Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse
2
Moni sanoo rakastavansa muotia. Silti samaan aikaan vaatekaupat pursuavat halpoja vaatteita, joita käytetään muutaman kerran ennen kuin ne unohtuvat kaapin pohjalle. Mitä enemmän olen ommellut itse, sitä vaikeammalta pikamuodin maailma on alkanut tuntua. Juuri siksi ajatus Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse on pyörinyt mielessäni koko kevään. Tänä kesänä vaatekaappini ei rakennu trendien ympärille vaan tunteen, luovuuden ja kierrätettyjen materiaalien ympärille.
Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse
Tulevasta kesästä tulee minun mekkokesäni.
Ei siksi, että muotilehdet niin määräävät. Ei siksi, että jokin trendi käskee pukeutumaan romanttisiin helmoihin tai kukkakuoseihin. Vaan siksi, että ompelin itselleni vaatteita, joihin liittyy oikeasti tunne.
Kaksikymmentä mekkoa.
Kun katson niitä nyt yhdessä, en näe vain vaatteita. Näen vanhoja kankaita, kirpputorilöytöjä, leikkuujätteitä, liian pieniä vaatteita ja materiaaleja, jotka olisivat helposti voineet päätyä roskiin. Näen myös tunteja ompelukoneen ääressä, epäonnistuneita saumoja, ilta-auringossa tehtyjä päätöksiä ja hetkiä, jolloin jokin kangas muuttui päässäni mekoksi ennen kuin ensimmäistäkään saumaa oli ommeltu.
Ja rehellisesti sanottuna juuri se on syy, miksi pikamuoti tuntuu nykyään niin ontolta.
Pikamuoti opetti meidät unohtamaan vaatteiden arvon
Kun tekee vaatteita itse, alkaa nähdä vaatteen aivan eri tavalla. Silloin ymmärtää, ettei mekko synny tyhjästä. Jokainen frilla, laskos ja helma vaatii aikaa. Jokainen yksityiskohta on jonkun tekemä.
Silti meille on opetettu, että vaatteen pitäisi maksaa vähemmän kuin lounas. Se on aika absurdi ajatus.
En väitä, että kaikkien pitäisi ommella omat vaatteensa. Ei tarvitse. Mutta uskon, että moni voisi voida paremmin ostamalla vähemmän ja rakastamalla vaatteitaan enemmän. Pikamuoti ruokkii jatkuvaa tyytymättömyyttä. Aina pitäisi ostaa uusi väri, uusi malli, uusi trendi. Hetken päästä sama vaate näyttää jo vanhalta.
Minä taas haluan vaatteita, jotka tuntuvat omilta vielä vuosien päästäkin.
Ehkä juuri siksi rakastan kierrätysmateriaaleja niin paljon. Niissä on jotain elävää. Vanha puuvillakangas laskeutuu eri tavalla kuin moni uusi materiaali. Vanhoissa kankaissa on pehmeyttä ja luonnetta, jota ei voi feikata. Joskus jokin pieni pala leikkuujätettä on saanut minut suunnittelemaan kokonaisen mekon sen ympärille. Ja ehkä kaikkein parasta on se, ettei kukaan muu kävele vastaan samassa mekossa. Siinä on jotain vapauttavaa.
Ompelu muutti koko suhteeni pukeutumiseen
Muodin pitäisi olla leikkiä, persoonallisuutta ja iloa. Liian usein siitä tulee kuitenkin suorittamista ja kuluttamista. Some täyttyy “tarvitsen tämän” -sisällöstä. Todellisuudessa emme tarvitse jatkuvasti lisää vaatteita. Tarvitsemme enemmän yhteyttä siihen, mikä tuntuu omalta.
Minulle ompelu on muuttanut koko suhteen pukeutumiseen. En enää katso vaatetta ensimmäisenä hintalapun kautta. Katson materiaalia. Katson yksityiskohtia. Mietin, voisiko siitä tehdä jotain muuta. Voisiko vanha pöytäliina muuttua kesämekoksi? Voisiko liian suuri miesten paita saada uuden elämän röyhelöhelmana? Usein vastaus on kyllä.
Nämä mekot eivät ole täydellisiä, eikä niiden tarvitsekaan olla. Juuri pienet epätäydellisyydet tekevät niistä omia. Ne kertovat, että joku on oikeasti tehnyt ne käsillään eikä massatuottanut tuhansien kappaleiden eränä. Ja ehkä juuri siksi ne tuntuvat niin erilaisilta päällä. Kun puen itse tekemäni mekon, en tunne olevani vain kuluttaja. Tunnen olevani luova ihminen. Ihminen, joka pystyy tekemään jotain vanhasta uutta. Joku, joka ei tarvitse jatkuvasti lisää voidakseen näyttää kauniilta.
Siinä on jotain yllättävän voimauttavaa.
Ehkä tulevan kesän suurin trendi ei olekaan jokin tietty väri tai helman pituus. Ehkä suurin trendi voisi olla se, että uskaltaisimme pukeutua enemmän omannäköisesti. Vähemmän algoritmeille. Vähemmän pikamuodille. Enemmän itsellemme.
Minun kesäni näyttää tältä. Kukallisilta kankailta. Tilkkuilta. Röyhelöiltä. Kierrätetyiltä materiaaleilta. Itse ommelluilta mekoilta. Ja rehellisesti sanottuna en ole pitkään aikaan rakastanut vaatekaappiani näin paljon.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lisää ihania mekkoja:
Ompelin itselleni unelmieni romanttisen kesäasun – tästä asusta tuli kuin suoraan satukirjasta
Joskus vaatteet eivät synny tarpeesta vaan tunteesta. Eilen ompelukone lauloi pitkälle iltaan, ja pala palalta syntyi asu, joka näyttää aivan siltä kuin olisin astunut vanhaan satukirjaan. Tämä itse ommeltu romanttinen kesäasu syntyi rakkaudesta röyhelöihin, vintagehenkisiin yksityiskohtiin ja vaatteisiin, joilla on tarina. “Ompelin itselleni unelmieni romanttisen kesäasun” kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, joka valtasi minut, kun sidoin viimeisen rusetin paikalleen.
Ompelin itselleni unelmieni romanttisen kesäasun – tästä asusta tuli kuin suoraan satukirjasta
On hetkiä, jolloin kangas tuntuu käsissä enemmän kertomukselta kuin materiaalilta. Sellainen hetki oli eilen.
Levitin pöydälle valkoisen sydänkuvioisen kankaan ja punavalkoisen ruudun, enkä vielä täysin tiennyt, millainen asusta tulisi. Tiesin vain, että halusin jotakin pehmeää, romanttista ja sellaista, joka näyttäisi kuin se kuuluisi aurinkoiseen puutarhaan, vanhaan italialaiseen kivitaloon tai kesäiseen satumaailmaan.
Ja ehkä vähän myös minulle.
Olen aina rakastanut vaatteita, joissa on tunne mukana. Sellaisia, joita ei löydä ketjuliikkeen rekistä kymmeninä samanlaisina kappaleina. Vaatteita, joissa näkyy kädenjälki, pienet epätäydellisyydet ja se, että joku on oikeasti käyttänyt aikaa niiden tekemiseen.
Siksi ompelu tuntuu minulle niin tärkeältä. Kun ompelee itse, ei synny pelkästään vaate. Syntyy tunnelma, muisto ja joskus jopa pieni pala identiteettiä.
Tähän asuun halusin:
- suuret puhvihihat
- rusetit eteen
- röyhelöiset lahkeet
- kevyen vintage-romanttisen tunnelman
jotain satumaista mutta silti käyttökelpoista
Rakastan erityisesti sitä, miten valkoinen sydänpaita ja ruudulliset housut näyttävät yhdessä melkein vanhan ajan pyjamasetiltä, mutta kuitenkin modernilta ja rohkealta. Tässä on jotain samaa kuin vanhoissa satukuvituksissa, joissa vaatteet olivat pehmeitä, kerroksellisia ja hieman yliampuvan romanttisia. Ehkä juuri siksi tämä tuntuu niin omalta.
Ompelin asua pitkälle iltaan asti. Siinä vaiheessa, kun maailma hiljenee ja kuuluu vain ompelukoneen ääni, tulee usein tunne, että on täysin oikeassa paikassa. Jokainen röyhelö ja jokainen rusetti teki tästä enemmän “minun näköisen”. Ja kyllä, tiedän varmasti, että tämä asu jakaa mielipiteitä.
Joku ajattelee ehkä, että se on liian romanttinen, liian runsas tai liian erikoinen. Mutta juuri siksi pidän siitä niin paljon. Maailmassa on jo tarpeeksi turvallisia vaatteita. Minä haluan vaatteita, jotka näyttävät siltä, että niillä on oma tarina. Ehkä juuri siksi käsintehdyt vaatteet koskettavat niin monia. Niissä näkyy aika, tunne ja luovuus tavalla, jota pikamuoti ei koskaan pysty täysin jäljittelemään.
Tämä asu muistutti minua myös siitä, miksi käsityöt ovat niin tärkeitä. Ompelu rauhoittaa, kehittää luovuutta ja antaa mahdollisuuden rakentaa jotakin täysin omannäköistä. Kun tekee itse, oppii samalla katsomaan vaatteita aivan eri tavalla. Yhtäkkiä ei mietikään vain sitä, mitä ostaisi seuraavaksi, vaan mitä voisi luoda omin käsin. Ja ehkä kaikkein tärkeintä on tämä: kun puin asun ensimmäistä kertaa päälle, tunsin itseni onnelliseksi. Ei täydelliseksi. Ei trendikkääksi. Vaan omaksi itsekseni. Ja se on vaatteessa lopulta kaikkein kauneinta.
Mitä mieltä te olette tästä romanttisesta itse ompelemastani asusta? Voisitteko itse käyttää jotain tällaista?
Aurinkoista viikonloppua kaikille!
Seuraa minua: