pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita?
0
Välillä tuntuu, että nykyään pitäisi olla tavoite ihan kaikessa. Töissä tietenkin on tavoitteita, mutta niitä on myös liikkumisessa, syömisessä, säästämisessä, harrastuksissa ja oikeastaan vapaa-ajassakin. Askeleita pitäisi tulla tietty määrä, kirjoja pitäisi lukea vuodessa tietty määrä ja jos aloittaa jonkin uuden harrastuksen, niin siinäkin olisi mielellään hyvä kehittyä. Aloin miettiä, että pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita? Voisiko joskus vain tehdä jotain siksi, että se on kivaa, ilman että ollaan menossa kohti yhtään mitään?
Minulla on tavoitteita. Paljonkin. Ja suunnitelmia vielä enemmän. Innostun uusista asioista helposti ja saan jatkuvasti uusia ideoita, joten en todellakaan ole mikään tavoitteettoman elämän malliesimerkki. Päinvastoin. Välillä voisi olla ihan hyvä, jos päässäni olisi vähän vähemmän kaikenlaisia suunnitelmia. Silti olen alkanut miettiä sitä, miten tavallisistakin asioista on tullut sellaisia, että niihin pitäisi liittää joku tavoite.
Pitääkö ihmisellä olla koko ajan tavoitteita?
Kun kävelykään ei ole enää vain kävelyä. Kävely on tästä aika hyvä esimerkki. Minä kävelen paljon ja katson kyllä askelmääriäni. On minusta ihan hauska nähdä illalla, kuinka paljon päivän aikana on tullut liikuttua. Mutta samalla tässä on jotain vähän huvittavaa. Enää ei vain kävellä, vaan kerätään askelia.
Kymmenentuhatta askelta on hyvä. Jos tulee kaksikymmentätuhatta, vielä parempi. Mutta entä jos niitä tulee 8 723? Oliko kävely sitten jotenkin huonompi? Ei tietenkään.
Jos olen ollut ulkona, kävellyt metsässä tai kaupungilla, katsellut ympärilleni ja nauttinut siitä, niin ei kai se muutu yhtään vähemmän hyväksi sen takia, että puhelimesta puuttuu illalla joku tietty määrä askelia. Ja silti minäkin katson niitä.
Sama ilmiö tuntuu olevan nykyään vähän kaikkialla. Luetaan kirjoja ja tehdään lukuhaasteita. Liikutaan ja asetetaan liikuntatavoitteita. Säästetään ja tehdään säästötavoitteita. Nukutaan ja aamulla ensimmäiseksi katsotaan, kuinka hyvin laite kertoo meidän nukkuneen. Kohta kai tarvitaan mittari kertomaan, olenko levännyt tarpeeksi tehokkaasti.
Harrastuksen pitäisi kai nykyäänkin johtaa johonkin
Tätä olen miettinyt paljon käsitöiden kautta, koska käsillä tekeminen kuuluu niin vahvasti omaan elämääni. Olen tehnyt käsitöitä melkein koko elämäni ja teen niiden parissa myös töitä, joten minulle tekeminen itsessään on aivan normaali asia. Mutta tarvitseeko siitä aina tulla jotain? Minulla on keskeneräisiä käsitöitä. Paljon. Tuskin tämä tulee kenellekään tätä blogia pidempään lukeneelle varsinaisena järkytyksenä.
Osa valmistuu nopeasti ja osa ei. Joku saattaa odottaa pitkäänkin, kunnes yhtäkkiä taas kiinnostun siitä. Joskus puran jonkin työn ja teen materiaalista jotain aivan muuta. Joskus kokeilen jotain ja huomaan, ettei tästä tullutkaan yhtään sellainen kuin kuvittelin. Mutta ei se tekeminen silti ollut turhaa.
Olen voinut kokeilla jotain uutta, oppia jotain tai ihan vain nauttia tekemisestä. Minusta käsitöissä yksi parhaista asioista on juuri se, ettei aina tarvitse tietää etukäteen, mitä lopulta syntyy. Joskus ei synny yhtään mitään. Sekin on ihan sallittua.
Tuntuu hassulta, että harrastuksistakin puhutaan nykyään niin paljon hyötyjen kautta. Tällä harrastuksella kehität sitä ja tätä. Tämä tekee hyvää aivoille. Toinen parantaa kuntoa. Kolmas vähentää stressiä. Kaikki varmasti hienoja asioita, mutta eikö joskus riittäisi sekin, että tykkää tehdä jotain?
Minähän rakastan tavoitteita
Tässä vaiheessa pitää ehkä sanoa, etten minä vastusta tavoitteita. Olisi vähän huvittavaa edes väittää niin. Minä rakastan projekteja. Saan jonkin idean ja innostun siitä aivan valtavasti. Alan miettiä, miten sen toteuttaisin, mitä tarvitsen ja mitä kaikkea siitä voisi vielä seurata. Välillä yksi idea synnyttää kolme uutta ja siinä vaiheessa alkuperäinen projekti saattaa jo olla vähän vaarassa. Ja tietenkin on ihanaa saada jotain valmiiksi.
On ihanaa huomata oppineensa jotain uutta tai onnistuneensa asiassa, jota on yrittänyt pitkään. On myös asioita, joissa tavoite auttaa oikeasti eteenpäin. Joskus ilman tavoitetta jokin asia jäisi kokonaan tekemättä. Mutta ehkä tässä onkin ero. On aivan eri asia haluta itse jotakin kuin ajatella, että pitäisi haluta jotakin.
Entä jos en pääsekään tavoitteeseen?
Tavoitteissa on minusta vähän sellainenkin hassu puoli, että kun sellaisen kerran sanoo ääneen, siitä tulee helposti lupaus. Nyt minä teen tämän. Sitten elämä tapahtuu. Tulee jotain muuta, kiinnostus muuttuu, suunnitelmat muuttuvat tai huomaa vain, ettei se asia ollutkaan niin tärkeä kuin aluksi ajatteli. Pitääkö silloin väkisin jatkaa, koska joskus tuli asetettua tavoite? Minusta ei.
Minulla on varmasti elämäni varrelta valtava määrä tavoitteita, joita en ole koskaan saavuttanut. Osaa en varmaan edes muista enää. Enkä koe, että elämäni olisi niiden takia jotenkin epäonnistunut. Joskus matkalla voi myös huomata, että haluaakin mennä aivan toiseen suuntaan. Minulle käy näin aika usein ihan konkreettisestikin, koska eksyn helposti. Ehkä se pätee elämäänkin.
Saako joskus vain olla?
Tätä minä ehkä kaikkein eniten mietin. Saako olla päivä, jolloin ei kehitä itseään? Ei suorita, mittaa eikä yritä tulla paremmaksi missään. Lähteä kävelylle ja kävelee juuri niin pitkälle kuin huvittaa. Lukee kirjaa eikä mieti, montako kirjaa tänä vuonna pitäisi lukea. Tekee käsityötä eikä tiedä, valmistuuko se koskaan. Lähtee matkalle eikä käy kaikissa niissä paikoissa, joissa jonkun listan mukaan pitäisi ehdottomasti käydä. Tai makaa sohvalla.
Siinä olen kyllä itse aika huono. Minulle tulee helposti tunne, että voisin samalla tehdä jotain. Ja jos ei ole mitään tekemistä, niin kyllä minä yleensä aika nopeasti keksin. Mutta tarvitseeko sitäkään aina?
Ehkä kaikkea ei tarvitse kehittää
Minusta on ihanaa oppia uusia asioita. Toivon, että olen vielä vanhanakin utelias ja kiinnostunut maailmasta, kokeilen uusia asioita ja saan päähäni projekteja, joiden järkevyydestä muut eivät välttämättä ole aivan yhtä vakuuttuneita. En siis halua lopettaa tavoitteiden asettamista. Mutta ehkä en myöskään halua tehdä koko elämästä yhtä pitkää kehitysprojektia.
Nykyään puhutaan paljon siitä, että pitäisi tulla parhaaksi versioksi itsestään. Olen aina vähän ihmetellyt koko ajatusta. Mikä versio tämä nykyinen sitten on? Joku väliversio, jota pitää jatkuvasti päivittää? Minusta ihmisellä saa olla tavoitteita. Isoja ja pieniä. Niistä saa innostua ja niiden saavuttamisesta saa olla ylpeä. Mutta välillä saa myös olla tavoittelematta yhtään mitään.
Kävellä ilman päämäärää. Tehdä jotain ihan turhaa. Vaihtaa suunnitelmaa. Jättää jokin kesken. Istua kahvikupin kanssa ja katsella ympärilleen. Minulla tulee varmasti jatkossakin olemaan aivan liikaa suunnitelmia, keskeneräisiä projekteja ja uusia ideoita. Mutta ehkä niiden väliin mahtuu myös vähän sellaista tekemistä, jolla ei ole mitään tavoitetta. Tai olemista. Sekin voisi välillä olla ihan hyvä.
Mukavaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Aiheeseen sopivaa luettavaa: