Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
0
Onko tyyli-identiteetti muka joku yksi tarkkaan määritelty estetiikka? Pitäisikö jokaisen näyttää joka päivä samalta Pinterest-taululta karanneelta ihmiseltä? Viikon asuja katsellessa tajusin, että minun tyylini ei ehkä olekaan “selkeä”. Se on jotain paljon hauskempaa. Tästä syntyi ajatus postaukseen: Onko mun tyyli boheemi vai sekava? koska välillä tuntuu, että pukeudun kuin viisi eri persoonallisuutta olisi vallannut saman vaatekaapin.
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Muoti-internet rakastaa lokeroita. Olet joko minimalistinen skandityttö, vanhaa rahaa huokuva beigeolento, cottagecore-keiju tai täysin harkittu capsule wardrobe -ihminen, jolla on tasan kolme täydellistä pellavapaitaa ja sisäinen rauha.
Ja sitten olen minä.
Maanantaina vedän päälle vaaleat farkut ja lepakkohihallisen neuleen, ja näytän siltä kuin olisin matkalla juomaan kauralattea taidegalleriaan. Tiistaina ilmestyn leggingseissä ja collegepaidassa kuin olisin luopunut kaikista unelmistani ja päättänyt asua pysyvästi lähikaupan pakastealtaalla.
Keskiviikkona löydän sisäisen 70-luvun kirjastonhoitajani puhvihihaisessa neuletakissa ja vakosamettihameessa. Torstaina olen romanttinen farkkumekkoinen maalaistalon haamu verhoista tehdyssä paidassa. Ja perjantaina palaan takaisin farkkuihin, huppariin ja farkkujämistä tehtyyn takkiin kuin muistuttaakseni itseäni siitä, että kyllä, olen edelleen sama ihminen. Luultavasti.
Mun vaatekaappi ei ole capsule wardrobe vaan tunnetila
Nykyään puhutaan paljon siitä, että tyylin pitäisi olla “yhtenäinen”. Mutta mitä jos oma persoonallisuus ei ole yhtenäinen? Mitä jos toinen puoli minusta haluaa näyttää boheemilta taiteilijalta ja toinen mukavuudenhaluiselta goblinilta, joka haluaa vain pehmeän hupparin ja elämän ilman nappeja?
Minun vaatekaappini ei ole capsule wardrobe. Se on enemmänkin neuvottelutilanne.
Rakastan vaatteita, joissa on tarina. Siksi käytän ylpeänä verhoista tehtyä paitaa ja farkkujämistä ommeltua takkia. Niissä on enemmän persoonaa kuin puolessa pikamuotikauppojen valikoimasta yhteensä. Vaikka välillä mietin, katsooko joku asujani ja ajattelee: “Onko tuo nainen matkalla vintage-messuille vai askartelukerhoon?” Vastaus on: ehkä molempiin.
Hauskinta on se, miten eri tavalla ihmiset reagoivat asuihin. Sama ihminen voi saada yhdestä asusta kommentin “ihana boheemi tyyli” ja toisesta “ootpa rennon näköinen”, mikä on suomalainen tapa sanoa, että näytät siltä kuin olisit pukeutunut pimeässä. Ja silti juuri siinä on pukeutumisen ilo.
En halua näyttää joka päivä identtiseltä. En halua olla ihmisen muotoinen Instagram-suodatin. Joskus haluan olla pehmeä ja huomaamaton, joskus taas näyttää siltä kuin olisin karannut vanhasta ranskalaisesta elokuvasta tai vaihtoehtoisesti 2000-luvun alun Levi’s-mainoksesta.
Ehkä tyyli saa näyttää elämältä
Tyylissä parasta ei ole täydellisyys vaan tunnistettavuus. Se, että vaatteissa näkyy ihminen. Että joku näkee farkkujämistä tehdyn takin ja tajuaa heti, ettei sitä ole napattu marketin rekistä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ehkä juuri siksi viihdyn niin hyvin itse tehdyissä ja vähän oudoissa vaatteissa. Ne eivät yritä liikaa. Ne eivät ole steriilejä. Niissä näkyy elämä, yritys, mokaaminen ja luovuus.
Ja kyllä, joskus myös se, että ompelin jotain kahdelta yöllä täysin ilman suunnitelmaa.
Viikon asuja katsellessa huomaan myös yhden asian: mukavuus voittaa nykyään lähes aina. En enää jaksa kärsiä muodin vuoksi samalla tavalla kuin joskus nuorempana. Jos paita kiristää, kutittaa tai tuntuu väärältä, se jää käyttämättä. Nykyään arvostan enemmän sitä tunnetta, että vaatteissa voi hengittää, liikkua ja olla oma itsensä.
Silti en halua luopua leikittelystä. Siksi yhdistelen huppareita farkkutakkeihin, herkkiä puseroita farkkumekkoihin ja mummomaisia neuletakkeja keltaisiin laseihin. Haluan, että asuissa on vähän huumoria ja yllätyksiä. Että ne näyttävät enemmän elämältä kuin katalogilta.
Ehkä minun tyylini ei siis ole sekava. Ehkä se on vain hyvin rehellinen.
Nautinnollista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää viikon asuja:
Ompelin itselleni unelmieni romanttisen kesäasun – tästä asusta tuli kuin suoraan satukirjasta
Joskus vaatteet eivät synny tarpeesta vaan tunteesta. Eilen ompelukone lauloi pitkälle iltaan, ja pala palalta syntyi asu, joka näyttää aivan siltä kuin olisin astunut vanhaan satukirjaan. Tämä itse ommeltu romanttinen kesäasu syntyi rakkaudesta röyhelöihin, vintagehenkisiin yksityiskohtiin ja vaatteisiin, joilla on tarina. “Ompelin itselleni unelmieni romanttisen kesäasun” kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, joka valtasi minut, kun sidoin viimeisen rusetin paikalleen.
Ompelin itselleni unelmieni romanttisen kesäasun – tästä asusta tuli kuin suoraan satukirjasta
On hetkiä, jolloin kangas tuntuu käsissä enemmän kertomukselta kuin materiaalilta. Sellainen hetki oli eilen.
Levitin pöydälle valkoisen sydänkuvioisen kankaan ja punavalkoisen ruudun, enkä vielä täysin tiennyt, millainen asusta tulisi. Tiesin vain, että halusin jotakin pehmeää, romanttista ja sellaista, joka näyttäisi kuin se kuuluisi aurinkoiseen puutarhaan, vanhaan italialaiseen kivitaloon tai kesäiseen satumaailmaan.
Ja ehkä vähän myös minulle.
Olen aina rakastanut vaatteita, joissa on tunne mukana. Sellaisia, joita ei löydä ketjuliikkeen rekistä kymmeninä samanlaisina kappaleina. Vaatteita, joissa näkyy kädenjälki, pienet epätäydellisyydet ja se, että joku on oikeasti käyttänyt aikaa niiden tekemiseen.
Siksi ompelu tuntuu minulle niin tärkeältä. Kun ompelee itse, ei synny pelkästään vaate. Syntyy tunnelma, muisto ja joskus jopa pieni pala identiteettiä.
Tähän asuun halusin:
- suuret puhvihihat
- rusetit eteen
- röyhelöiset lahkeet
- kevyen vintage-romanttisen tunnelman
jotain satumaista mutta silti käyttökelpoista
Rakastan erityisesti sitä, miten valkoinen sydänpaita ja ruudulliset housut näyttävät yhdessä melkein vanhan ajan pyjamasetiltä, mutta kuitenkin modernilta ja rohkealta. Tässä on jotain samaa kuin vanhoissa satukuvituksissa, joissa vaatteet olivat pehmeitä, kerroksellisia ja hieman yliampuvan romanttisia. Ehkä juuri siksi tämä tuntuu niin omalta.
Ompelin asua pitkälle iltaan asti. Siinä vaiheessa, kun maailma hiljenee ja kuuluu vain ompelukoneen ääni, tulee usein tunne, että on täysin oikeassa paikassa. Jokainen röyhelö ja jokainen rusetti teki tästä enemmän “minun näköisen”. Ja kyllä, tiedän varmasti, että tämä asu jakaa mielipiteitä.
Joku ajattelee ehkä, että se on liian romanttinen, liian runsas tai liian erikoinen. Mutta juuri siksi pidän siitä niin paljon. Maailmassa on jo tarpeeksi turvallisia vaatteita. Minä haluan vaatteita, jotka näyttävät siltä, että niillä on oma tarina. Ehkä juuri siksi käsintehdyt vaatteet koskettavat niin monia. Niissä näkyy aika, tunne ja luovuus tavalla, jota pikamuoti ei koskaan pysty täysin jäljittelemään.
Tämä asu muistutti minua myös siitä, miksi käsityöt ovat niin tärkeitä. Ompelu rauhoittaa, kehittää luovuutta ja antaa mahdollisuuden rakentaa jotakin täysin omannäköistä. Kun tekee itse, oppii samalla katsomaan vaatteita aivan eri tavalla. Yhtäkkiä ei mietikään vain sitä, mitä ostaisi seuraavaksi, vaan mitä voisi luoda omin käsin. Ja ehkä kaikkein tärkeintä on tämä: kun puin asun ensimmäistä kertaa päälle, tunsin itseni onnelliseksi. Ei täydelliseksi. Ei trendikkääksi. Vaan omaksi itsekseni. Ja se on vaatteessa lopulta kaikkein kauneinta.
Mitä mieltä te olette tästä romanttisesta itse ompelemastani asusta? Voisitteko itse käyttää jotain tällaista?
Aurinkoista viikonloppua kaikille!
Seuraa minua: