Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
2
Moni sanoo nykyään kaipaavansa enemmän aitoutta. Vähemmän filttereitä, vähemmän kiillotettua pintaa ja enemmän oikeaa elämää. Silti olen huomannut jotain outoa: samaan aikaan maailma tuntuu sietävän oikeaa rosoisuutta yhä huonommin. Ehkä juuri siksi aloin miettiä ajatusta siitä, miten kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti. Mistä sellainen oikein johtuu? On myös paljon ihmisiä, jotka luulevat blogien olevan tietynlaisia, vaikka blogeja on valtavasti ja iso osa on erilaisia.
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Some on täynnä puhetta aitoudesta. Ihmiset kertovat kyllästyneensä täydellisyyteen, filttereihin ja siloteltuun elämään. Halutaan nähdä oikeita koteja, oikeita ihmisiä ja tavallista arkea. Puhutaan paljon siitä, miten “epätäydellinen on kaunista”. Silti samaan aikaan kaikkein tarkimmin kontrolloidut ihmiset menestyvät edelleen parhaiten. Ne, joiden elämä näyttää juuri sopivan huolettomalta. Juuri sopivan rosoiselta. Juuri sopivan aidolta. Aitoudestakin on tullut estetiikka.
Nykyään jopa sotku näyttää usein siltä, että se on aseteltu huolella. Kahvikuppi vähän vinoon pöydälle, pehmeä luonnonvalo ikkunasta ja vierelle teksti siitä, miten elämä ei ole täydellistä. Ja tiedättekö mitä? En edes sano tätä ilkeästi. Minäkin teen sitä joskus. Me kaikki opimme nopeasti, millainen sisältö toimii. Some alkaa hiljaa opettaa, millainen aitous näyttää hyvältä muiden silmissä. Mutta oikea aitous ei ole aina kaunista katsottavaa. Siksi sitä ei oikeasti kestetä kovin hyvin.
Oikea aitous ei ole aina esteettistä
Oikea aitous ei ole vain sitä, että joku julkaisee kuvan ilman meikkiä tai näyttää vähän sotkuisen kodin nurkan. Oikea aitous on myös sitä, että ihminen sanoo olevansa väsynyt ilman, että hän yrittää tehdä siitä inspiroivaa. Että joku myöntää olevansa kateellinen, yksinäinen tai hukassa. Että elämä ei olekaan opettanut mitään suurta ja kaunista, vaan välillä vain väsyttänyt. Ja siinä kohtaa tunnelma muuttuu nopeasti.
Koska ihmiset rakastavat aitoutta niin kauan kuin se pysyy helposti katsottavana.
- Suru saa näkyä, kunhan se näyttää runolliselta.
- Kaaos hyväksytään, jos se näyttää “luovalta kaaokselta”.
- Ikääntyminen hyväksytään, kunhan ihminen vanhenee kauniisti, tyylikkäästi ja hehkuvasti.
Mutta entä silloin, kun aitous näyttää oikeasti väsyneeltä? Kun koti ei ole “boheemin kodikas” vaan oikeasti sotkuinen. Kun ihminen ei jaksa olla kiinnostava. Kun suru tekee hiljaiseksi eikä synnytä kauniita oivalluksia. Silloin moni alkaa vaivaantua.
Ehkä juuri siksi niin moni silottaa itseään vähän koko ajan, usein täysin huomaamattaankin. Ei siksi, että olisi valehteleva ihminen, vaan siksi että maailma palkitsee helposti sulavaa versiota ihmisestä. On helpompaa näyttää hallittu määrä keskeneräisyyttä kuin olla oikeasti keskeneräinen. Ja ehkä juuri siinä on tämän ajan ristiriita. Kaikki puhuvat aitoudesta, mutta samalla kaikkien pitäisi silti olla helposti kulutettavia.
Siksi vanhat tavarat ja kaupungit tuntuvat lohdullisilta
Ehkä juuri tästä syystä minä rakastan niin paljon vanhoja tavaroita, vanhoja kaupunginosia ja vintagea. Niissä näkyy elämä ilman, että sitä on rakennettu näyttämään aidolta. Kulunut käsinoja. Vähän haalistunut kangas. Vanha puulattia, joka narisee askelten alla. Mekko, jota joku toinen on käyttänyt vuosia ennen minua. Kahvikupin jättämä jälki pöydässä. Niissä on jotain rauhoittavaa, koska ne eivät yritä olla täydellisiä.
Sama tunne tulee usein vanhoissa kaupunginosissa. Sellaisissa, joissa rakennukset eivät ole täysin sileitä ja identtisiä. Missä näkyy kerroksia, sattumaa ja aikaa. Missä elämä saa vähän näkyä. Ehkä siksi viihdyn niin hyvin paikoissa, joissa kaikki ei ole kliinistä. Täydelliseksi rakennettu maailma alkaa helposti tuntua raskaalta. Sellaiselta, jossa ihminenkin muuttuu projektiksi. Jatkuvasti pitäisi kehittää itseään, näyttää hyvältä, ajatella oikein ja osata sanoittaa kaikki tunteensa kauniisti. Mutta oikea elämä ei aina ole kaunista.
Joskus ihminen on vain väsynyt. Joskus koti on sotkussa. Joskus ajatukset ovat sekavia eikä elämä tunnu inspiroivalta vaan tavalliselta. Ja tiedättekö mitä? Ehkä juuri siinä on jotain kaikkein aidointa. Ei täydellisesti rakennetussa rosoisuudessa vaan siinä, ettei kaikkea ole ehditty silottaa katsottavaksi. Ehkä aitous ei olekaan sitä, että näyttää vähän epätäydelliseltä. Ehkä aitous on sitä, ettei jaksa koko ajan miettiä, miltä näyttää muiden silmissä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää:
Päivä Tallinnassa – ratikoita, second hand -aarteita ja keväistä kaupunkitunnelmaa
Melidän Päivä Tallinnassa sisälsi ratikoita, second hand -aarteita ja keväistä kaupunkitunnelmaa. Tallinna on yksi niistä kaupungeista, joissa tykkään vain olla. Ei tarvitse suorittaa mitään erityistä, sillä päivä täyttyy helposti pienistä löydöistä, hyvistä ruoista ja tunnelmasta. Eilinen reissu oli juuri sellainen, vähän vintagea, vähän kirppiksiä, ratikalla huristelua ja kiireetöntä kiertelyä keväisessä kaupungissa.
Päivä Tallinnassa – ratikoita, second hand -aarteita ja keväistä kaupunkitunnelmaa
Aamu alkoi suunnalla kohti Paavli Kaltsukas, joka on ehdottomasti yksi suosikkipaikoistani Tallinnassa. Tällä kertaa siellä oli aivan valtavasti ihania kesävaatteita. Kevyet puuvillamekot, romanttiset kuosit, pellavaa, röyhelöitä ja kaikkea sellaista, mikä tuntuu omalta juuri nyt. Sellainen paikka, jossa tekee mieli vain kierrellä rauhassa ja hypistellä vaatteita ilman kiirettä.
Kävimme myös Paavli Angaarissa, joka on täysin erilainen kokemus. Siellä vaatteet ovat suurissa laatikoissa ja löytöjä saa oikeasti etsiä kunnolla. Hintataso on todella halpa, mutta tällä kertaa mikään ei oikein tuntunut omalta. Laatu oli monessa vaatteessa melko heikko ja vastaan tuli paljon ultra fast fashionia, erityisesti Sheiniä. Välillä kirppiksillä käy juuri niin, joskus löytyy aarteita, joskus taas ei mitään. Silti siellä on aina hauska käydä katsomassa.
Ratikalla pitkin katuja
Yksi päivän parhaista päätöksistä oli hankkia pantilliset matkakortit ja ladata niihin päiväliput. Kuljimme koko päivän ratikalla ja säästimme valtavasti aikaa. Tallinnan ratikat ovat oikeasti todella käteviä, ja niiden avulla kaupungissa liikkuminen tuntuu helpolta ja huolettomalta. Oli ihanaa vain hypätä kyytiin seuraavaan paikkaan ilman sen suurempaa suunnittelua.
Kirppiskierroksen jälkeen suuntasimme syömään Peatusiin. Söin siellä tryffelihampurilaisen, josta tykkään edelleen ihan valtavasti. Peatus on muutenkin paikka, jossa on oma tunnelmansa, vähän rosoinen mutta lämmin. Alueen ympärillä on tulossa remonttia ja muutoksia, vaikka vielä sitä ei kovin paljon huomannutkaan. Tunnelma oli edelleen tuttu ja rento, sellainen hieman industrial-henkinen Tallinna, josta pidän todella paljon.
Ruokailun jälkeen kävimme vielä Telliskivi Kirbukasissa. Tällä kertaa mukaan lähti koruja – erityisesti rintaneuloja ja sormuksia. Vanhoissa koruissa on jotain erityistä. Niissä näkyy eletty elämä ja pieni persoonallisuus, jota uusista koruista ei aina löydä. Juuri sellaiset pienet löydöt jäävät usein kaikkein rakkaimmiksi.
Hengailua lämpimässä säässä
Loppupäivä kului vain kierrellen ja kaupungista nauttien. Päädyimme vielä Rotermann kortteliin, jossa on aina omanlaisensa tunnelma. Vanhojen tehdasrakennusten ja modernin arkkitehtuurin yhdistelmä toimii siellä jotenkin täydellisesti. Oli ihanaa vain istahtaa hetkeksi, katsella ympärilleen ja nauttia siitä, ettei ollut kiire mihinkään.
Tallinnan päiväreissuissa parasta on ehkä juuri se, ettei niiden tarvitse olla mitään suurta. Riittää, että löytää kauniin mekon kirppikseltä, hyvän hampurilaisen, muutaman korun ja hetken, jolloin keväinen meri-ilma tuntuu kasvoilla. Sellaiset päivät jäävät mieleen kaikkein pehmeimmin.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Muita retkiä Tallinnaan: