksinkertaisesti miettii nykyään tarkemmin, miten vierasta naista lähestyy? Uskaltaako sanoa kohteliaisuuden? Uskaltaako pyytää kahville? Missä menee mukavan flirtin ja ei-toivotun lähestymisen raja?
En tiedä. Enkä väitä, että tämä selittäisi kaiken. Ikä vaikuttaa varmasti siihen, millaista huomiota nainen saa. Mutta minusta olisi liian yksinkertaista päätellä, että jos 53-vuotias nainen saa vähemmän tuntemattomien miesten huomiota kuin 23-vuotias nainen, hän on automaattisesti muuttunut näkymättömäksi. Ja tässä tulee ehkä koko jutun provosoivin kysymys: Jos seksuaalinen häirintä vähenee naisen ikääntyessä, saako sitä edes kutsua näkymättömyydeksi?
Joskus haluan, ettei kukaan katso
Tässä keskustelussa unohtuu helposti myös se, että me itse vaikutamme siihen, kuinka helposti meitä lähestytään.
Eilen lähdin liikkeelle isossa mustassa hupparissa ja leveissä verkkareissa. Ei meikkiä, poninhäntä korkealla päälaella ja naama peruslukemilla. En muutenkaan kulje kaupungilla aktiivisesti ympärilleni vilkuillen tai tarkkailemassa, katsovatko miehet minua.
Miehet eivät juuri katselleet. Naiset kyllä katselivat. Olisiko minun pitänyt palata kotiin järkyttyneenä siitä, että nyt se sitten tapahtui, olen vihdoin muuttunut näkymättömäksi? Tuskin.
Minähän näytin ja käyttäydyin ihmiseltä, joka haluaa kulkea rauhassa. En hakenut katsekontaktia, en flirttaillut enkä edes seurannut ympäristöäni erityisen tarkasti. Se, etten juuri sinä päivänä herättänyt miesten huomiota, ei tarkoita, että olisin yhtäkkiä muuttunut vähemmän viehättäväksi. Joskus haluan yksinkertaisesti kulkea rauhassa.
Toisessa ympäristössä kokemus voi olla aivan erilainen. Krakovassa huomasin, että minua jäätiin katsomaan pitkäksikin aikaa. En tietenkään voi tietää miksi. Katsottiinko vaatteitani, hiuksiani, olemustani vai jotakin aivan muuta? Eikä minun oikeastaan tarvitsekaan tietää.
Se kuitenkin muistutti siitä, kuinka paljon tilanteella, ympäristöllä, pukeutumisella, omalla olemuksella ja ehkä kulttuurillakin voi olla tekemistä sen kanssa, kuinka ihmiset katsovat toisiaan. Silti naisen kohdalla selitykseksi tarjotaan helposti vain yhtä asiaa: ikää.
Ikä näkyy ja saa näkyä
En halua todistella kenellekään, että näyttäisin 53-vuotiaana nuoremmalta kuin olen. Miksi pitäisi? Olen 53-vuotias ja saan myös näyttää siltä.
Kasvoissa saa näkyä eletty elämä ja kehossa vuodet. Ikääntyminen ei kuitenkaan pyyhi pois persoonaa, seksuaalisuutta tai viehättävyyttä. Minä olen edelleen sama söpö, kujeileva ja välillä flirttailevakin nainen. Tietenkin olen eri näköinen kuin 20- tai 30-vuotiaana. Sehän olisi aika merkillistä, jos en olisi.
Ehkä yksi ikääntymisen parhaista puolista onkin se, että muiden katse alkaa menettää merkitystään.
Voin yhtenä päivänä haluta pukeutua näyttävästi ja toisena vetää päälleni jättimäisen hupparin ja verkkarit. Joskus haluan olla söpö, joskus seksikäs, joskus romanttinen ja joskus haluan vain olla rauhassa. Kaikki nämä ovat minä. Ikääntyminen ei tee naisesta näkymätöntä. Se tekee hänen ikänsä näkyväksi. Miksi sitä pitäisi pelätä?
Entä naisten katse?
Yksi asia on kyllä muuttunut. Saan edelleen paljon kehuja, mutta ne tulevat nykyään usein toisilta naisilta. Ja minusta se on aika ihanaa. Naiset kommentoivat vaatetta, hiuksia, koruja, väriyhdistelmää tai jotain itse tekemääni. Tuntematon nainen saattaa sanoa ohimennen, että ihana takki tai upeat kengät. Eikö sekin ole nähdyksi tulemista?
Miksi miesten katse olisi jotenkin arvokkaampi mittari sille, kuinka näkyvä nainen on? Ehkä minua kiinnostaa nykyään jopa enemmän se, että joku huomaa tyylini, persoonani tai tekemäni vaatteen kuin se, että tuntematon mies arvioi kadulla, olenko hänen mielestään seksuaalisesti kiinnostava.
En silti aio teeskennellä, etteikö flirtti olisi kivaa. Onhan se. Minusta on edelleen hauskaa flirttailla, ja kanssani flirttaillaan. Olen 53-vuotias nainen, en mikään sukupuoleton olento, jonka pitäisi viisikymppisenä lakata olemasta viehättävä. Mutta siinä on valtava ero, nauttiiko huomiosta silloin kun sitä tulee vai tarvitseeko sitä oman arvonsa mittariksi.
Ehkä en muuttunutkaan näkymättömäksi
Kirjoitin jo vuonna 2025, ettei yli 50-vuotias tarkoita näkymätöntä. Ajattelen edelleen aivan samalla tavalla, mutta nyt lisäisin siihen yhden asian. Minun ei tarvitse olla miesten katseen kohteena ollakseni näkyvä.
Näytän 53-vuotiaalta naiselta, koska olen 53-vuotias nainen. Ikä saa näkyä. Samalla minussa näkyvät kaikki ne muutkin asiat, joita vuodet eivät ole vieneet mihinkään: ilo, huumori, tyyli, uteliaisuus, leikkisyys ja kujeileva luonne. Ja ehkä tässä on lopulta tapahtunut paljon suurempi muutos kuin se, katsovatko miehet minua yhtä paljon kuin ennen.
Nuorena miesten huomio tuli usein pyytämättä ja joskus tavalla, jota en olisi edes halunnut. Nyt saan paljon enemmän itse päättää, milloin haluan tulla nähdyksi, milloin haluan flirttailla ja milloin haluan vetää hupun päähän ja olla rauhassa. Minä en kutsuisi sitä näkymättömyydeksi. Minä kutsuisin sitä vapaudeksi.
Mitä sinä ajattelet? Oletko huomannut iän myötä muutoksen siinä, miten sinua katsotaan tai lähestytään? Kaipaatko nuorempana saamaasi huomiota vai oletko huomannut, ettet tarvitsekaan sitä samalla tavalla kuin ennen?
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lisää pohdintoja: