Voiko vaatteisiin rakastua?
2
Voiko vaatteisiin rakastua? Ei ehkä samalla tavalla kuin ihmiseen, mutta lähes yhtä syvästi. Vaatteet kulkevat mukanamme elämän eri vaiheissa, kantavat muistoja, suojaavat, lohduttavat ja kertovat tarinoita ilman sanoja. Joillekin ne ovat vain käyttöesineitä, mutta toisille ne ovat identiteettiä, käsityötä, nostalgiaa ja hiljaisia tunteita, joita ei aina osaa selittää. Tämä teksti on rakkauskirje vaatteille, niille kuluneille hihoille, täydellisille löydöille ja kankaille, jotka tuntuvat enemmän kodilta kuin materiaalilta.
Voiko vaatteisiin rakastua?
On olemassa vaatteita, joita ei vain käytetä. Niitä eletään.
Ehkä se on vanha pellavapaita, jonka hihat ovat pehmenneet vuosien pesuissa juuri täydellisiksi. Ehkä se on kirpputorilta löytynyt villatakki, joka tuntui heti omalta, vaikka sen historiaa ei tunne. Tai mekko, jonka ompelit itse hitaasti iltaisin, ratkoen välillä saumoja ja epäillen koko projektia, kunnes yhtenä päivänä se olikin valmis ja tuntui enemmän muistilta kuin vaatteelta.
Rakkaus vaatteisiin on usein vaikea selittää ihmiselle, joka näkee pukeutumisen vain käytännöllisenä asiana. Silloin puhe vaatteiden tunnearvosta kuulostaa helposti pinnalliselta tai turhamaiselta. Mutta todellisuudessa kyse on usein paljon syvemmästä asiasta.
Vaatteet liittyvät identiteettiin. Ne liittyvät siihen, miten ihminen haluaa tulla nähdyksi tai miten hän yrittää löytää itsensä. Joskus oikeanlainen takki voi antaa rohkeutta kävellä huoneeseen, jossa tuntee itsensä epävarmaksi. Joskus taas väljä neule toimii suojana päivinä, jolloin maailma tuntuu liian suurelta.
Pukeutuminen ei ole aina näyttämistä. Joskus se on piiloutumista. Joskus selviytymistä.
Ja silti juuri vaatteiden kautta moni löytää luovuutensa. Varsinkin ihmiset, jotka tekevät käsillään, ymmärtävät tämän erityisellä tavalla. Kankaat eivät ole vain materiaaleja. Ne ovat mahdollisuuksia. Vanhat verhot voivat muuttua haalariksi. Rikkinäinen pitsiliina voi päätyä mekon helmaan. Kulunut farkkutakki voi saada uuden elämän kirjailujen ja paikkojen kautta. Siinä on jotain lohdullista, että maailmassa, jossa ihmiset vaihtavat mielipidettä nopeasti ja trendit katoavat viikoissa, joku käyttää aikaa parsintaan. Korjaamiseen. Hitaan kauneuden tekemiseen.
Moni meistä muistaa ainakin yhden vaatteen, johon liittyy lähes kipeä tunne. Takin, joka oli mukana ensirakkauden aikana. Kengät, joilla käveli kaupungissa silloin kun elämä muuttui. Huivin, joka tuoksui vielä vuosia myöhemmin joltakin menetetyltä ajalta. Siksi vaatteista luopuminen voi tuntua niin vaikealta. Ei siksi, että tarvitsisimme kaiken materiaalin ympärillemme, vaan siksi että muistot kiinnittyvät konkreettisiin asioihin. Kangas muuttuu muistipaikaksi.
Ja ehkä juuri siksi second hand -kulttuuri koskettaa niin monia. Käytetyssä vaatteessa on usein jotain inhimillistä. Se ei ole täydellinen eikä steriili. Siinä näkyy elämä. Pieni kuluma hihassa, haalistunut väri tai käsin tehty korjaus voivat tehdä vaatteesta kiinnostavamman kuin yksikään uusi pikamuotiketjun täydellinen tuote.
Vaatteet muistavat meidät
Maailma yrittää jatkuvasti vakuuttaa meille, että tarvitsemme uutta. Nopeammin vaihtuvia trendejä, enemmän ostoksia ja täydellisempiä versioita itsestämme. Silti kaikkein rakkaimmiksi muodostuvat usein juuri ne vaatteet, joita on käytetty eniten. Ne, joiden taskuihin unohtuu kuitteja ja pieniä muistiinpanoja. Ne, joiden hihat venyvät hieman liikaa. Ne, joita ei enää edes huomaa peilistä, koska ne tuntuvat niin omilta.
Siinä on jotain hyvin inhimillistä.
Ehkä rakastamme vaatteissa juuri sitä, että ne vanhenevat kanssamme. Nahka pehmenee, puuvilla ohenee, värit haalistuvat auringossa. Vaatteet eivät pysy muuttumattomina, aivan kuten emme mekään pysy. Ja joskus vaatteen kautta voi nähdä oman kasvunsa. Vanha juhlamekko voi muistuttaa ajasta, jolloin yritti mahtua johonkin rooliin, joka ei lopulta ollut oma. Sitten tulee päivä, jolloin löytää tyylin, joka ei enää tunnu naamiaisasulta. Ei tarvitse näyttää nuoremmalta, trendikkäämmältä tai hienommalta. Riittää, että näyttää itseltään.
Se on ehkä suurin muutos, jonka ihminen voi pukeutumisessaan tehdä.
Tyylissä ei lopulta ole kyse siitä, kuinka kallista kaikki on tai kuinka hyvin seuraa muotia. Todellinen tyyli syntyy usein siitä, että uskaltaa näkyä omana itsenään. Se näkyy ihmisissä, jotka yhdistelevät vanhaa ja uutta pelottomasti, käyttävät käsintehtyjä koruja, korjaavat lempivaatteitaan ja rakentavat estetiikkansa muistojen, tunteiden ja persoonallisuuden ympärille. Siksi vaatteet voivat olla myös vastarintaa. Vastustusta kertakäyttöisyydelle. Hitaamman elämän puolustamista. Päätös siitä, ettei kaiken tarvitse olla uutta ollakseen arvokasta.
Ehkä juuri siksi käsityö tuntuu monista nykyään niin merkitykselliseltä. Kun ompelee vaatteen itse, siihen ommellaan samalla aikaa. Elämää. Ajatuksia. Jokainen sauma kertoo hetkestä, jolloin joku istui hiljaa koneen ääressä ja teki jotakin käsillään maailmassa, jossa lähes kaikki tapahtuu nopeasti ruudun kautta.
Ja ehkä rakkaus vaatteisiin on lopulta rakkautta kaikkeen siihen, mitä ne kantavat sisällään: muistoihin, identiteettiin, kauneuden kaipuuseen, turvallisuuteen ja luovuuteen. Sillä parhaat vaatteet eivät koskaan tunnu vain vaatteilta. Ne tuntuvat kodilta.
Rentoa torstaita!
Seuraa minua:
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Onko tyyli-identiteetti muka joku yksi tarkkaan määritelty estetiikka? Pitäisikö jokaisen näyttää joka päivä samalta Pinterest-taululta karanneelta ihmiseltä? Viikon asuja katsellessa tajusin, että minun tyylini ei ehkä olekaan “selkeä”. Se on jotain paljon hauskempaa. Tästä syntyi ajatus postaukseen: Onko mun tyyli boheemi vai sekava? koska välillä tuntuu, että pukeudun kuin viisi eri persoonallisuutta olisi vallannut saman vaatekaapin.
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Muoti-internet rakastaa lokeroita. Olet joko minimalistinen skandityttö, vanhaa rahaa huokuva beigeolento, cottagecore-keiju tai täysin harkittu capsule wardrobe -ihminen, jolla on tasan kolme täydellistä pellavapaitaa ja sisäinen rauha.
Ja sitten olen minä.
Maanantaina vedän päälle vaaleat farkut ja lepakkohihallisen neuleen, ja näytän siltä kuin olisin matkalla juomaan kauralattea taidegalleriaan. Tiistaina ilmestyn leggingseissä ja collegepaidassa kuin olisin luopunut kaikista unelmistani ja päättänyt asua pysyvästi lähikaupan pakastealtaalla.
Keskiviikkona löydän sisäisen 70-luvun kirjastonhoitajani puhvihihaisessa neuletakissa ja vakosamettihameessa. Torstaina olen romanttinen farkkumekkoinen maalaistalon haamu verhoista tehdyssä paidassa. Ja perjantaina palaan takaisin farkkuihin, huppariin ja farkkujämistä tehtyyn takkiin kuin muistuttaakseni itseäni siitä, että kyllä, olen edelleen sama ihminen. Luultavasti.
Mun vaatekaappi ei ole capsule wardrobe vaan tunnetila
Nykyään puhutaan paljon siitä, että tyylin pitäisi olla “yhtenäinen”. Mutta mitä jos oma persoonallisuus ei ole yhtenäinen? Mitä jos toinen puoli minusta haluaa näyttää boheemilta taiteilijalta ja toinen mukavuudenhaluiselta goblinilta, joka haluaa vain pehmeän hupparin ja elämän ilman nappeja?
Minun vaatekaappini ei ole capsule wardrobe. Se on enemmänkin neuvottelutilanne.
Rakastan vaatteita, joissa on tarina. Siksi käytän ylpeänä verhoista tehtyä paitaa ja farkkujämistä ommeltua takkia. Niissä on enemmän persoonaa kuin puolessa pikamuotikauppojen valikoimasta yhteensä. Vaikka välillä mietin, katsooko joku asujani ja ajattelee: “Onko tuo nainen matkalla vintage-messuille vai askartelukerhoon?” Vastaus on: ehkä molempiin.
Hauskinta on se, miten eri tavalla ihmiset reagoivat asuihin. Sama ihminen voi saada yhdestä asusta kommentin “ihana boheemi tyyli” ja toisesta “ootpa rennon näköinen”, mikä on suomalainen tapa sanoa, että näytät siltä kuin olisit pukeutunut pimeässä. Ja silti juuri siinä on pukeutumisen ilo.
En halua näyttää joka päivä identtiseltä. En halua olla ihmisen muotoinen Instagram-suodatin. Joskus haluan olla pehmeä ja huomaamaton, joskus taas näyttää siltä kuin olisin karannut vanhasta ranskalaisesta elokuvasta tai vaihtoehtoisesti 2000-luvun alun Levi’s-mainoksesta.
Ehkä tyyli saa näyttää elämältä
Tyylissä parasta ei ole täydellisyys vaan tunnistettavuus. Se, että vaatteissa näkyy ihminen. Että joku näkee farkkujämistä tehdyn takin ja tajuaa heti, ettei sitä ole napattu marketin rekistä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ehkä juuri siksi viihdyn niin hyvin itse tehdyissä ja vähän oudoissa vaatteissa. Ne eivät yritä liikaa. Ne eivät ole steriilejä. Niissä näkyy elämä, yritys, mokaaminen ja luovuus.
Ja kyllä, joskus myös se, että ompelin jotain kahdelta yöllä täysin ilman suunnitelmaa.
Viikon asuja katsellessa huomaan myös yhden asian: mukavuus voittaa nykyään lähes aina. En enää jaksa kärsiä muodin vuoksi samalla tavalla kuin joskus nuorempana. Jos paita kiristää, kutittaa tai tuntuu väärältä, se jää käyttämättä. Nykyään arvostan enemmän sitä tunnetta, että vaatteissa voi hengittää, liikkua ja olla oma itsensä.
Silti en halua luopua leikittelystä. Siksi yhdistelen huppareita farkkutakkeihin, herkkiä puseroita farkkumekkoihin ja mummomaisia neuletakkeja keltaisiin laseihin. Haluan, että asuissa on vähän huumoria ja yllätyksiä. Että ne näyttävät enemmän elämältä kuin katalogilta.
Ehkä minun tyylini ei siis ole sekava. Ehkä se on vain hyvin rehellinen.
Nautinnollista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää viikon asuja: