Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon
2
Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon. Aurinkoinen päivä Helsingin keskustassa muistutti jälleen siitä, ettei tyyli synny ostoskeskuksissa. Kirpputorilta löytynyt hame, yli kymmenen vuotta sitten ommeltu paita ja koronan aikana ostetut kengät kuljettivat minua läpi päivän, joka alkoi Santa Fen lounaalla ja jatkui täysin sattumalta Forumin kirppistapahtumaan. Joskus parhaat tarinat syntyvät silloin, kun mitään ei ole suunnitellut.
Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon
Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon. Se ajatus pyöri mielessäni koko sen aurinkoisen päivän, jonka vietimme Helsingin keskustassa. Aloitimme kiireettömällä lounaalla Santa Fessä. Hyvä ruoka, kylmä juoma ja tunne siitä, ettei ollut pakko ehtiä minnekään. Sen jälkeen lähdimme vain kävelemään. Ilman ostoslistaa, ilman suunnitelmaa. Sitten osuimme aivan vahingossa Forumin kirppistapahtumaan.
Emme tienneet koko tapahtumasta etukäteen. Yhtäkkiä ympärillämme oli ihmisiä, jotka myivät vaatteita, kirjoja ja tavaroita toisille ihmisille. Ei kiiltäviä mainoksia, ei ”osta kolme, maksa kaksi” -kylttejä. Vain tavaroita, jotka ansaitsivat uuden mahdollisuuden. Siinä hetkessä tajusin jälleen, miksi tämä tuntuu enemmän omalta kuin yksikään ostoskeskuksen muotiketju.
Moni olisi varmasti katsonut asuani eikä nähnyt siinä mitään erityistä. Harmaa hame on ostettu UFF:lta. Mustan paidan ompelin itse vuonna 2013. Kengät ovat koronavaatteita, ostettu silloin, kun maailma pysähtyi ja yritimme kaikki keksiä keinon selvitä epävarmuudesta.
Mutta minä en näe vaatteissani hintalappuja. Minä näen elämäni. Näen sen päivän, kun löysin hameen kirpputorilta. Muistan illat ompelukoneen ääressä, kun tein paidan omin käsin. Muistan myös koronakevään, jolloin vaatteiden tekeminen ja niistä haaveileminen oli yksi tapa pitää kiinni normaalista arjesta. Ja juuri siksi tämä asu kertoo minusta enemmän kuin yksikään uusi merkkivaate voisi koskaan kertoa.
Olemme unohtaneet, mitä vaatteiden pitäisi merkitä
Minusta tuntuu, että olemme unohtaneet, miksi vaatteita alun perin ostetaan. Nykyään niiden pitäisi todistaa jotain. Että seuraat trendejä. Että sinulla on varaa. Että pysyt mukana. Entä jos en halua pysyä mukana? Entä jos en halua ostaa uutta vain siksi, että joku algoritmi päätti vanhan olevan jo ”out”?
Minua ei kiinnosta pukeutua samalla tavalla kuin tuhannet muut. Minua kiinnostaa pukeutua niin, että vaatteeni tuntuvat omilta. Silti elämme kulttuurissa, jossa käytetty vaate saatetaan nähdä vähempiarvoisena kuin uusi. Kirpputorilta ostettu hame herättää joissakin ihmisissä edelleen ihmetystä, vaikka samaan aikaan vaatevuoret kasvavat ja käyttökelpoisia vaatteita päätyy roskiin.
Se tuntuu nurinkuriselta. Minulle itse tehty vaate on arvokkaampi kuin moni kallis merkkivaate. Siihen on käytetty aikaa, taitoa, epäonnistumisia, purkamista ja uuden yrittämistä. Siinä on osa tekijäänsä. Voiko saman sanoa pikamuodista? Ehkä voi. Mutta silloin tarina ei yleensä ole kovin kaunis.
Tyyli ei synny rahasta vaan rohkeudesta
Forumin kirppistapahtuma jäi mieleeni paljon vahvemmin kuin yksikään vaatekauppa. Ehkä siksi, että siellä ei myyty unelmia. Siellä myytiin mahdollisuuksia jatkaa vaatteiden tarinaa. Se sopii täydellisesti siihen, miten itse ajattelen pukeutumisesta.
En rakenna vaatekaappiani sesonkien mukaan. Rakennan sitä vuosien aikana. Siksi käytän edelleen paitaa, jonka ompelin yli kymmenen vuotta sitten. Siksi iloitsen kirpputorilta löytyneestä hameesta enemmän kuin uusimmasta trendistä. Siksi koronan aikana ostetut kengät eivät ole minulle vain kengät. Ne muistuttavat yhdestä elämäni erikoisimmista ajanjaksoista.
Tyyli ei synny siitä, että ostaa jatkuvasti lisää. Se syntyy siitä, että uskaltaa käyttää samaa vaatetta yhä uudelleen. Maailma yrittää vakuuttaa meille, että identiteetti löytyy ostoskassista. Minä uskon päinvastaiseen. Identiteetti löytyy siitä, mitä päätämme säilyttää. Mitä korjaamme. Mitä käytämme vuodesta toiseen ylpeinä.
Kun kävelimme kotiin lämpimässä kesäillassa, en ajatellut, kuinka vähän asuni oli maksanut. Ajattelin, kuinka paljon se oli minulle antanut. Santa Fen lounas, sattumalta vastaan tullut Forumin kirppistapahtuma, pitkä kävely halki Helsingin ja vaatteet, joilla jokaisella on oma historiansa. Siitä syntyi päivä, jota en muista ostosten vuoksi.
Muistan sen siksi, että se muistutti minua yhdestä tärkeästä asiasta. Vaatteet eivät tee ihmisestä kiinnostavaa. Tarinat tekevät. Ja kaikkein parhaat tarinat eivät roiku hintalapussa. Ne kulkevat mukana vaatteissa, jotka ovat saaneet elää enemmän kuin yhden sesongin.
Rakkaudella, Melissa
Seuraa minua:
Lisää Thrift & Style -postauksia:
Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
Tekstiiliarkeologia on minulle paljon enemmän kuin vaatteiden ompelua. Se on tutkimusmatka tekstiilien historiaan, kerros kerrokselta, pala palalta. Jokainen pitsi, verho, tyynynpäällinen ja kulunut kangas kertoo tarinan, joka ansaitsee uuden elämän. Tällä kertaa kaivoin esiin vanhoja tekstiilejä kuin arkeologi muinaisesineitä tutkiessaan. Lopputuloksena syntyivät Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen – housut, jotka eivät ole vain vaate, vaan kokonainen kertomus menneestä.
Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
Tekstiiliarkeologia alkaa aina samalla tavalla. Ei ompelukoneen äärestä, eikä kaavojen piirtämisestä. Se alkaa tutkimisesta. Levittelen kaikki löytämäni materiaalit lattialle kuin arkeologi kaivauksillaan. Jokainen kangaspala saa oman paikkansa. Vanha verho, pitsi, puuvilla, tyynynpäällinen, kuluneet reunapitsit ja pienet tilkut muodostavat kokonaisuuden, jota kukaan muu ei vielä näe. Minä näen. En vielä housuja. Näen mahdollisuuden.
Siksi otan aina valokuvan ennen kuin ompelen ensimmäistäkään saumaa. Kuvasta näen myöhemmin, miten olin suunnitellut kokonaisuuden. Kun paloja alkaa yhdistää, alkuperäinen ajatus helposti unohtuu. Valokuva toimii karttana, aivan kuten arkeologin dokumentointi kertoo, mistä mikäkin löytö on löytynyt. Vasta sen jälkeen alan ommella.
Pieni pala liittyy seuraavaan. Tilkut muuttuvat suureksi kankaaksi. Kun kaksinkertainen kangas on valmis, kiinnitän kaavan sen päälle ja leikkaan lahkeet. Sen jälkeen housut alkavat syntyä lähes kuin itsestään. Mutta oikeasti ne ovat syntyneet jo paljon aikaisemmin, siinä hetkessä, kun ensimmäinen kangaspala löysi oikean paikkansa.
Jokainen kangaspala kertoo oman historiansa
Nämä housut eivät ole vain tilkkutyötä. Ne ovat kokoelma erilaisia elämiä. Sininen ruutukangas on kulkenut omaa matkaansa. Valkoiset puuvillat ovat olleet osa jotain muuta. Pitsit ovat koristaneet toista vaatetta tai kodintekstiiliä. Jokainen niistä olisi voinut päätyä jätteeksi. Sen sijaan ne päätyivät samaan vaatteeseen.
Myös asun muut osat jatkavat samaa tarinaa:
- Paita on tehty vanhasta verhosta. Kevyt kangas sai uuden tarkoituksen vaatteena, eikä kukaan enää arvaisi sen joskus riippuneen ikkunassa.
- Paidan kaava: Burda 5/2000
- Bandana puolestaan on ommeltu vanhasta tyynynpäällisestä.
- Jopa kengät ovat kokeneet uuden elämän. Nekään eivät enää ole samanlaiset kuin silloin, kun ne valmistuivat tehtaalta. Kengät olen tuunannut jo aikaa sitten ja niitä on käytetty vuosia. Kengistä enemmän tässä linkissä!
Kun katson valmista asua, en näe pelkkää vaatetta. Näen vuosien aikana kerääntyneet materiaalit, jotka ovat löytäneet toisensa vasta nyt. Ehkä juuri siksi rakastan tekstiiliarkeologiaa niin paljon. Se ei hävitä historiaa. Se pukee historian päälle.
Kauniit vaatteet syntyvät ennen ompelua
Moni ajattelee, että vaikein vaihe on ompelu. Minulle vaikein ja samalla kiehtovin vaihe tapahtuu ennen sitä. Sommittelu. Saatan siirtää yhtä kangaspalaa kymmenen kertaa. Vaihdan pitsin paikkaa. Käännän ruutukangasta. Lisään yhden nauhan. Poistan toisen. Katson kokonaisuutta kaukaa. Otan kuvan. Palaan tutkimaan sitä uudelleen. Tämä on kuin palapeli, jossa ei ole oikeaa vastausta.
Kun lopulta tiedän, että kaikki toimii yhdessä, alan vasta ommella. Juuri siksi valmiit housut näyttävät usein siltä kuin ne olisivat syntyneet sattumalta. Todellisuudessa jokainen pala on mietitty. Jokainen pitsi on saanut paikkansa. Jokainen kangas kertoo jotain seuraavasta.
Tekstiiliarkeologia ei ole kiirehtimistä. Se on hidasta löytämistä.
Mitään ei mene hukkaan
Parasta tässä projektissa on ehkä se, ettei tarina päättynyt housuihin. Ylijääneistä materiaaleista syntyi jo hame. Samasta kasasta valmistui myös bandana. Ja loput? Ne eivät päätyneet roskiin. Ne päätyivät odottamaan.
Minulla on laatikko, jossa kankaat saavat ”hilloutua”. Siellä ne lepäävät, kunnes jonain päivänä löydän niille uuden tarkoituksen. En koskaan tiedä, mikä pala muuttuu seuraavaksi hameeksi, laukuksi, paidaksi tai ehkä joksikin aivan muuksi. Siksi en oikeastaan näe kangassilppua jätteenä. Näen tulevaisuuden materiaalivaraston.
Tekstiiliarkeologia opettaa katsomaan vanhoja tekstiilejä aivan uudella tavalla. Siinä missä joku toinen näkee rikkinäisen verhon tai kuluneen tyynynpäällisen, minä näen mahdollisen vaatteen. Ehkä juuri siinä piilee tämän harrastuksen suurin ilo. Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena. Kaikkea ei tarvitse heittää pois.
Joskus kaikkein kaunein vaate on sellainen, jonka historia alkoi vuosia ennen kuin ensimmäinen sauma ommeltiin. Ja ehkä juuri siksi nämä tilkkuhousut ovat minulle paljon enemmän kuin housut. Ne ovat pieni arkeologinen löytöretki tekstiilien menneisyyteen ja samalla kurkistus siihen, millainen muoti voisi olla, jos oppisimme näkemään vanhoissa kankaissa uuden alun emmekä loppua.
Ihanaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiasta: