Pikavisiitti Turussa
Pikavisiitti on aina vähän raskas juttu. Toki olin Turussa kaksi yötä, mutta siinä ajassa en ehtinyt muuta kuin moikata tenaviani ja äitiäni, sitten olikin lähdettävä kotiin. Oli oikein mukavaa nähdä vanhimmat lapset ja olla ihan kolmistaan, vuosien jälkeen ihan vain me kolme. Mehän olemme vetäneet yhtä köyttä monta vuotta ennen kuin menin tuosta noin vain naimisiin ja elämä mullistui kokonaan.
Pikavisiitti Turussa
Lähdin Turkuun ihan siitä syystä, että olin virkannut tytölle pyynnöstä topin, joka olikin sen verran iso, että lähdin pienentämään sen. Ennen toppihommia nähtiin Vaakahuoneen Paviljongissa, joka on meidän lemppari ravintola Turussa. Aikanaan kun asuimme alajuoksulla, samoissa kohdin missä Vaakahuonekin, niin siellä tuli istuskeltua kesäisin paljonkin. Paikka oli meidän vieressä ja elävä musiikki kantautui joka ilta meille asti. Se oli mahtavaa.
Ruokailun jälkeen lähdettiin tytölle miettimään miten toppi korjataan ja aloin tehdä sitä hommaa siinä. Oli kiva istua ja jutella ”aikuisten” juttuja ja siemailla viiniä. Alkuillasta siirryin kaupan kautta pojalleni yöksi, jossa vietin molemmat yöt. Tarkoitus oli seuraavana päivänä käydä moikkaamassa äitiäni porukalla ja syödä siellä päivällinen. Oli ihanaa nähdä äiti pitkästä aikaa.
Kun lapset asuu kaukana ja nähdään harvoin
Ikävä on aina läsnä, kun lapset asuvat kaukana eikä niitä näe samalla tavoin kuin silloin kun asuttiin samassa kaupungissa. Toki en näe myöskään äitiäni samalla tavoin kuin ennen. En kuitenkaan ole muuttamassa paikkakuntaa, sillä minulla on kaikki tarpeellinen täällä Helsingissä ja täällä on myös tilaa hengittää. Sitä ei ole Turussa. Olisi kyllä kiva nähdä näitä kolmea tärkeää ihmistä enemmänkin, mutta se ei vain ole mahdollista.
Oli kuitenkin ihanaa nyt nähdä ja tytön toppikin korjaantui hetkessä ja taitaa nyt olla sopivan toimiva hänelle. Toivottavasti ainakin. Kotona olikin mukava vastaanotto, kun tytöt piiritti meikäläisen, enkä meinannut päästä sisälle ovesta. Ei mennyt kauaa kun Söpö tajusi, että hänen pitäisi kiukutella minulle kun olin niin kauan poissa ja nyt sitten tyttö kiukuttelee. Menee mieheni perässä örähtelee meikäläiselle kun koitan silitellä. Hetki vielä menee ennen kuin pimu heltii, viimeistään silloin kun nappaan sen mun syliin ja piiloudun hänen kanssaan kahden jonnekin.
Tämmöinen kummallinen pikareissu tuli tehtyä ja nyt on kiva olla kotona taas. Mitäpä se ei äiti ei tekisi lastensa eteen?
Kun introvertti matkustaa
En tiedä mitään niin kamalaa kuin täyteen ahdettu juna, jossa ei ole minkäänlaista tilaa liikkua. Ahdistavaa ja voimia vievää. Menomatkalla Turkuun juna oli aivan täynnä, ei sitä asiaa mies huomioinut ollenkaan kun varasi minulle liput, että se voi olla minulle järkytys, tosin ei osannut aavistaa, että juna tosiaan on aivan täynnä. Koko vaunussa ei ollut tyhjää tilaa, jokainen sentti oli varattu. Ihmiset pyöri ja hyöri ja lapsilla oli suuria hankaluuksia pysyä rauhassa. Räpätin miehelleni, että olen valmiiksi sitten aivan poikki kun pääsen Turkuun.
Paluumatkalla mies sitten huomioi sen, että juna voi olla täynnä ja sainkin sitten paremman paikan junan yläkerrasta, sain uppoutua virkkuuhommiini ja katsella sarjaa. Yläkerrassa oli väljää, ei juuri porukkaa. Joten paluu oli paljon helpompaa tällaiselle ihmisvihaajalle mikä olen. Toki takana istui vanhempi mies, joka ryysti pitkin matkaa, mutta onneksi en kuullut sitä kuin loppumatkasta vasta. Pikavisiitti voi olla mukavakin, kun sen tekee mukavaksi ja mahtavaa on se, että junassa on vaihtoehtoja hyteistä yksittäisiin penkkeihin.
Rakkaudella -Melissa
Seuraa minua:
Introvertilla on omat haasteet elämässä, mutta itse olen jo tottunut niihin😅. Joskus omalta mukavuusalueelta poistuminen auttaa sietämään erilaisia tilanteita (https://viaperasperaadastra.com/2022/05/11/introverttina-olemisen-uskomaton-keveys/). Uzbekkilaisen junan jälkeen uskon, ettei mikään saa minut enää järkyttymään matkustaessa.
Tää on sellainen mitä en ole oppinut sietämään. Väsyn niin paljon ettei hommasta tule mitään.
Hauskaa tietää, että asuitte Vaakahuoneen lähellä:) Me asuttiin vaimon kanssa vastarannalla ja käytiin myös silloin tällöin Vaakahuoneella kuuntelemassa musiikkia ja välillä vähän tanssimassakin. Varsinkin silloin, kun oli jotain lattarimusaa.
Meillä on myös perheen poika, tai no, nuori aikuinen mies Turussa ja me ollaan täällä Itävallassa. Vähän ikävää helpottaa videopuhelut, mutta eihän se ihan samaa asiaa aja kuin oikea kohtaaminen arjessa ja elämässä.
Mun vaimo on vissiin vastakohta introvertille. Mikäli junassa ei ole ihmisiä, joiden kanssa pulista, hän pitkästyy 😀 Ravintolassa, tai yleensäkin missä on ihmisiä, monesti tyypillinen suomalainen etsii sen syrjäisimmän paikan, jonka ympärillä ei ole muita. Vaimoni menee muiden kylkeen:)
Hauska yhteensattuma. Tosiaan, meillä ei noin pitkä välimatka ole, mutta ei se ikävää helpota siltikään. Kaikki työelämässä, niin aina on hankaluuksia yhteensovittaa aikatauluja, jos halutaan jotain yhteistä.
Kun tämä introvertti survottiin Tokiossa metroon ruuhka-aikaan, niin sen jälkeen on osannut arvostaa Suomen joukkoliikennettä 😀 en minäkään haluaisi kyllä täyteen junaan, jos on vaihtoehtoja. Näyttää, että reissu oli kuitenkin kiva 🙂
Varmasti, en yhtään epäile. Itse en aluksi edes ajatellut miten vaikeaa on täydessä junassa matkustaa, kun on niin paljon matkustanut. Mutta näköjään vanhemmiten tää vaan pahenee…