milloin tavallisesta elämästä tuli liian tavallista?
0
Välillä mietin, milloin tavallisesta elämästä tuli liian tavallista? Milloin pelkkä kävely meren rannalla, hassut housut jalassa ja hymy huulilla ei enää riittänyt, vaan elämästä piti tehdä jotakin erityistä, kiinnostavaa ja mielellään myös muille näytettävää. Milloin me oikein opimme ajattelemaan, että tavallinen päivä ei ole tarpeeksi hyvä ilman jotakin suurta ja ihmeellistä?
Milloin tavallisesta elämästä tuli liian tavallista?
Tavallinen päivä ei ole epäonnistuminen
Me elämme aikaa, jossa elämä tuntuu olevan jatkuvaa esittelyä. Somessa näkyvät matkat, juhlat, saavutukset, upeat kodit, hienot ravintola-annokset ja ne täydelliset hetket, jotka on tallennettu juuri oikeasta kuvakulmasta. Tavallisen arjen keskellä voi helposti tulla tunne, että jotakin pitäisi tapahtua. Pitäisi olla elämyksiä, kokemuksia, tavoitteita ja tarinoita kerrottavaksi.
Mutta entä jos elämä ei olekaan jatkuva projekti, jota pitäisi kehittää kiinnostavammaksi? Entä jos ihan tavallinen tiistai onkin hyvä tiistai? Jos kävely meren äärellä, tuulessa hulmuavat housunlahkeet ja omaan peilikuvaan hymyileminen riittävät? Minusta olisi aika vapauttavaa ajatella, ettei jokaisen päivän tarvitse olla erityinen ollakseen arvokas.
Entä jos kiinnostavuus onkin katsojan silmässä?
Minä tykkään pukeutua tavalla, joka saa minut hymyilemään. Värikkäät housut, pehmeä huppari ja vähän omannäköinen tyyli eivät välttämättä ole kenenkään muun mielestä päivän suurin muotielämys. Mutta tarvitseeko niiden olla? Pitääkö pukeutumisen, harrastusten tai elämän ylipäätään täyttää jonkin ulkopuolisen määrittelemän kiinnostavuuden mittarin?
Aikuisen ihmisen elämässä on jo tarpeeksi sääntöjä ja odotuksia. Milloin pitäisi pukeutua hillitysti, milloin käyttäytyä arvokkaasti, milloin olla vakavasti otettava. Minä ainakin haluan jättää tilaa myös hassuttelulle, väreille ja sille, että joskus voi seistä keskellä rantakatua jalat harallaan ja olla ihan vain iloinen. Ei siksi, että siitä saisi hyvän kuvan, vaan siksi, että sillä hetkellä on hyvä olla.
Elämmekö vai keräämmekö todisteita?
Olen pohtinut aiemminkin sitä, miten helposti elämästä tulee dokumentointia. Kuvia, videoita, julkaisuja ja muistoja, jotka pitäisi tallentaa ennen kuin hetki ehtii mennä ohi. Joskus tuntuu, että kokemuksesta tulee tärkeä vasta sitten, kun se on jaettu muiden nähtäväksi.
Mutta eihän elämä voi olla pelkkää todisteiden keräämistä. Kaikkien hetkien ei tarvitse päätyä julkaisuun. Kaikkien vaatteiden ei tarvitse olla trendikkäitä. Kaikkien päivien ei tarvitse olla ikimuistoisia. Joskus riittää, että päivä oli oma, hetki oli hyvä ja minä olin siinä mukana.
Minä valitsen tavallisen ja vähän rönsyilevän elämän
VillaNanna on minulle osa hyvää elämää. Se on käsitöitä, vaatteita, ajatuksia, kuvia, arkea ja niitä pieniä asioita, joista elämä oikeastaan rakentuu. En halua tehdä siitä liian siloteltua tai suoraviivaista. Elämä saa olla vähän rönsyilevää, välillä hassua ja toisinaan täysin epäjohdonmukaista.
Ehkä tavallisesta elämästä ei koskaan tullut liian tavallista. Ehkä me vain opimme katsomaan sitä liian usein jonkun toisen mittareiden kautta.
Minä ainakin haluan edelleen iloita värikkäistä housuista, merituulesta ja ihan tavallisesta päivästä.
Entä sinä? Tuntuuko sinusta joskus, että tavallisen elämän pitäisi olla kiinnostavampaa kuin se oikeasti on?
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Jos jäit vielä pohtimaan…
Tavallinen elämä, sosiaalisen median vaikutus ja oman näköisen arjen rakentaminen ovat aiheita, joihin olen palannut VillaNannassa useammankin kerran. Jos nämä ajatukset herättivät sinussa jotakin, kurkista myös aiempiin kirjoituksiini. Ehkä löydät niistä vielä lisää pohdittavaa – tai ainakin huomaat, ettet ole ajatustesi kanssa yksin.
- Elämmekö elämäämme vai keräämmekö siitä todisteita? – kokemusten tallentamisesta ja siitä, pitääkö elämästä jatkuvasti kerätä todisteita.
- Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan – keskeneräisyydestä ja siitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä.
- Pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita? – saako joskus vain tehdä asioita ilman päämäärää?
- Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen – miksi en halua VillaNannalle yhdenmukaista ja siloteltua visuaalista ilmettä.
-
Meille on opetettu tyytymättömyys – tyhjän vaatekaapin syndrooma – miksi nykyhetki ei tunnu riittävän ja miksi haluamme jatkuvasti lisää.
Vanhat kaavat eivät jääneet eläkkeelle
Olen aina tykännyt vanhoista kaavalehdistä, sillä niistä löytyy malleja, joita ei välttämättä enää uusista lehdistä löydy. Vaatteiden ei myöskään tarvitse olla uusia ollakseen kiinnostavia. Tällä kertaa puin ylleni kaksi vuosia sitten ompelemaani vaatetta, joiden kaavat ovat peräisin 90-luvun alusta. Vanhat kaavat eivät jääneet eläkkeelle, eikä näillä omilla luomuksillani ole todellakaan kiire mihinkään!
Vanhat kaavat eivät jääneet eläkkeelle
Vanha hame sai uuden elämän
Yläosa on tehty vanhasta hameesta, jonka materiaalille halusin antaa uuden käyttötarkoituksen. Kaavan pohjana on Miss B -lehden numeron 2/91 malli, jota muokkasin. Tässä on yksi niistä asioista, joista ompelemisessa pidän erityisen paljon: vanha vaate tai kangas ei ole välttämättä tullut tiensä päähän, vaan siitä voi syntyä jotakin aivan muuta.
Olen kirjoittanut tämän yläosan taustoista aiemmin blogissa Tilkuista syntyneet – vaatteita ennen käyttöä. Nyt vaate pääsee jälleen esille, tällä kertaa osana tätä asukokonaisuutta. En siis ole aloittamassa uutta ompeluprojektia, vaan kaivamassa esiin jo valmiiksi tehtyä omaa vaatetta.
Korkeavyötäröiset housut 90-luvun kaavalla
Housut ovat myös omaa ompelutyötäni, ja niiden kaava löytyy Miss B syksyn 1992 numerosta. Korkeavyötäröiset housut ovat minulle mieluisia, ja näissä on juuri sitä vanhojen kaavojen viehätystä, jota uusista lehdistä ei aina löydy.
Housuista olen kertonut tarkemmin aiemmassa postauksessani Korkeavyötäröiset housut. Kaava on siis jo vuosien takaa, ja housut ovat olleet olemassa pitkään ennen näitä kuvia. On hauskaa huomata, miten sama vaate voi saada uuden ilmeen, kun sitä katsoo osana erilaista kokonaisuutta.
Asun kokoaminen
Tässä asussa yhdistyvät kaksi itse tehtyä vaatetta, joiden kaavat ovat peräisin 90-luvun alusta. Minusta on ihanaa, ettei vaatekaapin tarvitse koostua vain uusista hankinnoista tai viimeisimmistä trendeistä. Omilla vaatteilla on historiaa, ja juuri se tekee niistä kiinnostavia.
Välillä sitä tulee ommeltua jotakin uutta, välillä tuunattua vanhaa ja toisinaan vain kaivettua kaapista esiin vaate, joka on ollut mukana jo vuosia. Tämä asu muistuttaa siitä, että itse tehty vaate ei ole vain ompeluhetken lopputulos. Se voi olla käytössä pitkään, ja sen tarina jatkuu aina uudella tavalla.
Vanhojen kaavojen kohdalla en siis todellakaan ole valmis sanomaan hyvästit. 90-luvun alun mallit saavat edelleen paikkansa vaatekaapissani, ja omat luomukseni pääsevät käyttöön silloin, kun siltä tuntuu. Eihän hyvää vaatetta nyt eläkkeelle lähetetä!
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
Vaatteilla on tarinoita
Vanhat ompelutyöt, kaapista uudelleen löytyneet aarteet ja vaatteet, jotka saavat uuden mahdollisuuden. Näistä aiheista olen kirjoittanut VillaNannassa ennenkin. Jos tykkäät tutkia vaatteiden tarinoita ja nähdä, miten itse tehdyt luomukset jatkavat elämäänsä, kurkista myös näihin juttuihin!