Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
2
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja:
Voiko vaatteisiin rakastua?
Voiko vaatteisiin rakastua? Ei ehkä samalla tavalla kuin ihmiseen, mutta lähes yhtä syvästi. Vaatteet kulkevat mukanamme elämän eri vaiheissa, kantavat muistoja, suojaavat, lohduttavat ja kertovat tarinoita ilman sanoja. Joillekin ne ovat vain käyttöesineitä, mutta toisille ne ovat identiteettiä, käsityötä, nostalgiaa ja hiljaisia tunteita, joita ei aina osaa selittää. Tämä teksti on rakkauskirje vaatteille, niille kuluneille hihoille, täydellisille löydöille ja kankaille, jotka tuntuvat enemmän kodilta kuin materiaalilta.
Voiko vaatteisiin rakastua?
On olemassa vaatteita, joita ei vain käytetä. Niitä eletään.
Ehkä se on vanha pellavapaita, jonka hihat ovat pehmenneet vuosien pesuissa juuri täydellisiksi. Ehkä se on kirpputorilta löytynyt villatakki, joka tuntui heti omalta, vaikka sen historiaa ei tunne. Tai mekko, jonka ompelit itse hitaasti iltaisin, ratkoen välillä saumoja ja epäillen koko projektia, kunnes yhtenä päivänä se olikin valmis ja tuntui enemmän muistilta kuin vaatteelta.
Rakkaus vaatteisiin on usein vaikea selittää ihmiselle, joka näkee pukeutumisen vain käytännöllisenä asiana. Silloin puhe vaatteiden tunnearvosta kuulostaa helposti pinnalliselta tai turhamaiselta. Mutta todellisuudessa kyse on usein paljon syvemmästä asiasta.
Vaatteet liittyvät identiteettiin. Ne liittyvät siihen, miten ihminen haluaa tulla nähdyksi tai miten hän yrittää löytää itsensä. Joskus oikeanlainen takki voi antaa rohkeutta kävellä huoneeseen, jossa tuntee itsensä epävarmaksi. Joskus taas väljä neule toimii suojana päivinä, jolloin maailma tuntuu liian suurelta.
Pukeutuminen ei ole aina näyttämistä. Joskus se on piiloutumista. Joskus selviytymistä.
Ja silti juuri vaatteiden kautta moni löytää luovuutensa. Varsinkin ihmiset, jotka tekevät käsillään, ymmärtävät tämän erityisellä tavalla. Kankaat eivät ole vain materiaaleja. Ne ovat mahdollisuuksia. Vanhat verhot voivat muuttua haalariksi. Rikkinäinen pitsiliina voi päätyä mekon helmaan. Kulunut farkkutakki voi saada uuden elämän kirjailujen ja paikkojen kautta. Siinä on jotain lohdullista, että maailmassa, jossa ihmiset vaihtavat mielipidettä nopeasti ja trendit katoavat viikoissa, joku käyttää aikaa parsintaan. Korjaamiseen. Hitaan kauneuden tekemiseen.
Moni meistä muistaa ainakin yhden vaatteen, johon liittyy lähes kipeä tunne. Takin, joka oli mukana ensirakkauden aikana. Kengät, joilla käveli kaupungissa silloin kun elämä muuttui. Huivin, joka tuoksui vielä vuosia myöhemmin joltakin menetetyltä ajalta. Siksi vaatteista luopuminen voi tuntua niin vaikealta. Ei siksi, että tarvitsisimme kaiken materiaalin ympärillemme, vaan siksi että muistot kiinnittyvät konkreettisiin asioihin. Kangas muuttuu muistipaikaksi.
Ja ehkä juuri siksi second hand -kulttuuri koskettaa niin monia. Käytetyssä vaatteessa on usein jotain inhimillistä. Se ei ole täydellinen eikä steriili. Siinä näkyy elämä. Pieni kuluma hihassa, haalistunut väri tai käsin tehty korjaus voivat tehdä vaatteesta kiinnostavamman kuin yksikään uusi pikamuotiketjun täydellinen tuote.
Vaatteet muistavat meidät
Maailma yrittää jatkuvasti vakuuttaa meille, että tarvitsemme uutta. Nopeammin vaihtuvia trendejä, enemmän ostoksia ja täydellisempiä versioita itsestämme. Silti kaikkein rakkaimmiksi muodostuvat usein juuri ne vaatteet, joita on käytetty eniten. Ne, joiden taskuihin unohtuu kuitteja ja pieniä muistiinpanoja. Ne, joiden hihat venyvät hieman liikaa. Ne, joita ei enää edes huomaa peilistä, koska ne tuntuvat niin omilta.
Siinä on jotain hyvin inhimillistä.
Ehkä rakastamme vaatteissa juuri sitä, että ne vanhenevat kanssamme. Nahka pehmenee, puuvilla ohenee, värit haalistuvat auringossa. Vaatteet eivät pysy muuttumattomina, aivan kuten emme mekään pysy. Ja joskus vaatteen kautta voi nähdä oman kasvunsa. Vanha juhlamekko voi muistuttaa ajasta, jolloin yritti mahtua johonkin rooliin, joka ei lopulta ollut oma. Sitten tulee päivä, jolloin löytää tyylin, joka ei enää tunnu naamiaisasulta. Ei tarvitse näyttää nuoremmalta, trendikkäämmältä tai hienommalta. Riittää, että näyttää itseltään.
Se on ehkä suurin muutos, jonka ihminen voi pukeutumisessaan tehdä.
Tyylissä ei lopulta ole kyse siitä, kuinka kallista kaikki on tai kuinka hyvin seuraa muotia. Todellinen tyyli syntyy usein siitä, että uskaltaa näkyä omana itsenään. Se näkyy ihmisissä, jotka yhdistelevät vanhaa ja uutta pelottomasti, käyttävät käsintehtyjä koruja, korjaavat lempivaatteitaan ja rakentavat estetiikkansa muistojen, tunteiden ja persoonallisuuden ympärille. Siksi vaatteet voivat olla myös vastarintaa. Vastustusta kertakäyttöisyydelle. Hitaamman elämän puolustamista. Päätös siitä, ettei kaiken tarvitse olla uutta ollakseen arvokasta.
Ehkä juuri siksi käsityö tuntuu monista nykyään niin merkitykselliseltä. Kun ompelee vaatteen itse, siihen ommellaan samalla aikaa. Elämää. Ajatuksia. Jokainen sauma kertoo hetkestä, jolloin joku istui hiljaa koneen ääressä ja teki jotakin käsillään maailmassa, jossa lähes kaikki tapahtuu nopeasti ruudun kautta.
Ja ehkä rakkaus vaatteisiin on lopulta rakkautta kaikkeen siihen, mitä ne kantavat sisällään: muistoihin, identiteettiin, kauneuden kaipuuseen, turvallisuuteen ja luovuuteen. Sillä parhaat vaatteet eivät koskaan tunnu vain vaatteilta. Ne tuntuvat kodilta.
Rentoa torstaita!
Seuraa minua: