Ilmaisosaston aarre: Anne Linnonmaa
2
Joskus kaikkein kiinnostavimmat vaatteet eivät löydy trendikkäistä liikkeistä, designputiikeista tai edes tavallisilta kirpputoreilta. Ne voivat löytyä paikasta, josta joku toinen on jo ajatellut niiden olevan mennyttä tavaraa. Ilmaisosaston aarre: Anne Linnonmaa on juuri tällainen tarina ja samalla pieni muistutus siitä, miten paljon suomalaiseen vaatetushistoriaan kuuluu vaatteita, joita emme enää osaa katsoa niiden ansaitsemalla tavalla.
Ilmaisosaston aarre: Anne Linnonmaa
Kuvassa päälläni oleva valkoinen neuletoppi on Anne Linnonmaan suunnittelema. Löysin sen vuosia sitten Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. En muista enää tarkalleen, mitä ajattelin sillä hetkellä, kun nostin sen muiden vaatteiden joukosta. Sen sijaan muistan sen olennaisen asian: otin sen mukaani. Ja hyvä niin.
Nykyään katson tätä vaatetta aivan eri silmin. Se ei ole minulle vain vanha neuletoppi, jonka sattumalta löysin. Se on pala suomalaista muotoiluhistoriaa, ekologisen vaatetuksen historiaa ja samalla konkreettinen esimerkki siitä, miksi käytettyjen vaatteiden äärellä kannattaa joskus pysähtyä vähän pidemmäksi aikaa.
Anne Linnonmaa oli ekologisen muodin pioneeri
Anne Linnonmaa valmistui Taideteollisen korkeakoulun vaatesuunnittelun osastolta vuonna 1977. Hän työskenteli uransa alkuvaiheessa muun muassa Kuusisen, Teinituotteen, Scantexin ja Selma Toivosen suunnittelijana. Vuonna 1984 hän perusti oman suunnittelutoimistonsa IdeAnne Oy:n.
Oma neulemallisto, Anne Linnonmaa Ecological Fashion, lanseerattiin vuonna 1991. Jo nimi kertoo paljon. Linnonmaan ajatuksena oli yhdistää ekologinen laatu ja design aikana, jolloin ekologinen muoti ei ollut samalla tavalla valtavirran puheenaihe kuin nykyään.
Malliston materiaaleissa käytettiin muun muassa biologisesti viljeltyä orgaanista puuvillaa Perusta sekä muita ekologisia materiaaleja. Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkiston Designarkisto kuvaa Linnonmaata ekologisen designin pioneeriksi Suomessa ja yhdeksi ensimmäisistä alan toimijoista myös maailmanlaajuisesti.
Tämä on minusta kiinnostavaa juuri nyt.
Muoti puhuu paljon vastuullisuudesta, luonnonmateriaaleista, pitkäikäisyydestä ja tuotannon läpinäkyvyydestä. Mutta joku teki tätä työtä jo vuosikymmeniä sitten. Linnonmaan Ecological Fashion -mallisto käynnistyi vuonna 1991, jolloin ekologinen vaatesuunnittelu oli vielä hyvin erilaisessa asemassa kuin nykyisessä muotikeskustelussa.
Myös tuotannon kotimaisuus liittyy tähän tarinaan. Linnonmaa osti vuonna 1999 neulealihankkijansa Mikkelistä, minkä jälkeen valmistus jatkui omassa tehtaassa. Vuonna 2007 tuotemerkki myytiin Virke Oy:lle. Linnonmaa osti tuotemerkin takaisin vuonna 2012 Virke Oy:n konkurssin jälkeen.
Linnonmaan ura ei myöskään rajoittunut vaatteiden suunnitteluun. Hän on toiminut opetus- ja luennointitehtävissä sekä saanut useita tunnustuksia. Vuonna 1999 hänet palkittiin Vuoden Muotitaiteilijana ja vuonna 2003 Kultaisella Vaatepuulla. Vuonna 2005 hän sai kunnian suunnitella presidentti Tarja Halosen Linnan juhlien puvun.
Miksi tällainen löytö tuntuu niin arvokkaalta?
Siksi, että vaatteen arvo ei aina näy hinnassa. Tämän neuletopin kohdalla kaikkein hienointa on ehkä juuri se, miten tavalliselta se ensi silmäyksellä näyttää. Valkoinen, hihaton neule, jonka pintaan muodostuu hillittyjä kukkakuvioita. Sellainen vaate voisi helposti jäädä rekissä muiden vaatteiden alle. Mutta kun tietää, kuka sen on suunnitellut, alkaa nähdä sen toisin.
En tiedä tämän yksittäisen neuletopin tarkkaa valmistusvuotta enkä sitä, mihin Anne Linnonmaan mallistoon se on aikanaan kuulunut. Siksi en halua myöskään rakentaa sille historiaa, jota en pysty varmistamaan. Juuri tällaiset kysymykset tekevät vanhoista vaatteista kuitenkin minusta niin kiinnostavia.
Tätä tarkoitan, kun puhun tekstiiliarkeologiasta. Vaatteita voi tutkia kuin pieniä esineitä menneisyydestä. Niistä voi löytyä suunnittelijoita, valmistajia, materiaaleja, valmistusmaita, aikakauden ihanteita ja käsityksiä siitä, millaista vaatteen pitäisi olla.
Anne Linnonmaan kohdalla tämä tutkimusmatka on erityisen kiinnostava, sillä hänen suunnittelustaan on säilynyt poikkeuksellisen paljon arkistoaineistoa. Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistossa säilytettävään Anne Linnonmaan arkistoon kuuluu esimerkiksi mallistokirjoja, esitteitä, valokuvia ja vaatteita. Ecological Fashion -mallistosta on säilynyt aineistoa 1990-luvulta lähtien, ja arkistossa on myös malliston ideologiaa sekä ensimmäisiä messuja käsittelevää aineistoa vuodelta 1991.
Ja sitten on tämä yksi neuletoppi. Se, joka päätyi Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolle.
Minusta tässä on jotain hyvin olennaista siinä, mitä kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa parhaimmillaan tapahtuu. Esineen historia ei lopu siihen, kun ensimmäinen omistaja kyllästyy siihen. Vaatteella voi olla useita elämiä. Se voi siirtyä ihmiseltä toiselle, vuosikymmeneltä toiselle ja käyttötarkoituksesta toiseen. Joskus sen voi jopa löytää ilmaiseksi.
Ja juuri siksi en halua ajatella, että hyvä tyyli vaatisi jatkuvasti uusien vaatteiden ostamista. Päinvastoin. Mitä enemmän omaa vaatekaappia oppii tutkimaan, sitä kiinnostavammaksi se muuttuu. Tämä neuletoppi on siitä hyvä esimerkki.
Se on ollut olemassa jo kauan ennen kuin se päätyi minun vaatekaappiini. Nyt se saa jatkaa elämäänsä uudessa yhdistelmässä, farkkujen ja farkkutakin kanssa. En tarvitse siihen tämän hetken trendiä enkä uutta ostosta. Tarvitsin vain vaatteen, joka oli jo olemassa. Ja ehkä juuri siinä on koko jutun hienoin asia: Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta löytynyt vanha Anne Linnonmaan neuletoppi voi samalla olla pieni pala suomalaista muotihistoriaa. Sellaisia aarteita kannattaa katsoa vähän tarkemmin, koska eteen voi tulla löytää Ilmaisosaston aarre.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä:
Tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani
Teen tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani, rennosti, iloisesti ja kokeilemalla. Olen ollut niin innostunut tästä projektista, että olen halunnut ompelemaan heti kun aamulla avaan silmäni. Tämä projekti on innostanut minua valtavasti ja elättelen toiveita, että innostus jatkuu niin pitkään, että saan läjät pois lattioilta.
Osa töistä on päässyt blogiin ja Instagramiin heti, osa on jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Ja sitten on niitä, jotka ovat valmistuneet, mutta joita en ole ehtinyt edes kunnolla kuvata. Nyt ajattelin kaivaa nämä kesän keskeneräiset esittelyt esiin. Näissä töissä näkyy hyvin se, mistä omassa tekemisessäni on oikeastaan aina ollut kyse: vanhojen tekstiilien katsomisesta uusin silmin.
Tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani
Minulle tekstiiliarkeologia ei tarkoita vain vanhan vaatteen tuunaamista. Se on enemmänkin tapa katsoa tekstiilejä. Mitä niille on tapahtunut ennen kuin ne päätyivät minun käsiini? Mihin niitä voisi vielä käyttää? Voisiko jostakin näennäisesti tarpeettomasta syntyä jotakin aivan muuta?
Tänä kesänä yksi tällainen työ on tämä punainen Disney-paita, jonka ympärille syntyi aivan oma maailmansa. Alkuperäinen t-paita sai seurakseen punavalkoista ruutukangasta, mustaa pitsiä ja runsaan helman. Lopputulos on jotain aivan muuta kuin tavallinen t-paita.
Pidän erityisesti siitä, että paidan alkuperäinen kuva ei kadonnut muutoksen myötä. Päinvastoin. Se sai ympärilleen uuden kehyksen.
*****
Toinen työ on vihreän, mustan ja valkoisen raidallisen kankaan ympärille rakennettu essu ja siihen sopiva hattu. Tässä kokonaisuudessa näkyy taas aivan erilainen puoli tekemisestäni. Voimakas kangas saa olla pääosassa, eikä sitä tarvitse yrittää rauhoittaa. Mekossa ja hatussa sama materiaali jatkaa matkaansa kahdeksi toisiinsa liittyväksi vaatteeksi. Täydellinen asu vaikka mökille.
Koska mitään en koskaan heitä pois tai myy, niin erilaisia materiaaleja jää joka puolelle. Ensin en tiedä mitä niistä tekisi ja yllättäen pino alkaa itse kuiskia minulle, että haluan olla sitä ja tätä.
Tämä asu lähti liikkeelle siitä, että olen huomannut erilaisten essujen tulevan vähitellen katukuvaan. En Suomessa vielä, mutta muualla. Varsinkin nämä tällaiset essumekot ovat olleet nyt jonkin aikaa kerrospukeutumisen yksi osa.
Ja sitten ovat pitsit.
Pitsit ovat materiaaleja, joita on vaikea heittää pois. Niissä on jotakin ajattoman kaunista, vaikka alkuperäinen käyttötarkoitus olisi jo kadonnut. Vaaleanpunaisen ja valkoisen yhdistelmässä syntyneessä mekossa pitsi saa olla todella näkyvässä roolissa. Mukana on myös raidallista kangasta ja pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät vaatteesta enemmän kuin vain yhden kankaan yhdistelmän.
Valkoinen pitsihame puolestaan oli yksi niistä töistä, jotka päätyivät kameraan kesken tekemisen. Se on hyvä muistutus myös siitä, ettei valmis vaate synny tyhjästä. Ensin on materiaaleja, leikkaamista, sovittelua, kerroksia, ompelua ja välillä myös sitä, että pitää katsoa hetki ja miettiä, mihin suuntaan työ seuraavaksi lähtee.
Vaaleansininen ja valkoinen paita on jälleen aivan erilainen esimerkki. Röyhelöt, kaulukset ja kerrokset tekevät siitä romanttisen ja vähän leikittelevän. Myös tässä kiinnostavaa on juuri eri osien yhdistäminen: yksittäiset vaatekappaleet eivät ehkä olisi enää sellaisenaan kiinnostaneet, mutta yhdessä niistä syntyi uusi vaate. Kaikissa näissä töissä on yksi yhteinen asia: materiaalille ei ole annettu vain yhtä mahdollista elämää.
Strawberry Girl Summer ja vanhojen tekstiilien romantiikka
Tämän kesän punaiset ja vaaleanpunaiset ruudut, pitsit, röyhelöt ja romanttiset yksityiskohdat sopivat muuten aika täydellisesti myös Strawberry Girl Summer -henkeen.
En tarkoita, että kaikki pitäisi tehdä jonkin trendin mukaan. Pikemminkin päinvastoin. Minusta kiinnostavinta on huomata, miten omasta kaapista ja omista materiaaleista voi löytyä asioita, jotka tuntuvat juuri nyt ajankohtaisilta ilman että tarvitsee lähteä ostamaan uutta.
Punavalkoinen ruutu, pitsi, röyhelöt ja vähän leikkisämpi pukeutuminen eivät oikeastaan tarvitse mitään tiettyä trendinimeä. Ne voivat olla yhtä aikaa nostalgisia ja moderneja. Ja ehkä juuri siksi vanhojen tekstiilien kanssa työskentely on niin kiinnostavaa.
Kun vaatteen historiaa ei pyyhi kokonaan pois, siihen jää jotakin persoonallista. Vanha t-paita voi muuttua näyttäväksi yläosaksi. Pitsikangas voi saada uuden tehtävän. Kahdesta erilaisesta vaatteesta voi syntyä kolmas. Kangaspala, joka on ollut liian pieni yhteen tarkoitukseen, voi olla täydellinen yksityiskohta johonkin aivan muuhun.
Tässä kohtaa tekstiiliarkeologia alkaa tuntua enemmän tarinoiden kaivamiselta kuin pelkältä ompelulta. Ja nämä eivät edes ole kaikki tämän kesän työt. Kaksi valmistunutta tekstiiliarkeologista projektia odottaa vielä kuvaamista. Ehkä ne saavat oman hetkensä myöhemmin. Sillä vanhoilla tekstiileillä on tapana odottaa.
Kaikki vaatteet tullaan varmasti näkemään päälläni ja täällä blogissa jossakin vaiheessa. Osa näistä on kuitenkin niin kesäisiä, että niiden kyvaaminen jää varmaan ensi kesään. Nyt niillä on oma paikkansa vaatekaapissa ja jäävät odottamaan parempia kelejä.
Teen Tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani.
Mukavaa lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää Tekstiiliarkeologiaa: