Muuttuuko yli 50-vuotias nainen näkymättömäksi miesten silmissä?
2
Törmäsin Iltalehden juttuun, jossa käsiteltiin naisten kokemusta siitä, kuinka miesten huomio vähenee iän myötä. Tietenkin minun oli pakko klikata, sillä muuttuuko yli 50-vuotias nainen todella näkymättömäksi miesten silmissä? Olen itse 53-vuotias, joten jos tässä pitäisi jo kovaa vauhtia hävitä miesten tutkasta, haluan tietää, joko se on tapahtunut.
Aihe ei ole minulle edes uusi. Kirjoitin jo kesällä 2025 postauksen Yli 50-vuotias ei tarkoita näkymätöntä. Silloin pohdin ennen kaikkea yli 50-vuotiaiden naisten näkyvyyttä somessa, pukeutumisessa ja vaikuttajamaailmassa. Iltalehden juttu sai minut kuitenkin miettimään asiaa vähän toiselta kantilta. Jos miehet eivät enää katso minua samalla tavalla kuin joskus nuorempana, olenko todella muuttunut näkymättömäksi?
Muuttuuko yli 50-vuotias nainen näkymättömäksi miesten silmissä?
Ensimmäinen ajatukseni oli oikeastaan aika huvittunut. En nimittäin koe itseäni näkymättömäksi. En myöskään koe muuttuneeni vähemmän viehättäväksi. Olen edelleen mielestäni söpö, kujeileva ja välillä hyvinkin flirttaileva. Minun kanssani myös flirttaillaan edelleen. Saan kehuja, nykyään ehkä enemmän naisilta kuin miehiltä, mutta kyllä minä edelleen koen tulevani nähdyksi.
Ikä minussa näkyy. Totta kai näkyy. Olen 53-vuotias nainen, joten miksi minun pitäisi näyttää joltain muulta? En halua näyttää kolmekymppiseltä. Olin kolmekymppinen jo kerran. Kasvot muuttuvat, vartalo muuttuu ja ihminen muuttuu vuosien mukana. Ikääntymisen näkyminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin viehättävyyden katoaminen.
Ehkä tässä koko keskustelussa häiritsee minua eniten juuri sana näkymätön. Milloin naisen näkyvyydestä tuli sama asia kuin se, katsovatko tuntemattomat miehet häntä?
Kaipaanko oikeasti sitä huomiota, jota sain nuorempana?
Kun olin nuorempi, miesten huomio oli välillä hyvinkin suoraa. Pyydettiin ulos. Kadulla saatettiin taputella takamukseen. Kaupan parkkipaikalla pysähdyttiin kysymään, lähtisikö tyttö kyytiin. Bussikuskit pyysivät kahville. Sellaista tapahtui niin paljon, ettei sitä aina edes ajatellut erityisenä asiana. Se vain kuului siihen maailmaan, jossa nuorena naisena liikkui.
Kun mietin sitä nyt, olen oikeastaan aika helpottunut siitä, ettei sitä tapahdu enää koko ajan.
Ja tässä kohtaa minun on pakko kysyä vähän provosoivasti: jos kukaan ei enää läpsäise minua takamukseen kadulla, olenko muuttunut näkymättömäksi? Jos kaupan parkkipaikalla ei pysähdytä kysymään, lähtisikö tyttö kyytiin, olenko menettänyt naisellisuuteni? Jos bussikuski ei enää pyydä kahville, tarkoittaako se, että olen lakannut olemasta viehättävä? Tuskin.
Ehkä osa siitä huomiosta oli sellaista, jota ei olisi koskaan pitänytkään käyttää naisen näkyvyyden tai viehättävyyden mittarina. Huomio ja arvostus eivät ole sama asia. Flirtti ja häirintä eivät ole sama asia. Eikä se, ettei tuntematon mies kommentoi ulkonäköäni, tarkoita, ettei hän olisi edes huomannut minua.
Entä jos miehetkin ovat muuttuneet?
Tätä näkökulmaa jäin miettimään Iltalehden juttua lukiessani. Minä olen vanhentunut, mutta samaan aikaan ympäröivä maailma on muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.
Seksuaalisesta häirinnästä puhutaan nykyään aivan eri tavalla kuin silloin, kun olin nuorempi. Rajojen kunnioittamisesta puhutaan enemmän, ja moni sellainen asia, joka aikaisemmin kuitattiin flirttinä tai jonain, mitä naisen vain kuului kestää, nähdään nykyään aivan toisessa valossa.
Voisiko siis olla niinkin, että osa miehistä yksinkertaisesti miettii nykyään tarkemmin, miten vierasta naista lähestyy? Uskaltaako sanoa kohteliaisuuden? Uskaltaako pyytää kahville? Missä menee mukavan flirtin ja ei-toivotun lähestymisen raja?
En tiedä. Enkä väitä, että tämä selittäisi kaiken. Ikä vaikuttaa varmasti siihen, millaista huomiota nainen saa. Mutta minusta olisi liian yksinkertaista päätellä, että jos 53-vuotias nainen saa vähemmän tuntemattomien miesten huomiota kuin 23-vuotias nainen, hän on automaattisesti muuttunut näkymättömäksi. Ja tässä tulee ehkä koko jutun provosoivin kysymys: Jos seksuaalinen häirintä vähenee naisen ikääntyessä, saako sitä edes kutsua näkymättömyydeksi?
Joskus haluan, ettei kukaan katso
Tässä keskustelussa unohtuu helposti myös se, että me itse vaikutamme siihen, kuinka helposti meitä lähestytään.
Eilen lähdin liikkeelle isossa mustassa hupparissa ja leveissä verkkareissa. Ei meikkiä, poninhäntä korkealla päälaella ja naama peruslukemilla. En muutenkaan kulje kaupungilla aktiivisesti ympärilleni vilkuillen tai tarkkailemassa, katsovatko miehet minua.
Miehet eivät juuri katselleet. Naiset kyllä katselivat. Olisiko minun pitänyt palata kotiin järkyttyneenä siitä, että nyt se sitten tapahtui, olen vihdoin muuttunut näkymättömäksi? Tuskin.
Minähän näytin ja käyttäydyin ihmiseltä, joka haluaa kulkea rauhassa. En hakenut katsekontaktia, en flirttaillut enkä edes seurannut ympäristöäni erityisen tarkasti. Se, etten juuri sinä päivänä herättänyt miesten huomiota, ei tarkoita, että olisin yhtäkkiä muuttunut vähemmän viehättäväksi. Joskus haluan yksinkertaisesti kulkea rauhassa.
Toisessa ympäristössä kokemus voi olla aivan erilainen. Krakovassa huomasin, että minua jäätiin katsomaan pitkäksikin aikaa. En tietenkään voi tietää miksi. Katsottiinko vaatteitani, hiuksiani, olemustani vai jotakin aivan muuta? Eikä minun oikeastaan tarvitsekaan tietää.
Se kuitenkin muistutti siitä, kuinka paljon tilanteella, ympäristöllä, pukeutumisella, omalla olemuksella ja ehkä kulttuurillakin voi olla tekemistä sen kanssa, kuinka ihmiset katsovat toisiaan. Silti naisen kohdalla selitykseksi tarjotaan helposti vain yhtä asiaa: ikää.
Ikä näkyy ja saa näkyä
En halua todistella kenellekään, että näyttäisin 53-vuotiaana nuoremmalta kuin olen. Miksi pitäisi? Olen 53-vuotias ja saan myös näyttää siltä.
Kasvoissa saa näkyä eletty elämä ja kehossa vuodet. Ikääntyminen ei kuitenkaan pyyhi pois persoonaa, seksuaalisuutta tai viehättävyyttä. Minä olen edelleen sama söpö, kujeileva ja välillä flirttailevakin nainen. Tietenkin olen eri näköinen kuin 20- tai 30-vuotiaana. Sehän olisi aika merkillistä, jos en olisi.
Ehkä yksi ikääntymisen parhaista puolista onkin se, että muiden katse alkaa menettää merkitystään.
Voin yhtenä päivänä haluta pukeutua näyttävästi ja toisena vetää päälleni jättimäisen hupparin ja verkkarit. Joskus haluan olla söpö, joskus seksikäs, joskus romanttinen ja joskus haluan vain olla rauhassa. Kaikki nämä ovat minä. Ikääntyminen ei tee naisesta näkymätöntä. Se tekee hänen ikänsä näkyväksi. Miksi sitä pitäisi pelätä?
Entä naisten katse?
Yksi asia on kyllä muuttunut. Saan edelleen paljon kehuja, mutta ne tulevat nykyään usein toisilta naisilta. Ja minusta se on aika ihanaa. Naiset kommentoivat vaatetta, hiuksia, koruja, väriyhdistelmää tai jotain itse tekemääni. Tuntematon nainen saattaa sanoa ohimennen, että ihana takki tai upeat kengät. Eikö sekin ole nähdyksi tulemista?
Miksi miesten katse olisi jotenkin arvokkaampi mittari sille, kuinka näkyvä nainen on? Ehkä minua kiinnostaa nykyään jopa enemmän se, että joku huomaa tyylini, persoonani tai tekemäni vaatteen kuin se, että tuntematon mies arvioi kadulla, olenko hänen mielestään seksuaalisesti kiinnostava.
En silti aio teeskennellä, etteikö flirtti olisi kivaa. Onhan se. Minusta on edelleen hauskaa flirttailla, ja kanssani flirttaillaan. Olen 53-vuotias nainen, en mikään sukupuoleton olento, jonka pitäisi viisikymppisenä lakata olemasta viehättävä. Mutta siinä on valtava ero, nauttiiko huomiosta silloin kun sitä tulee vai tarvitseeko sitä oman arvonsa mittariksi.
Ehkä en muuttunutkaan näkymättömäksi
Kirjoitin jo vuonna 2025, ettei yli 50-vuotias tarkoita näkymätöntä. Ajattelen edelleen aivan samalla tavalla, mutta nyt lisäisin siihen yhden asian. Minun ei tarvitse olla miesten katseen kohteena ollakseni näkyvä.
Näytän 53-vuotiaalta naiselta, koska olen 53-vuotias nainen. Ikä saa näkyä. Samalla minussa näkyvät kaikki ne muutkin asiat, joita vuodet eivät ole vieneet mihinkään: ilo, huumori, tyyli, uteliaisuus, leikkisyys ja kujeileva luonne. Ja ehkä tässä on lopulta tapahtunut paljon suurempi muutos kuin se, katsovatko miehet minua yhtä paljon kuin ennen.
Nuorena miesten huomio tuli usein pyytämättä ja joskus tavalla, jota en olisi edes halunnut. Nyt saan paljon enemmän itse päättää, milloin haluan tulla nähdyksi, milloin haluan flirttailla ja milloin haluan vetää hupun päähän ja olla rauhassa. Minä en kutsuisi sitä näkymättömyydeksi. Minä kutsuisin sitä vapaudeksi.
Mitä sinä ajattelet? Oletko huomannut iän myötä muutoksen siinä, miten sinua katsotaan tai lähestytään? Kaipaatko nuorempana saamaasi huomiota vai oletko huomannut, ettet tarvitsekaan sitä samalla tavalla kuin ennen?
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lisää pohdintoja:
Huivista bolero – Huiviprojekti osa 2
Huivista bolero – Huiviprojekti osa 2 jatkaa siitä, mihin viime viikolla ensimmäisen huivin kanssa jäin. Ensimmäisestä punaisesta huivista syntyi tuulessa hulmuava hihake, mutta tällä kertaa halusin kokeilla, saisinko huivista hieman toisenlaisen vaatteen. Kaapistani löytynyt ruskean ja mustan sävyinen kuviollinen huivi sai tällä kertaa pääntien, puhvihihat ja muutaman sauman. Lopputuloksena syntyi bolero, joka näyttää huomattavasti monimutkaisemmalta kuin mitä sen tekeminen oikeasti oli.
Huivista bolero – Huiviprojekti osa 2
Huiviprojektin ensimmäisessä osassa kerroin jo kaapistani löytyvistä huiveista, joita en syystä tai toisesta käytä. Tykkään monista niistä edelleen, joten kaikkien laittaminen kiertoonkaan ei tunnu järkevältä. Sen sijaan päätin alkaa katsoa huiveja materiaalina ja miettiä, mitä muuta niistä voisi tehdä. Ensimmäisestä punaisesta huivista syntyi hihake, jossa huivin koko, kuosi ja hapsut jäivät hyvin näkyviin. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tehdä jokaisesta huivista samanlaista hihaketta, vaan kokeilla erilaisia tapoja muuttaa niitä vaatteiksi.
Tällä kertaa vuorossa oli ruskean ja mustan sävyinen kuviollinen huivi, jossa on myös ihanat hapsut. Halusin ehdottomasti säilyttää ne osana vaatetta, sillä minusta tällaisissa tuunauksissa on hauskaa, jos alkuperäisen materiaalin tunnistaa vielä lopputuloksestakin. Huivin ei tarvitse yrittää esittää kangaskaupasta ostettua kangaspalaa, vaan se saa edelleen näyttää vähän huivilta. Kun lähdin asettelemaan sitä päälleni, ajatukseksi muodostui melko nopeasti bolero, jossa olisi todella väljät puhvihihat.
Kaavaa ei tälläkään kertaa tarvittu
Aloitin taittamalla huivin ensin pituussuunnassa puoliksi ja sen jälkeen vielä toiseen suuntaan puoliksi. Näin sain leikattua pääntien keskelle huivia niin, että siitä tuli symmetrinen. Huolittelin leikatun pääntien reunan saumurilla, taitoin reunan nurjalle ja ompelin päärmeen. Tässä vaiheessa huivi alkoi jo vähän muistuttaa vaatetta, vaikka varsinaisia hihoja siinä ei vielä ollutkaan.
Halusin hihoista todella runsaat ja ranteista poimutetut, joten ompelin huivin reunoihin kuminauhakujat ja pujotin niihin kuminauhat. Tämä pieni muutos teki yllättävän paljon. Suora huivin reuna poimuttui ranteelle, hapsut jäivät sen ympärille ja samalla koko huivin suuri kangasmäärä muuttui puhvihihaksi. Juuri tällaisista yksinkertaisista ratkaisuista tykkään, sillä aina vaatteen tekemiseen ei tarvita kaavaa, kymmeniä leikattavia kappaleita ja valtavaa määrää saumoja.
Viimeisenä piti enää päättää, kuinka pitkälle hihat ommellaan kiinni. Sen ratkaisemiseen paras kaava olin tällä kertaa minä itse. Sovitin boleron päälleni ja merkitsin kainaloiden alta kohdat, joihin asti halusin ompeleiden tulevan. Sen jälkeen ompelin hihat suoralla ompeleella kiinni merkistä kohti ranteita. Ja siinä se oikeastaan oli. Pääntie, kuminauhakujat, kaksi saumaa ja huivista tuli bolero.
Huivi saa edelleen näyttää huivilta
Minua kiinnostaa näissä huiviprojekteissa erityisesti se, ettei alkuperäistä materiaalia tarvitse välttämättä leikellä pieniksi palasiksi ja rakentaa kokonaan uudelleen. Huivissa on jo valmiiksi muoto, huolitellut reunat, kuosi ja tässä tapauksessa myös hapsut. Miksi en käyttäisi niitä hyväkseni? Mitä vähemmän huivia tarvitsee leikata, sitä enemmän sen alkuperäisestä luonteesta jää myös valmiiseen vaatteeseen.
Tässä bolerossa se näkyy erityisen hyvin hihoissa. Hapsut eivät kadonneet mihinkään, vaan niistä tuli osa puhvihihojen ranteita. Suuri ruskean ja mustan sävyinen kuosi puolestaan toimii aivan eri tavalla isona pintana kuin silloin, kun huivi olisi kiedottuna kaulaan. Minusta on hauskaa, että valmista vaatetta katsoessa voi edelleen huomata sen olleen joskus huivi. Sen aikaisempaa elämää ei tarvitse piilottaa.
Ja ehkä juuri siinä on koko Huiviprojektin kiinnostavin osa. En yritä keksiä yhtä täydellistä ohjetta siihen, mitä vanhoista huiveista pitäisi tehdä, vaan katson jokaista huivia erikseen. Materiaali, koko, kuosi, hapsut ja laskeutuvuus saavat vaikuttaa siihen, mitä siitä lopulta syntyy. Minulla on kaapissani hyvin erilaisia huiveja, joten olisi oikeastaan aika tylsää tehdä niistä kaikista samanlaisia.
Vaalean asun näyttävin osa
Kun bolero oli valmis, halusin antaa sen olla asun selvä pääosa. Yhdistin sen leveisiin luonnonvalkoisiin housuihin ja vaaleanpunaisiin karvakenkiin. Kun muu asu on hyvin vaalea ja rauhallinen, ruskean ja mustan sävyinen suuri kuosi saa näkyä kunnolla. Samalla todella runsaat hihat erottuvat paremmin kuin jos niiden ympärillä olisi paljon muitakin yksityiskohtia.
Tykkään tästä yhdistelmästä jotenkin valtavasti. Bolero on runsas, vähän romanttinen ja ehkä hieman hassukin valtavine hihoineen, mutta juuri siksi se tuntuu omalta. En minä tätä projektia aloittanut tehdäkseni huiveistani mahdollisimman huomaamattomia perusvaatteita. Jos kerran huivi saa uuden elämän vaatteena, se saa samalla näkyä.
Ja mikä tärkeintä, kaapissa käyttämättömänä ollut huivi pääsi takaisin käyttöön. Se ei vain enää päädy kaulaani.
Kaksi huivia ja kaksi aivan erilaista vaatetta
Huiviprojektissa on nyt valmiina kaksi vaatetta, ja minusta on hauskaa, kuinka erilaisia niistä tuli. Ensimmäisen osan punaisesta huivista syntyi valtavan hulmuava hihake, kun taas tästä ruskeasta huivista tuli puhvihihainen bolero. Molemmissa alkuperäisen huivin tunnistaa edelleen, mutta niitä katsoessa ei silti ensimmäisenä ajattele kaulahuivia.
Tämä myös vahvisti ajatustani siitä, että projektia kannattaa jatkaa juuri näin. En päätä etukäteen, että seuraavaksi teen taas boleron tai hihakkeen, vaan kaivan seuraavan huivin esille ja katson, mitä siitä voisi tulla. Kaapissani niitä nimittäin riittää vielä kokeiltavaksi, joten Huiviprojekti ei todellakaan pääty tähän.
Välillä sitä itsekin tekee ompelusta paljon monimutkaisempaa kuin sen tarvitsisi olla. Tällä kertaa suorakaiteen muotoinen huivi tarvitsi oikeastaan vain pääntien, kuminauhat ja muutaman sauman muuttuakseen vaatteeksi. Ja minä taisin juuri saada yhden uuden syysvaatteen lisää ilman, että tarvitsin siihen metriäkään uutta kangasta.
Kumpi Huiviprojektin kahdesta ensimmäisestä vaatteesta on enemmän sinun mieleesi: punainen hulmuava hihake vai tämä puhvihihainen bolero? Ja löytyykö sinun kaapistasi huivi, jolle voisi keksiä aivan uuden käyttötarkoituksen?
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Ensimmäinen osa: