Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse
2
Moni sanoo rakastavansa muotia. Silti samaan aikaan vaatekaupat pursuavat halpoja vaatteita, joita käytetään muutaman kerran ennen kuin ne unohtuvat kaapin pohjalle. Mitä enemmän olen ommellut itse, sitä vaikeammalta pikamuodin maailma on alkanut tuntua. Juuri siksi ajatus Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse on pyörinyt mielessäni koko kevään. Tänä kesänä vaatekaappini ei rakennu trendien ympärille vaan tunteen, luovuuden ja kierrätettyjen materiaalien ympärille.
Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse
Tulevasta kesästä tulee minun mekkokesäni.
Ei siksi, että muotilehdet niin määräävät. Ei siksi, että jokin trendi käskee pukeutumaan romanttisiin helmoihin tai kukkakuoseihin. Vaan siksi, että ompelin itselleni vaatteita, joihin liittyy oikeasti tunne.
Kaksikymmentä mekkoa.
Kun katson niitä nyt yhdessä, en näe vain vaatteita. Näen vanhoja kankaita, kirpputorilöytöjä, leikkuujätteitä, liian pieniä vaatteita ja materiaaleja, jotka olisivat helposti voineet päätyä roskiin. Näen myös tunteja ompelukoneen ääressä, epäonnistuneita saumoja, ilta-auringossa tehtyjä päätöksiä ja hetkiä, jolloin jokin kangas muuttui päässäni mekoksi ennen kuin ensimmäistäkään saumaa oli ommeltu.
Ja rehellisesti sanottuna juuri se on syy, miksi pikamuoti tuntuu nykyään niin ontolta.
Pikamuoti opetti meidät unohtamaan vaatteiden arvon
Kun tekee vaatteita itse, alkaa nähdä vaatteen aivan eri tavalla. Silloin ymmärtää, ettei mekko synny tyhjästä. Jokainen frilla, laskos ja helma vaatii aikaa. Jokainen yksityiskohta on jonkun tekemä.
Silti meille on opetettu, että vaatteen pitäisi maksaa vähemmän kuin lounas. Se on aika absurdi ajatus.
En väitä, että kaikkien pitäisi ommella omat vaatteensa. Ei tarvitse. Mutta uskon, että moni voisi voida paremmin ostamalla vähemmän ja rakastamalla vaatteitaan enemmän. Pikamuoti ruokkii jatkuvaa tyytymättömyyttä. Aina pitäisi ostaa uusi väri, uusi malli, uusi trendi. Hetken päästä sama vaate näyttää jo vanhalta.
Minä taas haluan vaatteita, jotka tuntuvat omilta vielä vuosien päästäkin.
Ehkä juuri siksi rakastan kierrätysmateriaaleja niin paljon. Niissä on jotain elävää. Vanha puuvillakangas laskeutuu eri tavalla kuin moni uusi materiaali. Vanhoissa kankaissa on pehmeyttä ja luonnetta, jota ei voi feikata. Joskus jokin pieni pala leikkuujätettä on saanut minut suunnittelemaan kokonaisen mekon sen ympärille. Ja ehkä kaikkein parasta on se, ettei kukaan muu kävele vastaan samassa mekossa. Siinä on jotain vapauttavaa.
Ompelu muutti koko suhteeni pukeutumiseen
Muodin pitäisi olla leikkiä, persoonallisuutta ja iloa. Liian usein siitä tulee kuitenkin suorittamista ja kuluttamista. Some täyttyy “tarvitsen tämän” -sisällöstä. Todellisuudessa emme tarvitse jatkuvasti lisää vaatteita. Tarvitsemme enemmän yhteyttä siihen, mikä tuntuu omalta.
Minulle ompelu on muuttanut koko suhteen pukeutumiseen. En enää katso vaatetta ensimmäisenä hintalapun kautta. Katson materiaalia. Katson yksityiskohtia. Mietin, voisiko siitä tehdä jotain muuta. Voisiko vanha pöytäliina muuttua kesämekoksi? Voisiko liian suuri miesten paita saada uuden elämän röyhelöhelmana? Usein vastaus on kyllä.
Nämä mekot eivät ole täydellisiä, eikä niiden tarvitsekaan olla. Juuri pienet epätäydellisyydet tekevät niistä omia. Ne kertovat, että joku on oikeasti tehnyt ne käsillään eikä massatuottanut tuhansien kappaleiden eränä. Ja ehkä juuri siksi ne tuntuvat niin erilaisilta päällä. Kun puen itse tekemäni mekon, en tunne olevani vain kuluttaja. Tunnen olevani luova ihminen. Ihminen, joka pystyy tekemään jotain vanhasta uutta. Joku, joka ei tarvitse jatkuvasti lisää voidakseen näyttää kauniilta.
Siinä on jotain yllättävän voimauttavaa.
Ehkä tulevan kesän suurin trendi ei olekaan jokin tietty väri tai helman pituus. Ehkä suurin trendi voisi olla se, että uskaltaisimme pukeutua enemmän omannäköisesti. Vähemmän algoritmeille. Vähemmän pikamuodille. Enemmän itsellemme.
Minun kesäni näyttää tältä. Kukallisilta kankailta. Tilkkuilta. Röyhelöiltä. Kierrätetyiltä materiaaleilta. Itse ommelluilta mekoilta. Ja rehellisesti sanottuna en ole pitkään aikaan rakastanut vaatekaappiani näin paljon.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lisää ihania mekkoja:
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Onko tyyli-identiteetti muka joku yksi tarkkaan määritelty estetiikka? Pitäisikö jokaisen näyttää joka päivä samalta Pinterest-taululta karanneelta ihmiseltä? Viikon asuja katsellessa tajusin, että minun tyylini ei ehkä olekaan “selkeä”. Se on jotain paljon hauskempaa. Tästä syntyi ajatus postaukseen: Onko mun tyyli boheemi vai sekava? koska välillä tuntuu, että pukeudun kuin viisi eri persoonallisuutta olisi vallannut saman vaatekaapin.
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Muoti-internet rakastaa lokeroita. Olet joko minimalistinen skandityttö, vanhaa rahaa huokuva beigeolento, cottagecore-keiju tai täysin harkittu capsule wardrobe -ihminen, jolla on tasan kolme täydellistä pellavapaitaa ja sisäinen rauha.
Ja sitten olen minä.
Maanantaina vedän päälle vaaleat farkut ja lepakkohihallisen neuleen, ja näytän siltä kuin olisin matkalla juomaan kauralattea taidegalleriaan. Tiistaina ilmestyn leggingseissä ja collegepaidassa kuin olisin luopunut kaikista unelmistani ja päättänyt asua pysyvästi lähikaupan pakastealtaalla.
Keskiviikkona löydän sisäisen 70-luvun kirjastonhoitajani puhvihihaisessa neuletakissa ja vakosamettihameessa. Torstaina olen romanttinen farkkumekkoinen maalaistalon haamu verhoista tehdyssä paidassa. Ja perjantaina palaan takaisin farkkuihin, huppariin ja farkkujämistä tehtyyn takkiin kuin muistuttaakseni itseäni siitä, että kyllä, olen edelleen sama ihminen. Luultavasti.
Mun vaatekaappi ei ole capsule wardrobe vaan tunnetila
Nykyään puhutaan paljon siitä, että tyylin pitäisi olla “yhtenäinen”. Mutta mitä jos oma persoonallisuus ei ole yhtenäinen? Mitä jos toinen puoli minusta haluaa näyttää boheemilta taiteilijalta ja toinen mukavuudenhaluiselta goblinilta, joka haluaa vain pehmeän hupparin ja elämän ilman nappeja?
Minun vaatekaappini ei ole capsule wardrobe. Se on enemmänkin neuvottelutilanne.
Rakastan vaatteita, joissa on tarina. Siksi käytän ylpeänä verhoista tehtyä paitaa ja farkkujämistä ommeltua takkia. Niissä on enemmän persoonaa kuin puolessa pikamuotikauppojen valikoimasta yhteensä. Vaikka välillä mietin, katsooko joku asujani ja ajattelee: “Onko tuo nainen matkalla vintage-messuille vai askartelukerhoon?” Vastaus on: ehkä molempiin.
Hauskinta on se, miten eri tavalla ihmiset reagoivat asuihin. Sama ihminen voi saada yhdestä asusta kommentin “ihana boheemi tyyli” ja toisesta “ootpa rennon näköinen”, mikä on suomalainen tapa sanoa, että näytät siltä kuin olisit pukeutunut pimeässä. Ja silti juuri siinä on pukeutumisen ilo.
En halua näyttää joka päivä identtiseltä. En halua olla ihmisen muotoinen Instagram-suodatin. Joskus haluan olla pehmeä ja huomaamaton, joskus taas näyttää siltä kuin olisin karannut vanhasta ranskalaisesta elokuvasta tai vaihtoehtoisesti 2000-luvun alun Levi’s-mainoksesta.
Ehkä tyyli saa näyttää elämältä
Tyylissä parasta ei ole täydellisyys vaan tunnistettavuus. Se, että vaatteissa näkyy ihminen. Että joku näkee farkkujämistä tehdyn takin ja tajuaa heti, ettei sitä ole napattu marketin rekistä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ehkä juuri siksi viihdyn niin hyvin itse tehdyissä ja vähän oudoissa vaatteissa. Ne eivät yritä liikaa. Ne eivät ole steriilejä. Niissä näkyy elämä, yritys, mokaaminen ja luovuus.
Ja kyllä, joskus myös se, että ompelin jotain kahdelta yöllä täysin ilman suunnitelmaa.
Viikon asuja katsellessa huomaan myös yhden asian: mukavuus voittaa nykyään lähes aina. En enää jaksa kärsiä muodin vuoksi samalla tavalla kuin joskus nuorempana. Jos paita kiristää, kutittaa tai tuntuu väärältä, se jää käyttämättä. Nykyään arvostan enemmän sitä tunnetta, että vaatteissa voi hengittää, liikkua ja olla oma itsensä.
Silti en halua luopua leikittelystä. Siksi yhdistelen huppareita farkkutakkeihin, herkkiä puseroita farkkumekkoihin ja mummomaisia neuletakkeja keltaisiin laseihin. Haluan, että asuissa on vähän huumoria ja yllätyksiä. Että ne näyttävät enemmän elämältä kuin katalogilta.
Ehkä minun tyylini ei siis ole sekava. Ehkä se on vain hyvin rehellinen.
Nautinnollista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää viikon asuja: