Isä jota ei koskaan ollut
6
Minulla oli isä, jota ei koskaan ollut. Jokaisella on isä, ihan jokaisella. Suhteet vanhempiin on aina monimutkaiset, mutta joskus on parempi olla ilman sitä toista puolta kuin elää tuon toisen puolen katkeruudessa. Olenko minä katkera kun en omaa isääni koskaan tuntenut? En, ei ole tarvetta, sillä minulla on ollut suojattu ja hyvä elämä vaikkei kaikki sujunutkaan ohjekirjan mukaan.
Isä jota ei koskaan ollut
En siis ole ollut yhteydessä isääni aikuisiällä kuin kerran, sekin vuonna 2013 juuri vuoden vaihteessa. Kävin silloin kahvilla hänen luonaan keskimmäisen lapseni kanssa. Silloin hän totesi, ettei hänestä ole isäksi eikä isoisäksi, mutta jos voisin lasten kuvat lähettää. Näin tein ja jatkoin elämääni niin kuin ennenkin. Ei ollut katkeruutta, ei suuria tunteita, vain tieto siitä, että minulla on isä ja se siitä. Unohdin jopa sen missä hän asuu. Se kyllä vähän kuulkaas hävettää näin jälkikäteen.
Tässä muuton tiimellyksessä syyskuun lopussa sain puhelun poliisilta, isäni on löytynyt kuolleena asunnostaan. Puhelu kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen olin aivan äimänä, että anteeksi mitä kaikkea minun pitää tehdä? Sain poliisilta sähköpostia, jossa oli ohjeet miten toimia. Tunsinko surua? En. Otin yhteyttä isäni naisystävään ja sain lopulta häneltä myös asuntoon avaimet. Tämän jälkeen pääsin hoitamaan isäni asioita.
Sisällä kuohui ja ajattelin vain, että mitä saan tuntea. Joka kerta kun soitin isäni asioissa johonkin, niin jokainen otti osaa suruun, mutta minä en tuntenut surua, en tunne edelleenkään. En tunne myöskään vihaa tai katkeruutta. Mutta saanko tuntea ärsyyntymistä siitä, että joudun hoitamaan täysin tuntemattoman ihmisen kuolinpesää? Se minulla on ollut päällimmäisenä. Ärsyyntyminen siitä, että joudun tekemään ylimääräistä hommaa. Onneksi siitäkin pääsee yli ja se tapahtui lopulta sitten siunastilaisuudessa.
Tunnevyöry oli suuri
Niin kuin aikaisemmin sanoin, minulla ei ole katkeruutta siitä, ettei hän ollut elämässäni. Olen onnellinen siitä, ettei hän ollut. Mutta silti tunnevyöry oli valtava. Ei kuitenkaan sen vuoksi, etten häntä tuntenut, vaan siksi, että joudun hoitamaan sellaisen kuolinpesän asioita, jota en tunne ollenkaan. Samaan aikaan tyhjennän omaa asuntoani, järjestän muuttoa uuteen kotiin ja koitan myös selvittää isäni kuolinpesää. Onneksi ei tarvinnut tyhjentää ja siivota hänen asuntoa, vaan sen hoiti muu taho. Kävin hakemassa vain tärkeät paperit pois sieltä. Onneksi sain apua tähän ruljanssiin, aika ja hermo ei olisi siihen riittänyt meikäläisellä.
Nyt on muutto tehty, siunaustilaisuus on hoidettu, sielläkään ei ollut muita paikalla kuin minä, molemmat pojat ja vanhimman avovaimo. Yksikään muu kutsuttu ei tullut. Ei sukulaiset, ei ystävät, ei naisystävä. Kun ihminen kuolee, on turha enää kantaa kaunaa sellaista ihmistä kohtaan, se syö sielua ja vie liikaa energiaa. Minulle tuli hiukan surullinen olo siitä, ettei kukaan muu tullut. Ymmärrän toki, sillä en ollut minäkään menossa, mutta pojat halusivat käydä sanomassa heipat ihmiselle, jota eivät koskaan voineet tuntea.
P.S. Jokaisen kannattaa järjestää tärkeät paperinsa niin, että omaisten on helppo kaikki löytää kun sen hetki koittaa. Varsinkin jos eläkettä saa kahdesta maasta.
Ainut asia, jonka säästin isästäni. Meillä oli yhteinen rakkaus. Farkkutakit. Otin yhden takin itselleni.
Hyvästi isä!
Seuraa minua:
Otan osaa. Ei tosin siitä, että isäsi on kuollut, mutta siitä ettei hän koskaan ollut läsnä elämässäsi. Olen ollut samassa tilanteessa, isäni ei ollut millään tavalla läsnä elämässäni vaikka asui ihan naapurissa. Tosin, ei minullekaan päässyt syntymään isän kaipuuta tai tarvetta, koska ei sellaista voi tarvita, mitä ei tiedä olevan olemassa. Tarkoitan nimittäin isällistä rakkautta.
Koen osanotot vähän hassuiksi, koen, että elämäni oli niin hyvää, ettei haitannut isättömyys ollenkaan. Lähellä oli kuitenkin sukulaismiehiä joilta sain sen miehen mallin ja myös sitä isällistä. Näin rakastavia kahden vanhemman perheitä ja myös niitä, joissa jompi kumpi vanhempi oli poissa.
Meitä on 💔
Lasinen lapsuus.
Antaa surun tulla antaa surun mennä.
En koe, että lapsuuteni olisi ollut lasinen. Se olisi ollut, jos isäni olisi ollut elämässäni. Olen päässyt sillä tavoin helpolla ja kun äitini on ollut läsnä ja isoäitini ollut toinen tukipilarini, niin en ole tosiaan menettänyt mitään, vaikkei isä elämässä ole ollut.
Ihanaa, että otit tuon farkkutakin.
Joo, oli jännä huomata, että vaikkei tunnettu, niin meillä oli jotakin yhteistä 😀