Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
0
Joskus kaikkein rakkaimmat vaatteet eivät löydy kaupasta vaan omasta kaapista, vuosien odotuksen jälkeen. Haalari odotti vuosia oikeaa kesää. Tämä itse ommeltu haalari syntyi vanhan Burda-kaavan pohjalta jo vuosia sitten, mutta jäi pitkäksi aikaa sivuun, kun elämä ja oma vartalo muuttuivat. Nyt se löytyi uudelleen keskellä kesäistä Jätkäsaarta, ja samalla löytyi jotain muutakin: tunne siitä, että vaatteella voi olla oma tarinansa.
Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
Kesäisessä Jätkäsaaressa meri tuoksui lämpimältä betonilta ja suolaiselta tuulelta. Aurinko heijastui vaaleista taloista niin kirkkaasti, että silmiä piti siristää. Kävelin rantaa pitkin itse ommeltu haalari päälläni ja mietin, miten erikoiselta voi tuntua pukea ylleen vaate, joka on joskus jäänyt kokonaan pois elämästä.
Tämä haalari ei ole uusi. Tein sen vuosia sitten. En edes enää täysin muista, ompelinko tämän version vuonna 2019 vai korona-aikana 2020, jolloin ompelin muutenkin valtavasti. Ensimmäinen testiversio syntyi ainakin vuonna 2019, ja siitä on edelleen kuvia vanhassa blogipostauksessa. Lopullisempi versio jäi kuitenkin pitkäksi aikaa kaapin perälle.
Syy oli yksinkertainen: se ei enää mahtunut päälle. Silti en koskaan halunnut luopua siitä. Ehkä siksi, että itse tehdyissä vaatteissa on aina jotain enemmän kuin pelkkä kangas ja saumat. Niihin jää kiinni elämäntilanteita, iltoja ompelukoneen ääressä, keskeneräisiä ajatuksia ja pieniä unelmia siitä, millainen ihminen vielä joskus haluaisi olla.
Muistan korona-ajan hyvin. Päivät tuntuivat samaan aikaan hitailta ja levottomilta, ja ehkä juuri siksi käsillä tekeminen tuntui niin tärkeältä. Ompelukone surisi iltaisin keittiön pöydällä ja kangaspinot pienenivät hitaasti yksi projekti kerrallaan. Moni leipoi silloin hapanjuurileipää tai maalasi vanhoja huonekaluja, opetteli neuleiden salaisen maailman. Minä ompelin.
Vaatteet kantavat mukanaan aikaa
Kaavana käytin Burda 6/2015 -lehden kaavaa, vaikka olin tehnyt joskus myös oman, hyvin samantyyppisen version. Oma kaava oli kuitenkin niin pieni projekti ja niin hankala enää muokata, että päädyin tällä kertaa käyttämään valmista pohjaa. Ja oikeastaan olen siitä nyt iloinen.
Nuorempana ajattelin usein, että itse tekemisen pitäisi tarkoittaa kaiken tekemistä täysin alusta asti. Että oikea ompelija piirtää itse kaavat, kehittää jokaisen yksityiskohdan ja onnistuu täydellisesti ilman kompromisseja. Nykyään ajattelen toisin.
Ehkä käsityössä tärkeintä ei ole täydellisyys vaan suhde siihen, mitä tekee. Se, että vaate tuntuu omalta. Että siihen liittyy jokin muisto. Tämä haalari muistuttaa minua ajasta, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi. Samalla se muistuttaa siitä, miten paljon oma suhteeni vaatteisiin on muuttunut vuosien aikana. En enää jaksa innostua pikamuodin jatkuvasti vaihtuvista trendeistä samalla tavalla kuin ennen.
Rakastan edelleen vintagea, vanhoja kankaita ja vaatteita, joissa näkyy eletty elämä. Ehkä juuri siksi en osannut heittää tätä haalaria pois silloinkaan, kun se jäi käyttämättä vuosiksi. Monet kaikkein tärkeimmistä vaatteista eivät ole täydellisiä. Niissä voi olla vähän vino sauma, vaikea vetoketju tai yksityiskohta, jonka tekisi nykyään eri tavalla. Silti juuri niistä tulee kaikkein rakkaimpia, koska niihin liittyy aikaa. Ja aikaa tähän haalariin todella liittyy.
Kaapin perältä takaisin elämään
Kun sovitin haalaria uudelleen vuosien jälkeen, yllätyin. Ei siksi, että se mahtui päälle, vaan siksi, että se tuntui edelleen täysin omalta. Monet vaatteet näyttävät vuosien päästä vierailta. Ne muistuttavat ihmisestä, joka ei enää ole sama. Mutta tämän kanssa kävi päinvastoin. Tuntui melkein siltä kuin vaatteen olisi pitänytkin odottaa juuri tätä kesää.
Ehkä siksi pidän hitaasta muodista enemmän kuin koskaan ennen.
Nopea muoti perustuu ajatukseen, että kaikki on hetkellistä: trendit, materiaalit ja joskus jopa vaatteet itse. Mutta kaikkein rakkaimmiksi eivät yleensä jää ne vaatteet, jotka ostetaan hetken mielijohteesta. Rakkaimmiksi jäävät ne, joihin liittyy aikaa, muistoja ja omaa tekemistä.
Tämä haalari ei ole täydellinen. Tekisin varmasti nykyään monta asiaa eri tavalla. Mutta ehkä juuri siksi pidän siitä niin paljon. Se kertoo yhdestä elämäni vaiheesta.
Ja ehkä vähän myös siitä, miten oma suhtautuminen itseeni on muuttunut pehmeämmäksi vuosien aikana. En enää etsi täydellisyyttä samalla tavalla kuin ennen. Haluan vaatteita, joissa voi elää oikeaa elämää, kävellä rantaa pitkin tuulisena kesäiltana, juoda kahvia liian hitaasti ja tuntea olonsa omaksi itseksi.
Kun katson näitä kuvia nyt, en ajattele ensimmäisenä vartaloa tai sitä, miltä näytän. Ajattelen sitä, miten hyvältä tuntui pukea tämä haalari uudelleen. Ja ehkä juuri se onkin kaikkein tärkeintä.
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
Burda 6/2015 kaavan ensimmäinen versio:
Kun kahvilaan ei enää ole varaa – meidän kesän ihanimmat hetket löytyvät nyt aallonmurtajalta
Kun kahvilaan ei enää ole varaa – meidän kesän ihanimmat hetket löytyvät nyt aallonmurtajalta on meidän tämän kesän iskulause.
Pienet luksukset näyttävät nykyään erilaisilta Huomaan miettiväni rahaa aivan eri tavalla kuin vielä muutama vuosi sitten. Enkä usko olevani ainoa. Vaikka miten haluaisin tukea kahviloita, ravintoloita ja pieniä yrityksiä, kaikkeen ei vain enää ole mahdollisuuksia. Kun hinnat nousevat ja puhe ostovoiman heikkenemisestä jatkuu päivästä toiseen, alkaa automaattisesti miettiä tarkemmin jokaista ylimääräistä euroa. Ja varmasti yrityksetkin huomaavat sen. Asiakkaita ei vain enää ole samalla tavalla kuin ennen. Silti en halua luopua niistä pienistä ihanista hetkistä, joista kesä oikeastaan koostuu. Siksi “Kun kahvilaan ei enää ole varaa” – meidän kesän ihanimmat hetket löytyvät nyt aallonmurtajalta on meidän tämän kesän iskulause.
Kun kahvilaan ei enää ole varaa – meidän kesän ihanimmat hetket löytyvät nyt aallonmurtajalta
Tänä aamuna leivoin nutellacroissantit kotona, kaadoin kahvin termariin ja pakkasimme korin mukaan. Sitten kävelimme aallonmurtajalle aamupalalle. Meri kimalteli, tuuli heilutti lierihattua ja yhtäkkiä tuntui siltä, ettei oikeastaan puuttunut mitään. Ehkä juuri tällaiset hitaat hetket tuntuvat nyt kaikkein ylellisimmiltä.
Kesä Helsingissä ei oikeasti vaadi paljon rahaa
On hassua, miten helposti alkaa ajatella, että kesä tarkoittaa jatkuvaa kuluttamista: terasseja, brunssia, ravintoloita, festareita ja viikonloppureissuja. Mutta oikeastaan Helsinki tarjoaa paljon myös ilmaiseksi.
Kaupungissa järjestetään ympäri vuoden valtava määrä maksuttomia tapahtumia ja kesällä niitä tuntuu olevan kaikkialla. Helsingin kaupungin tapahtumasivuilta löytyy jatkuvasti ilmaisia konsertteja, ulkoilmatapahtumia, näyttelyitä ja kaupunkikulttuuria.
Myös Helsingin kaupunginmuseolla on paljon maksutonta ohjelmaa, kuten kävelyitä, leffapihoja ja erilaisia kulttuuritapahtumia. Ja ehkä juuri nyt ihmiset etsivätkin enemmän tällaisia asioita. Redditissä moni Helsingissä vieraillut tai asuva puhui siitä, miten parhaat kesäjutut löytyvät usein puistoista, ulkoilmatapahtumista ja yhteisöllisistä pienistä hetkistä, eivät niinkään kalliista elämyksistä. Olen itse huomannut saman.
Rento aamupala Jätkäsaaren aallonmurtajalla
Joskus ihanin kesäpäivä voi olla:
- eväät mukaan
- viltti
- termarikahvi
- meri
- hitaasti kulunut iltapäivä
Ja ehkä juuri siksi aallonmurtajasta on tullut meille niin tärkeä paikka.
Hitaampi elämä tuntuu yhtäkkiä ylelliseltä
Päälläni oli tänään vuosia sitten tilkuista ommeltu haalari ja päässä Kazimierzista vuonna 2011 ostettu lierihattu. Huomaan muutenkin etsiväni kaikkialta samaa tunnelmaa kuin Krakovan Kazimierzista: vähän boheemia hitautta, vanhoja tekstiilejä, kahvikulttuuria ja tunnetta siitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä tai uutta. Ehkä siksi itse tekeminen tuntuu nykyään niin hyvältä.
Leivon enemmän. Ompelen enemmän. Korjaan vanhaa. Teen vaatteita verhoista ja tilkuista. Yritän löytää kauneutta asioista, jotka jo ovat olemassa.
En edes tiedä, onko kyse vain rahasta. Ehkä kyse on myös vastareaktiosta jatkuvalle kuluttamiselle. Maailma tuntuu juuri nyt niin levottomalta ja kalliilta, että pienistä arkisista rituaaleista on tullut tapa rauhoittua.
Nutellacroissantit uunissa. Kahvi termariin. Aurinkovoide kasvoille. Hidas kävely rantaan. Siinä on jotain lohdullista. Ehkä tämäkin on yksi tapa rakentaa hyvää elämää En usko, että ihmiset ovat lopettaneet kaipaamasta kauniita asioita. Päinvastoin. Ehkä juuri nyt niitä kaivataan enemmän kuin pitkään aikaan. Mutta niiden muoto on muuttunut.
Kaikki eivät enää hae luksusta ravintolalaskusta tai uusista tavaroista, vaan ajasta. Rauhasta. Tunnelmasta. Siitä, että voi hetkeksi unohtaa kaiken muun ja istua meren äärellä lämpimän croissantin kanssa.
Ja ehkä siinä onkin tämän kesän tärkein oivallus: hyvä elämä ei välttämättä katoa, vaikka kulutus vähenee. Se vain näyttää vähän erilaiselta kuin ennen. Kun kahvilaan ei enää ole vara, tehdään asiat ihan toisin.
Rentoa hyggepäivää!
Seuraa minua:
Samanlaisia postauksia: