Kauhun Aavekartano
0
Kauhun Aavekartano heräsi henkiin Karhusaaren huvilassa Halloween-yönä, kun pimeys hiipi sisään ikkunoiden raoista ja nuoret astuivat kauhun ilmapiiriin, jossa jokainen askel kuulosti hieman liian kovalta ja jokainen henkäys aivan kuin ei olisi vain heidän omansa. Tässä postauksessa sukellamme siihen, miten nuorisotyön turvallinen läsnäolo ja aito yhteisöllisyys voivat rakentua pelottavien valojen, äänien ja tunnelmien keskelle paikkaan, jossa minä toimin illan kuvausseinän aaveena.
Kauhun Aavekartano
Kauhun Aavekartano muunsi Karhusaaren huvilan yönkynnyksen ja nuorisotyön kauhuillan näyttämöksi, jossa ääni, valo ja varjo loivat pelottavan mutta turvallisen tilan nuorille. Kerron myös, kuinka rakensin aavehahmoni Kierrätyskeskuksen mekosta ja loihdin siitä karmivan kauniin kokonaisuuden.
KUN ÄÄNI HENGITTÄÄ NISKAAN
Halloweenin illassa äänet olivat ensimmäinen asia, joka muutti huvilan toiseksi maailmaksi. Kaiuttimet oli piilotettu kulmiin, joissa ei pitänyt olla ketään. Sieltä kuului:
- hiljaista askelten kahinaa
- kolinaa, joka muistutti ketjuista
- heikkoja kuiskauksia, jotka eivät koskaan selvinneet sanoiksi
- oven narahduksia, vaikkei kukaan kulkenut
Äänet eivät olleet kovia, vaan juuri sopivan epämukavia. Sellaisia, jotka saivat nuoret katsomaan olan yli ja tarttumaan kaveria hihasta. Ja juuri se oli tarkoitus: jännitys koettiin yhdessä, ei yksin.
Nuorisotyössä kauhu ei ole koskaan rakennettu pelottamaan liikaa. Se on rakennettu herättämään tunteita, luomaan yhteyttä ja antamaan nuorelle kokemus siitä, että pelottavissakin hetkissä on turvaa, kunhan joku toinen seisoo vieressä.
Valot, jotka eivät tottele fysiikan lakeja
Karhusaaren huvila on vanha. Sen pinnat imevät valoa ja heijastavat sitä takaisin omituisina varjoina. Kun lisäsimme violetin, sinisen ja verenpunaisen valon hehkua, tila muuttui luonnottomaksi. Valot välkkyivät epätasaisesti. Joku kysyi, oliko se tarkoituksellista. Toinen arveli, että huvila oli liian vanha sähköjen kannalta.
Me tiesimme totuuden: pienikin epätäydellisyys on täydellistä kauhua.
Seinillä vilahti varjoja, joita kukaan ei omistanut. Valo heijastui jostain metallisesta rekvisiitasta ja loi hahmon, joka näytti seisovan aivan liian lähellä. Ulkoa kuunvalon ja savukoneen yhdistelmä heitti puiden oksat sisälle kuin elävät sormet.
Se oli kontrolloitua kaaosta, joka tarjosi nuorille turvallisen mahdollisuuden nauraa pelolleen, ja myöhemmin kertoa, että ”eihän tuo oikeasti edes pelottanut”, vaikka tiedämme, että sydän löi pari ylimääräistä iskua.
Tunnelma kuin kylmä hengitys
Huvilan ilmassa oli jotakin… hidasta. Sellaista, mitä ei voi täysin selittää.
Savu leijui matalana, ei uhkaavana vaan painostavana, aivan kuin se olisi seurannut kävelijää huoneesta toiseen.
Vanhan puulattian narahtelut eivät koskaan tulleet oikeasta suunnasta. Ovet tuntuivat hengittävän, vaikka tuuli ei käynyt. Pihalle asetetut valot tekivät pihan puihin hahmoja, jotka näyttivät seuraavan katseellaan jokaista ohikulkijaa.
Nuoret kulkivat pareittain, toiset naureskellen, toiset pienen adrenaliinipiikin vallassa. Me ohjaajat seurasimme sivusta hymyillen: juuri tätä varten tällaisia iltoja järjestetään. Yhteistä kokemusta, naurua, pelkoa, iloa, kaikkea, mikä rakentaa yhteisöllisyyttä enemmän kuin yksikään tavallinen torstai-illan kahvihetki.
Aave kuvausseinällä, tarina mekosta
Illan aikana minusta tuli kuvausseinän aave hahmo, jota nuoret lähestyivät vuorotellen, epäröiden ja sitten nauraen. Pukuni tarina alkoi Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta, mistä löysin persikkaisen mekon, joka oli liian eläväinen aaveelle. Siitä alkoi muodonmuutos, joka vei useamman tunnin ja roiskeen:
Pesukonevärjäys
- Harmaansininen sävy murensi mekon romanttisuutta ja toi siihen ensimmäisen häivähdyksen tuonpuoleisuutta.
Tekstiilimaalin roiskeet
- Ruiskutin helmoihin tumman lilaa ja upotin alareunaa ohennettuun mustaan. Lopputulos näytti siltä, että mekko olisi laahannut märässä syysyössä.
Tyllin repiminen
- Tyllikerros rikottiin tarkoituksella, jotta se näyttäisi siltä, että joku oli yrittänyt pidellä kiinni päästäkseen mukaan.
Hämähäkit ja seitti
- Ompelin muovihämähäkkejä mekon eri kohtiin ja lisäsin päälle kevyen seitin, joka tarttui nuorten käsiin ja valoon juuri oikealla tavalla.
Meikki
- Alustava meikki oli omaa käsialaani, mutta meikkitaiteilija syvensi varjoja ja korosti ilmettä niin, että hahmo näytti siltä, että se olisi voinut nousta esiin mistä tahansa huvilan kulmasta.
Kun seisoin kuvausseinällä, nuoret pysähtyivät. Joku uskalsi tulla viereen vain, koska kaveri työnsi. Joku halusi yhteiskuvan. Joku sanoi: “Katso se silmiä, ne ei näytä oikeilta.” Täydellinen illan kommentti.
Miksi kauhu on tärkeää nuorisotyössä? Kauhu on leikkiä, jännitystä ja yhdessä kokemista.
Nuorisotyössä se on väline:
- vahvistaa ryhmähenkeä
- antaa nuorille mahdollisuus ylittää itsensä
- tarjota heittäytymisen kokemus
- rakentaa turvallisia tunteiden ääripäitä
- muistuttaa, että pelkoakaan ei tarvitse kohdata yksin
Kauhun Aavekartano oli ilta, joka jäi elämään vielä valojen sammuttua. Silloin huvilan ovet narisivat viimeisen kerran vai narisivatko ne itsekseen? Joka tapauksessa: nuoret lähtivät kotiin nauraen. Ja aave jäi yöksi kuvausseinälle odottamaan seuraavaa vuotta.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Risa mutta aito minä
Risa mutta aito minä, tämä on tarina paidasta, joka on tehty pojan rikkinäisistä vaatteista, ja trikoista, jotka ovat elämän kuluttamat. Pinnan alla on kysymys, jota emme aina uskalla kysyä: mitä sinä näet, kun katsot?
Risa mutta aito minä
Päälläni oleva paita ei ole uusi, eikä se yritäkään olla. Se on ommeltu poikani vanhoista, rikkinäisistä vaatteista, niistä, jotka joku muu olisi heittänyt pois. Paita on nähnyt enemmän elämää kuin moni vaatekaupan hyllyltä napattu “uusi alku”. Kangas on kulunut, hihat rispaantuneet ja saumoista näkee, että se on ollut rakastettu, ehkä liiankin paljon.
Silti käytän sitä. Käytän, vaikka se alkaa hajota päälläni. Ehkä juuri siksi käytän. Koska se kertoo jotain, mitä täydelliset vaatteet eivät koskaan pysty kertomaan: että elämä saa näkyä.
Trikoot, jotka näkyvät kuvassa, ovat nekin tarinoita täynnä. Olen korjannut niitä niin monta kertaa, että tiedän niiden jokaisen repeämän ja venyneen kohdan ulkoa. Joku voisi sanoa, että ne ovat loppu. Mutta minusta ne ovat kuin minä sinnitteleviä, sitkeitä ja vielä käyttökelpoisia. En osta uutta vain siksi, että joku muu ajattelee, että pitäisi.
Kun vaatteet kertovat enemmän kuin sanat
Kuvassa näkyy vain ulkokuori. Mutta ulkokuori on se, josta ihmiset aloittavat. Katsoja tekee sekunnissa päätelmän: kuka olen, mitä teen, mitä arvoja edustan. Jos joku näkee risaisen paidan ja kuluneet housut, hän saattaa nähdä välinpitämättömyyttä. Toinen näkee ekologisuutta. Kolmas ehkä kapinaa.
Mutta todellisuudessa se, mitä näet, kertoo enemmän sinusta kuin minusta.
Olemme tottuneet siihen, että ulkonäkö on sosiaalinen valuutta. Jos vaate on ehjä, puhdas ja trendikäs, ihminen on “onnistunut”. Jos se on vanha ja kulunut, ihminen on “jäänyt jälkeen”.
Mutta kuka loi nämä säännöt? Ja miksi me edelleen pelaamme niillä, vaikka tiedämme, että ne eivät johda mihinkään hyvään? Rikkinäisyys on rehellisyyttä.
Ehkä risa paita ei ole häpeä. Ehkä se on todiste siitä, että jotain on eletty.
Kangas, joka on hiutunut kyynärpäästä, on nähnyt enemmän päiviä kuin mikään uusi vaate konsanaan. Kun joku huomauttaa: “sinun vaatteesi ovat vähän kuluneet”, vastaan mieluummin: “niin olen minäkin ja se on hyvä asia”.
Vaatteeni eivät yritä olla täydellisiä. Ne ovat tarina toipumisesta, arjesta, äitiydestä, luopumisesta ja rakkaudesta. Pojan vaatteet, jotka nyt roikkuvat minun päälläni, kantavat mukanaan palan mennyttä. Ja vaikka kangas repeäisi, muisto pysyy. Ehkä juuri siksi en halua heittää niitä pois.
Mitä sinä näet, kun katsot minua?
Tämä kysymys on monelle epämukava. Jos näet risaisen hupparin, näetkö köyhyyden?Jos näet kuluneet housut, näetkö laiskuuden? Vai näetkö ihmisen, joka ei enää halua piiloutua ulkokuorensa taakse?
On helpompaa olettaa kuin kysyä. Helpompaa tuomita kuin ymmärtää. Mutta mitä enemmän tuijotan tätä kuvaa, sitä enemmän näen vapauden. Vapauden olla välittämättä siitä, mitä joku muu ajattelee, kunhan itse tunnen oloni hyväksi. Vapauden olla aito, vaikka se ei olisi kaunista.
Ulkonäkö on naamio, jota me kaikki käytämme
On ironista, että ihmiset puhuvat aitoudesta, mutta palkitsevat vain kiiltävän version siitä. Sosiaalisessa mediassa “aito” tarkoittaa nykyään kuvia ilman meikkiä, mutta tarkkaan harkitussa valossa ja rajatussa kuvakulmassa.
Minun aitouteni on toisenlaista. Se on karheaa, rispaista ja vähän väsynyttä. Mutta se on totta.
Aina kun joku katsoo minua ja päättää, kuka olen, minä päätän hymyillä. Koska tiedän, että kaikki, mitä he näkevät, on vain pintaa. Minä olen se, joka tietää tarinan sen alla. Ja se tarina on tärkeämpi kuin yksikään muotitrendi.
Pukeutuminen voi olla kapinaa
Tämä paita ei ole muotia. Se on vastalause. Se on tapa sanoa, että minä en tarvitse uutta ollakseni arvokas. Se on muistutus siitä, että kulunutkin voi olla kaunista, jos siihen liittyy muistoja ja merkityksiä.
Kun seuraavan kerran näet jonkun risaisissa vaatteissa, pysähdy hetkeksi. Älä mieti, miksi hän ei ole ostanut uutta. Mieti, mitä kaikkea nuo vaatteet ovat nähneet.
Ehkä aitous ei ole täydellinen meikki, uusi pusero tai trendikkäät kengät. Ehkä aitous on sitä, että uskaltaa olla rikki, eikä pyydä siitä anteeksi.
Mitä sinä näet, kun katsot tätä kuvaa? Kommentoi alle. Rehellisesti.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: