Tilkuista syntyneet – vaatteita ennen käyttöä
6
Tilkuista syntyneet – vaatteita ennen käyttöä on kirjoitus hitaasta muodista, refashion-ajattelusta ja siitä hetkestä, kun vaate saa vielä olla vain vaate. Ennen stailausta, ennen käyttöä, ennen rooleja. Tässä postauksessa pysähdyn katsomaan itse tekemiäni vaatteita rauhassa ja annan niiden kertoa, keitä ne ovat tai keitä ne ehkä vielä tulevat olemaan.
Tilkuista syntyneet – vaatteita ennen käyttöä
Hidas muoti ei synny kiireessä. Eikä vaate aina synny valmiina tarinana. Tässä postauksessa en esittele asuja, enkä vielä käyttöä. Halusin tehdä toisin: katsoa vaatteita sellaisina kuin ne nyt ovat. Tasona ja henkarilla. Ilman kehoa, ilman kontekstia, ilman valmista vastausta.
Kaikki nämä vaatteet ovat syntyneet refashionin ja kierrätyksen kautta, farkkuhameesta, lakanasta ja erilaisista tilkuista. Materiaaleista, joilla on jo ollut elämä. Tässä vaiheessa ne eivät vielä ole osa kenenkään päivää tai hetkeä. Ne ovat vasta olemassa. Ja juuri siinä kohtaa ne kiinnostavat minua eniten.
HIDAS MUOTI ALKAA KUUNTELEMISESTA
Hitaassa muodissa ei ole kyse vain ekologisista valinnoista tai kierrätysmateriaaleista, vaan ajattelutavasta. Siitä, että vaatteelle annetaan aikaa. Aikaa syntyä, aikaa asettua ja aikaa löytää paikkansa. VillaNannan maailmassa vaate ei ole kertakäyttöinen idea tai nopeasti kulutettava trendi. Se on esine, jolla on luonne. Ja luonne ei avaudu heti. Siksi päätin olla stailaamatta näitä vaatteita vielä. Halusin oppia tuntemaan ne ensin.
MAATA VASTEN – FARKKUTOPPI ENTISESTÄ FARKKUHAMEESTA
Farkkutoppi on tehty vanhasta farkkuhameesta. Se on kulkenut matkan alhaalta ylöspäin: askelten rytmistä hengityksen tasolle. Tämä muutos näkyy myös vaatteen luonteessa. Farkku tuo mukanaan kestävyyden ja arjen muistin, mutta toppimainen muoto tekee siitä intiimimmän. Tämä ei ole vaate, joka huutaa huomiota. Se seisoo rauhassa omalla paikallaan.
Ruutujen väliin – tilkuista koottu ruutupaita
Ruutupaita syntyi useista pienistä paloista. Yksinään ne eivät olisi riittäneet, mutta yhdessä niistä muodostui rytmi. Tämä paita edustaa refashionin ydintä: mitään ei tarvitse olla liikaa, kunhan palat keskustelevat keskenään. Ruutujen väliin jää tilaa hengittää. Tämä on vaate, joka viihtyy hitaassa arjessa ja toistuvissa hetkissä.
VALKOINEN LEPO – LAKANA MUUTTUI PAIDAKSI
Valkoinen paita on tehty lakanasta. Materiaalista, joka on nähnyt unia, pysähtymistä ja lepoa. Lakanakangas tuo vaatteeseen pehmeyttä, joka ei ole hentoa vaan turvallista. Valkoinen ei tässä ole puhtautta, vaan tilaa. Tämä paita ei määrittele käyttäjäänsä, vaan antaa mahdollisuuden olla.
MONESTA YKSI – FARKKUPAITA TILKUISTA
Tämä vaate on kerroksellinen. Se on koottu eri farkkupaloista, eri sävyistä ja eri elämistä. Monesta yksi ei yritä piilottaa historiaansa. Päinvastoin: juuri se tekee siitä kokonaisen. Välillä paita, välillä melkein mekko. Tämä vaate ei lukitse itseään yhteen muotoon tai käyttöön.
JÄLJELLE JÄÄNYT SININEN – FARKKUPAITA TILKUSTA
Farkkupaita syntyi siitä, mikä jäi. Tilkusta, joka olisi voinut unohtua. Tässä vaatteessa on hiljaista kestävyyttä. Se ei ole herkkä eikä koristeellinen, mutta siinä on rauhaa. Se edustaa ajatusta, että jäljelle jäänyt ei ole toissijaista, usein juuri päinvastoin.
Vaatteita ennen käyttöä
En vielä tiedä, millaisiin päiviin nämä vaatteet tulevat. Tai keitä ne haluavat olla käytössä. Ehkä vaatteetkin saavat ensin olla rauhassa. Ennen kuin niistä tulee osa jonkun elämää. Tämä on hidasta muotia. Katsotaan missä vaiheessa tulen näitä stailaamaan tänne blogiin. Mutta nyt on rätti ja lumppu -projekti nytkähtänyt jälleen eteen päin ja lisää on odottamassa kuvaamista.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää inspiraatiota tuunaukseen:
Paidan osista uusi uniikki paita – Luova hulluus muutti vaatteen
Kun morsiuspuku muuttui hameeksi
Jos joku olisi silloin Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolla kuiskannut, että tästä pitsien, helmien ja unelmien kasasta syntyy vielä vaate, joka saa sydämen hakkaamaan ja jalat tanssimaan, olisin nauranut ääneen. Mutta tässä sitä ollaan: Kun morsiuspuku muuttui hameeksi – tarina kierrätyksestä, käsityöstä ja rohkeudesta, enkä voisi olla ylpeämpi. Tämä on kertomus siitä, miten yksi hylätty hääpuku löysi uuden elämän ja minusta tuli sen äänekäs puolestapuhuja.
Kun morsiuspuku muuttui hameeksi – tarina kierrätyksestä, käsityöstä ja rohkeudesta
Tämä tarina alkaa paikasta, jossa aarteet eivät kiillä vitriineissä vaan odottavat hiljaa oikeaa katsetta: Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Siellä se oli, morsiuspuku, vähän nuutunut mutta yhä täynnä lupauksia. En tiennyt siitä mitään, en materiaalia, en historiaa, en kuka oli sen kerran ylleen pukenut. Tiesin vain, että sydän sanoi kyllä.
Vein mekon kotiin kuin salaisen aarteen. Olin täynnä intoa ja ideoita, pää täynnä kuvia jostain uudesta ja ihmeellisestä. Ensimmäinen rohkea teko oli poistaa valtava alusmekko ja kaikki se tylli, joka teki puvusta enemmän prinsessan kuin arjen sankarin asun. Saksien ääni tuntui kapinalta: minä päätän, mikä tämä vaate on. Mutta niin kuin usein käy, elämä tuli väliin. Mekko jäi kaapinpohjalle. Vuodet vierivät, ideat muuttuivat, mutta puku odotti. Se ei ollut vielä valmis luopumaan minusta, eikä minä siitä.
Muutto, varastokassit ja rätti & lumppu -projekti
Keväällä, kun muutimme tähän uuteen asuntoon, tapahtui jotain ratkaisevaa. Kaksi isoa Ikean varastokassia täyttyi materiaaleista, kankaista ja keskeneräisistä unelmista, jotka eivät enää mahtuneet kaappiin. Oli pakko pysähtyä ja katsoa, mitä oikeasti haluan säilyttää.
Silloin muistin sen mekon. Niin käynnistyi uusi niin sanottu rätti ja lumppu -projektini, kunnianhimoinen, vähän kaoottinen mutta sitäkin rakkaampi yritys antaa vanhalle uutta elämää. Morsiuspuku nousi kasan päällimmäiseksi. Nyt tai ei koskaan.
SAKSISTA SYNTYI TAIKAA
Kun aloin oikeasti työstää mekkoa uudelleen, jokin loksahti paikalleen. En enää yrittänyt tehdä siitä uutta mekkoa. Halusin hameen. Vaatteen, joka elää, liikkuu, kulkee arjessa ja juhlassa. Leikkasin, sovitin, pyörittelin peilin edessä ja annoin kankaan puhua. Ja voi miten se puhui! Mekko muuttui aivan ihanaksi hameeksi, kevyeksi, eläväksi, juuri sopivan dramaattiseksi. Se ei enää ollut morsian. Se oli minä.
Kaava: Burda 6/09 (yläosa)
Tänään tämä hame on yksi synttärivaatteistani. Se on vaate, joka tuntuu juhlalta jo itsessään, ilman kynttilöitä tai kakkua.
Treffit, jotka toteutuivat ja hame, joka loisti
Ja sitten tuli viime lauantai. Ne treffit, joista olin aiemmin kirjoittanut ja jotka marraskuussa näyttivät jäävän vain suunnitelmaksi, toteutuivat vihdoin. Ja kyllä, hame pääsi ylle. Hetki oli juuri niin täydellinen kuin olin mielessäni kuvitellut. Kun puin sen päälleni, tiesin heti: tätä varten se oli syntynyt.
Suunta oli Titanique. Glamouria, huumoria, suuria tunteita ja vähän överiä loistoa ja hame solahti siihen maailmaan kuin olisi aina kuulunut sinne. Se kahisi, liikkui ja eli jokaisessa askeleessa. En ollut vain katsoja, olin osa näytelmää, osa tarinaa. Se hetki sinetöi kaiken. Kaapinpohjalta, Ikean kasseista ja saksien alta syntynyt hame oli löytänyt paikkansa: elämän keskeltä.
MATERIAALI, JOKA KUISKAA SILKKIÄ
En edelleenkään tiedä, mitä materiaalia hame tarkalleen on. Se tuntuu silkiltä ja taftilta, ja siinä on kaunis, hieman koristeellinen pinta, joka ottaa valon vastaan kuin lupaus. Mutta ehkä sillä ei ole edes väliä. Tärkeämpää on se, miltä se tuntuu ihoa vasten ja sydämessä.
Tämä epätietoisuus tekee siitä melkein vielä kiehtovamman. Se on muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse nimetä, jotta sen voi rakastaa.
Hame, joka löysi minut ja minun tyylini
Tämä projekti ei lopulta ole niinkään manifesti kuin rakkaustarina. Rakkaustarina vaatteeseen, joka tuntuu omalta, ja tyyliin, joka syntyy kokeilemalla, leikkaamalla ja uskaltamalla kuunnella omaa fiilistä.
Kun katson tätä hametta, näen siinä kaikki ne hetket, jolloin olen epäillyt itseäni ja kaikki ne, jolloin olen päättänyt luottaa vaistoon. Tämä on vaate, joka ei seuraa trendejä vaan tunnelmaa. Se on muistutus siitä, että paras tyyli syntyy silloin, kun tekee asioita itselleen, ei muille.
Ja ehkä juuri siksi tämä hame tuntuu niin erityiseltä: se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Ja minä saan olla siinä mukana.
ROHKEUTTA, YLISANOJA JA VÄHÄN KAPINAA
Myönnän: tämä projekti vaati rohkeutta. Saksien vieminen morsiuspukuun tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä. Mutta juuri siinä piilee sen kauneus. Vaatteet eivät ole museoesineitä. Ne ovat tehty elämään. Ja tämä hame elää. Se kahisee, se liikkuu, se loistaa. Se on ylisanojen arvoinen. Ihana, hurmaava, huumaava, vastustamaton.
Entä sinun kaapissasi?
Jos sinunkin kaapissasi roikkuu vaate, jota et käytä mutta et raaski heittää pois, kysy itseltäsi: voisiko se olla jotain muuta? Hame, takki, laukku, uusi alku.
Minun tarinani todistaa, että joskus suurin muutos alkaa ilmaisosastolta ja päättyy vaatteeseen, joka tuntuu omalta enemmän kuin mikään koskaan.
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
LISÄÄ SOPIVAA LUETTAVAA: