Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet
0
Jos joskus on tuntunut siltä, että kirpputorit ja kierrätyskeskukset ovat kuin unohdettuja temppeleitä, joihin vain rohkeimmat kirpputorien Indiana Jones ja tutkimusmatkailijat uskaltautuvat, voin kertoa: tunne on aivan oikea. Tällä kertaa suuntasin Kierrätyskeskukseen kuin omaan arkeologiseen retkikuntaani, päättäväisenä löytämään joko jotakin ihmeellistä, jotakin tarpeellista tai jotakin, josta myöhemmin ihmettelisin: miksi ihmeessä otin tämän kotiin? Tällä kertaa kuitenkin kävi se, mistä kaikki kirppistelijät salaa haaveilevat. Tein löytöjä, jotka ylittivät jopa omat odotukseni. Ja tästä seikkailusta syntyi postaus ”Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet”.
Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet
Kun astuin Kierrätyskeskuksen ovelle, tunsin samanlaista sähköä kuin tutkimusmatkailija, joka näkee ensimmäisen vilauksen temppelin kivipaasista. Oven automatiikka suhisi kuin muinaisen haudan salainen mekanismi ja sen jälkeen maailma muuttui: edessäni avautui valtakunta, jossa kaikki on mahdollista.
Olin varustautunut vain määrätietoisella katseella, muutamalla kolikolla ja sillä intuitiolla, jonka vain vuosia kirppiksiä kolunnut ihminen voi kehittää. Pohjimmiltani tiesin olevani valmis: tämän päivän löytöretki ei jättäisi minua kylmäksi.
Tuliterät luistimet, aarre vain 20 eurolla
Ensimmäinen löytö oli niin loistelias, että kuulin päässäni fanfaarin (tai sitten se oli joku hyllyn takana koliseva esine). Siinä ne olivat: tuliterät, käyttämättömät valkoiset luistimet. Hinta? Kaksikymmentä euroa. Kahdenkymmenen euron ryöstöretki nykyaikaiseen kenkätemppeliin. En epäröinyt hetkeäkään. Nostin ne kuin kullanhohtoisen patsaan aarrearkusta ja tiesin: nämä ovat minun talven sankarit. Ja koska mikään aarre ei tule yksin, tarina jatkui.
Lankakeräjämät, joista syntyi pieni sininen ihme
Kierrätyskeskusten materiaalitukku on oven taakse piilotettu salakammio, paikka, josta löytyy usein jotakin, joka jonkun toisen silmissä näyttää jätteeltä, mutta käsityöihmisen silmissä se on jalokivi. Siellä lojui kasa lankajämäkeriä. Ei mikään häikäisevä näky… mutta Indiana Joneskaan ei tuijota vain kultaisia patsaita, hän osaa nähdä potentiaalin.
Nappasin langat mukaani, ja kotona niistä syntyi sininen hattu ja kämmekkäät, juuri sopivat talvisiin luisteluretkiin. Neulominen jälkimainingeissa tuntui siltä kuin olisin itse rakentanut löytöjen ympärille kokonaisen sivujuonen. Ja tietenkin, kaikki ilman, että jouduin ostamaan yhtään uutta lankaa.
Vanha morsiuspuku ilmaisosastolta, aarrelöytö, josta syntyi jo jotakin ihan muuta
Kun jatkoin tutkimusmatkaani, edessä häämötti ilmaisosaston mystinen alue. Tämä on kirppismaailman todellinen pyhä paikka, jossa aarteet odottavat täysin maksutta, jos vain uskallat tarttua niihin. Ja sitten sen näin. Vanhan, pitkän, valkean morsiuspuvun. Se lepäsi vaatelaatikon päällä kuin unohdettu reliikki, ryppyinen, ehkä menettäneensä osan loistostaan, mutta silti täynnä tarinoita. Tylli oli jo poistettu, mutta minua se ei haitannut. Näin välittömästi sen mahdollisuudet.
Puku lähti mukaani ja voin paljastaa: siitä on jo syntynyt jotakin aivan muuta, jokin uusi, uniikki projekti… mutta se esitellään myöhemmin. Jokainen arkeologi tietää, ettei kaikkia tarinoita voi paljastaa kerralla.
Punaiset saapikkaat, 12 euron salattu valtakunta
Ja sitten koitti retken kruunaava hetki. Punaiset. Täydelliset. Hieman vintagehenkiset. Pehmeät. Saapikkaat, 12 euroa. Kun näin ne, tiesin että se oli kohtalo. Sellainen hetki, jossa kirppisjumalat kuiskaavat korvaan: Ota ne. Älä kysele. Ne olivat juuri sopivasti dramaattiset, juuri sopivasti leikkisät. Täydellinen väriläiskä mihin tahansa asuun ja talven tanssikenkiä ei voi koskaan olla liikaa.
Retkikunnan yhteenveto
Kun lopulta poistuin Kierrätyskeskuksesta, tunsin itseni sankariksi, joka on suorittanut yhden elämänsä parhaista tehtävistä. Aarteita, joita en tullut hakemaan, mutta jotka löysivät minut. Tarinoita, jotka jatkavat elämäänsä omissa käsityöprojekteissani ja talven pukeutumisessa. Kirpputorien Indiana Jones kiittää ja jatkaa seuraavaan seikkailuun, sillä koskaan ei tiedä, missä seuraava löytö odottaa.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Villahuumaa
Tervetuloa mukaan tarinaan nimeltä Villahuumaa, jossa utuinen marraskuinen kuvaushetki, jämälankojen viimeiset henkäykset ja vuodelta 2014 peräisin oleva villapaita kohtaavat toisensa ja lopputulos on kaikkea muuta kuin suunniteltu. Tämä on kertomus siitä, kuinka oma asuni alkoi sataa taivaalta kuin neuleversioita itsestäni ja miksi epätarkat kuvat ovat joskus juuri se oikea suunta.
Villahuumaa, kun neuleprojekti päätti heittäytyä vapaaksi taiteeksi
Kuvittele: olet pukeutunut asuun, jonka paita on neulottu vuosien 2014 ja 2015 välillä, aikana, jolloin elämä oli ehkä hieman yksinkertaisempaa ja lanka tuntui riittävän kaikkeen. Sitten, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, päätät jatkaa projektia ja lisäät siihen housut. Jämälangoista tietenkin, koska miksi ostaa uutta, kun villapaitasi historiaa voi jatkaa myös jaloissasi?
Housut valmistuvat täsmälleen neljästä jäljelle jääneestä kerästä. Mukaan ujuttautuu myös eri lanka yläosaan ja vyötärölle, koska jämälankaprojektit elävät omilla säännöillään ja yleensä ne säännöt ovat jotakin ”nyt mennään sillä mitä on” -kaltaista.
Kun lopulta pukeudut kokovillaan, tajuat, että näytät siltä kuin henkilökohtainen sateenkaaresi olisi neulottu pehmeäksi, raidalliseksi kokonaisuudeksi. Ainoa puuttuva elementti on täydellinen somekuva.
Ja sitten se hetki koittaa.
Kun kuvaussää oli sitä mitä Suomi tarjoaa: harmaa, utuinen ja arvaamaton. Sateen jälkeen on raikkaan utuista, ja läpinäkyvä sateenvarjo antaa juuri sopivan kontrastin. Olet valmis säihkymään mutta kamera ei.
Kuvat ovat epätarkkoja. Ei sillä tavalla pehmeitä kuin muotilehden editointi, vaan sellaista ”oliko linssi huurussa vai oliko kuvaajalla kiire kahville?” -epätarkkuutta. Jokaisessa ruudussa liike venyy, kasvot hymyilevät mutta pikselit hyppivät kuin villasukat jäisellä laiturilla.
Mutta tässä vaiheessa tapahtuu jotakin odottamatonta.
Epätarkkuuden ja utuisen marraskuun välimaastosta alkaa syntyä tarina. Ensimmäinen epäselvä kuva näyttää siltä kuin sinusta olisi tullut lämminhenkinen hahmo lasten sadusta. Toinen näyttää siltä kuin pinkki ja harmaa joukkio pieniä neuleminäversioita tanssisi ympärilläsi. Kolmas… no, kolmannessa et ole varma, oletko sinä vai pehmeä aikamatka neulevuoteen 2014.
Ja siinä kohtaa tajuan: nämä eivät ole epäonnistuneita kuvia. Nämä ovat Villahuumaa-energiaa parhaimmillaan.
Jämälankaprojekti, joka alkoi villapaitana ja päättyi levitoiviksi pikkuminuiksi
On ihan totta, että jämälankaprojektit eivät koskaan pääty siihen, mihin niiden kuvittelee päättyvän. Tässä tapauksessa se ei päättynyt housuihin, vaan siihen, että kuviin alkoi ilmestyä ilmassa leijuvia miniversioita, jotka näyttävät raitavillan lähettiläiltä.
Ne ovat kuin pieniä neulehaltijoita, jotka tarkistavat, että:
- Jämälanka on käytetty loppuun
- Kerät ovat löytäneet paikkansa
- Projektista on tullut yhtä sekava, lämmin ja rakas kuin kaikki edellisetkin
Ja uskokaa pois, nämä kuvat huusivat tarinaa. Sellaista tarinaa, jossa epätarkkuus on ominaisuus eikä ongelma. Sellaista, jossa neuleprojekti päättää ottaa vallan ja kirjaimellisesti leijua ympärilläsi.
Täydellisyys on yliarvostettua, villa ei
Vaikka kuvat eivät ole teknisesti täydellisiä, ne ovat täynnä lämpöä ja huumoria ja juuri siksi ne sopivat täydellisesti tähän hetkeen. Villahuumaa ei ole vain asu tai jämälankaprojekti. Se on fiilis. Se on marraskuun hymy. Se on se hetki, kun naurat epäonnistuneille kuville ja huomaat, että niistä tulikin tarina.
Jos täydelliset somekuvat ovat se, mitä haet, odota aurinkoista päivää. Mutta jos etsit persoonallisuutta, omaa ääntäsi ja vähän taikaa, jätä epätarkkuus elämään.
Kutsun sen jatkossa virallisesti: Villahuumaa, neuleiden taikaa ja kuvien kaunista kaaosta.
P.s Olen aikanaan ostanut kilon tätä lankaa ja tuossa alempana on linkkejä, joista näet kuinka paljon tästä yhdestä kilosta on tullut valmiita vaatteita. Nyt on kaikki kerät tehty.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: