Vaatteet muistavat enemmän kuin moni ihminen
0
Joidenkin vaatteiden kohdalla huomaan pysähtyväni aivan eri tavalla kuin ennen. En enää katso ensimmäisenä hintalappua, trendiä tai sitä, sopiiko jokin juuri nyt muotiin. Katson sitä, miltä vaate tuntuu käsissä. Mietin, minkälaiseen päivään se voisi kulkea mukana. Ja ehkä kaikkein eniten mietin sitä, millaisia muistoja siihen voisi tarttua vuosien aikana. Sillä joskus vaatteista tulee paljon enemmän kuin kangasta ja saumoja. Niistä tulee osa meidän elämää. Ja ehkä juuri siksi syntyy tunne, että vaatteet muistavat enemmän kuin moni ihminen. Rakastan vintagea, kirpputorilöytöjä, boheemia tyyliä ja sellaisia vaatteita, joihin liittyy oikeita tarinoita.
Tässä postauksessa pohdin vaatteiden syvempää merkitystä, slow fashionia, second handia, kesämuotia ja sitä miksi jotkut vaatteet muuttuvat vuosien aikana lähes korvaamattomiksi. Mukana on myös itse tehtyjä vaatteita, UFF -löytöjä, matkamuistoja ja kesämuistoja, jotka tekevät tyylistä aidosti omannäköisen.
Vaatteet muistavat enemmän kuin moni ihminen
Kun vaate ei ole enää esine
Minulla on vaatteita, joiden arvoa ei voisi koskaan selittää rahassa. Ei siksi, että ne olisivat harvinaisia tai kalliita, vaan siksi, että ne ovat kulkeneet mukana elämässä niin pitkään, että niihin on jäänyt jotain näkymätöntä. Jokin tunne. Jokin aika. Jokin versio minusta.
Yksi rakkaimmista kesäasuistani koostuu täysin tällaisista vaatteista. Valkoiset housut olen tehnyt itse ilman kaavaa. En edes suunnitellut niitä kovin tarkasti, vaan etenin enemmän tunteella kuin ohjeilla. Silti niistä tuli juuri sellaiset kuin pitikin. Sellaiset, joissa on hyvä hengittää kesällä. Sellaiset, jotka tuntuvat enemmän minulta kuin yksikään kaupan hyllyltä löytynyt housupari.
Pitsipaidan taas löysin UFFista. Muistan vieläkin sen tunteen, kun näin sen rekissä. Sellainen pieni sydämen nykäisy, jonka vain jotkut vaatteet osaavat aiheuttaa. Tiedätte varmasti sen tunteen – kun jokin vaate ei tunnu vain vaatteelta vaan siltä kuin se olisi odottanut juuri sinua.
Farkkutakki on matkamuisto Venice Beachilta. En edes tarvitse siitä valokuvaa muistaakseni miltä siellä tuoksui. Riittää, että puen takin päälle. Yhtäkkiä mieleen palaa lämmin ilta, merituuli ja tunne siitä, että maailma oli hetken aivan auki.
Ja ne kengät. Ostettu vuosia sitten Kenkämaailmasta matkalla Yyteriin. Joku toinen näkisi vain kengät. Minä näen automatkan, kesäpäivän ja sen erityisen keveyden, joka kuuluu vain Suomen kesään. Ehkä juuri sitä vaatteiden syvin olemus on. Ne eivät ole irrallisia tavaroita. Ne imevät itseensä elämää.
Muistot tarttuvat kankaisiin
Minusta tuntuu, että nykyään maailma yrittää opettaa meille aivan päinvastaista. Vaatteiden pitäisi vaihtua nopeasti. Koko ajan pitäisi ostaa uutta, päivittää tyyliä ja seurata trendejä. Vaatteista on tullut monille lähes kertakäyttöisiä. Silti kaikkein rakkaimmiksi eivät yleensä muodostu ne uusimmat ostokset. Rakkaimmiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eletty.
Ne hieman kuluneet neuletakit, joiden hihoihin on jäänyt vuosien elämä. Kesämekot, joihin liittyy yksi täydellinen ilta. Laukut, jotka ovat nähneet enemmän junamatkoja kuin moni ihminen. Tai korut, joita pitää aina automaattisesti mukana, vaikka niiden lukko olisi jo vähän rikki.
Siksi rakastan myös kirpputoreja niin paljon. Niissä on jotain lähes taianomaista. Jokaisella vaatteella on ollut elämä jo ennen minua. Joku toinen on ehkä käyttänyt samaa pitsipaitaa kesäiltana kaksikymmentä vuotta sitten. Joku on tanssinut samassa hameessa, matkustanut, rakastunut tai itkenyt. Ja sitten vaate jatkaa matkaa uudelle ihmiselle. Minua kiehtoo ajatus siitä, että vaatteet voivat kantaa mukanaan tarinoita monesta elämästä.
Kauneinta ei ole täydellisyys
Ehkä juuri siksi kaikkein persoonallisin tyyli syntyy harvoin täysin uutena ostetuista kokonaisuuksista. Kiinnostavimmat ihmiset näyttävät usein siltä, että heidän vaatteensa ovat löytyneet vuosien aikana vähän sieltä sun täältä. Lahjana. Kirpputorilta. Matkalta. Itse tehtyinä. Sattumalta. Sellainen tyyli ei näytä rakennellulta. Se näyttää eletyltä. Ja ehkä juuri sitä minä itsekin tavoittelen, vaikka en aina edes tietoisesti. Haluan, että vaatteissani näkyy elämä. Että ne eivät olisi täydellisiä tai liian siloteltuja. Että niissä näkyisi kesäpäiviä, käsityötä, vanhoja muistoja ja vähän huolimatontakin kauneutta.
Sillä oikeastaan kaikkein kauneinta ei ole täydellisyys. Kauneinta on tunne. Kesässä se korostuu erityisesti. Kesävaatteet tuntuvat imevän itseensä enemmän muistoja kuin talvivaatteet koskaan. Ehkä siksi, että kesällä eletään muutenkin enemmän hetkissä. Mennään rannalle, toreille, iltakävelyille ja automatkoille ikkunat auki. Kesävaatteisiin tarttuu auringon lämpöä, jäätelötahroja, hiekanmurusia ja huolettomia päiviä. Ja vuosien päästä jokin tietty vaate voi palauttaa kaiken takaisin sekunnissa.
Vaatteet kertovat keitä me olemme
Uskonkin, että ihmiset eivät oikeasti kaipaa jatkuvasti uusia vaatteita. Moni kaipaa tunnetta. Sitä, että jokin tuntuu omalta. Että vaate ei olisi vain päälle puettava asia, vaan osa omaa tarinaa. Sellaisia vaatteita ei välttämättä löydä kiireessä. Ne löytyvät joskus sattumalta UFFin rekistä. Joskus matkamuistona toiselta puolelta maailmaa. Joskus ompelukoneen äärestä ilman kaavaa ja täydellisiä suunnitelmia. Ja joskus niistä tulee niin tärkeä osa elämää, ettei niitä enää osaa ajatella vain vaatteina lainkaan.
Ihanaa iltaa!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää:
Tämä itse tehty paita muutti tapani katsoa koko vaatekaappiani
Erään verhon uskomaton matka hameeksi
Vanha verho oli tullut tiensä päähän ikkunassa, mutta sen tarina ei ollut vielä ohi. Kun kaunis puuvilla-pellavasekoitteinen kangas päätyi ompelupöydälleni, alkoi erään verhon uskomaton matka hameeksi. Tämä on kertomus siitä, kuinka yksi käytöstä poistunut tekstiili sai uuden elämän, ilman kaavoja, tarkkaa suunnitelmaa ja lähes pelkän intuition varassa.
Erään verhon uskomaton matka hameeksi
Jokaisella vaatteella on tarinansa. Toisinaan tarina alkaa kangaskaupasta, toisinaan valmiina vaatteena vaaterekissä. Tämän hameen tarina alkoi kuitenkin paljon aikaisemmin. Se alkoi ikkunasta.
Vuosien ajan tämä kangas toimi verhona. Se suodatti auringonvaloa, kehysti näkymiä ulos ja oli osa kodin sisustusta. Verho teki työnsä uskollisesti päivästä toiseen. Se näki vuodenaikojen vaihtuvan, talven pimeyden ja kesän kirkkaat aamut. Sitten tuli päivä, jolloin sitä ei enää tarvittu siihen tehtävään.
Moni vanha verho päätyy tässä vaiheessa tekstiilinkeräykseen. Siinä ei ole mitään väärää, mutta joskus vanha kangas ansaitsee vielä yhden mahdollisuuden. Kun nostin tämän verhon käsiini, huomasin ensimmäisenä sen kauniin lehtikuvion. Se oli yhtä aikaa näyttävä ja rauhallinen. Lisäksi kangas oli laadukasta puuvilla-pellavasekoitetta, sellaista materiaalia, jota ei ihan joka paikassa enää vastaan tule. Aloin pohtia, mitä siitä voisi tehdä.
Verho jättää ikkunan taakseen
Usein ompeluprojekti alkaa kaavan etsimisellä. Selaillaan lehtiä, tutkitaan malleja ja vertaillaan vaihtoehtoja. Tällä kertaa mitään sellaista ei tapahtunut. Minulla ei ollut valmista kaavaa. Minulla ei oikeastaan ollut edes tarkkaa suunnitelmaa. Oli vain ajatus pitkästä hameesta ja kangas, joka tuntui sopivalta juuri siihen tarkoitukseen.
Joskus käsitöissä parhaat ideat syntyvät silloin, kun ei mieti liikaa. Toki riskinä on, että lopputulos ei ole aivan sitä mitä kuvitteli. Toisaalta juuri siinä piilee myös luovuuden viehätys. Kun ei ole valmista karttaa, täytyy löytää reitti itse.
Levittelin verhon pöydälle ja aloin hahmotella, miten kangas kannattaisi käyttää. Halusin hyödyntää mahdollisimman suuren osan materiaalista. Kierrätysompelussa yksi suurimmista iloista onkin se, että vanha materiaali saa uuden tarkoituksen mahdollisimman vähällä hukalla.
Leikkasin, sovitin ja ompelin. Välillä pysähdyin katsomaan kokonaisuutta. Välillä purin ja tein uudelleen. Se kuuluu prosessiin. Vaikka somessa näkee usein vain valmiit lopputulokset, todellisuudessa käsityöt sisältävät paljon kokeiluja, epävarmuutta ja pieniä korjauksia matkan varrella.
Vähitellen hame alkoi kuitenkin muodostua. Jossain vaiheessa en enää nähnyt pöydällä vanhaa verhoa. Näin vaatteen. Näin hameen, joka voisi kulkea mukana kesäpäivinä, puutarhassa, kaupungilla ja matkoilla. Silloin tiesin olevani oikealla tiellä.
Matkan päässä odotti uusi elämä
Kun viimeinen sauma oli ommeltu ja hame oli valmis sovitettavaksi, tapahtui jotain tuttua mutta silti aina yhtä palkitsevaa. Kangas muuttui. Se ei ollut enää verho. Se ei ollut enää sisustustekstiili. Se oli vaate. Yksi syy siihen, miksi rakastan kierrätysompelua, on juuri tämä muodonmuutos. Vanha materiaali kantaa mukanaan historiaa. Sillä on ollut aiempi elämä, käyttötarkoitus ja paikka maailmassa. Kun siitä valmistaa jotain uutta, tarina ei katkea. Se jatkuu.
Tässä tapauksessa verho ei enää kehystä ikkunaa. Nyt se liikkuu mukana jokaisella askeleella. Valmis hame on juuri sellainen kuin toivoin: rento, kesäinen ja persoonallinen. Lehtikuvio tekee siitä näyttävän, mutta luonnonläheisen. Puuvilla-pellavasekoite puolestaan tuntuu miellyttävältä päällä myös lämpiminä päivinä. Ehkä kaikkein parasta on kuitenkin se, ettei samanlaista tule vastaan kaupassa.
Kun tekee vaatteita itse, niihin syntyy aivan erilainen suhde kuin valmiina ostettuihin vaatteisiin. Muistaa mistä kangas tuli, miten projekti eteni ja millaisia ratkaisuja matkan varrella tehtiin. Jokaisella vaatteella on tarina, mutta itse tehdyissä vaatteissa tarina on erityisen vahva.
Tämä hame muistuttaa minua myös siitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä. Kaavaa ei ollut. Suunnitelma oli enemmänkin ajatus kuin piirustus. Silti lopputulos onnistui. Joskus riittää, että uskaltaa aloittaa. Ehkä juuri siinä piilee kierrätysompelun viehätys. Vanha tavara ei ole vain vanhaa tavaraa. Se voi olla uuden projektin alku. Se voi olla mahdollisuus nähdä tuttu materiaali aivan uudessa valossa. Tällä kertaa mahdollisuus löytyi verhokaapista. Ja niin päättyi erään verhon uskomaton matka hameeksi tai ehkä kyseessä ei ollutkaan loppu. Ehkä kyseessä oli vasta uuden tarinan ensimmäinen luku.
Ihanaa iltaa!
Seuraa minua:
Lisää ideoita kierrätysompeluun verhoista: