Kun jämälangoista syntyy kokonainen vaate
Vuonna 2022 ostin Kierrätyskeskuksesta pussillisen sekalaisia jämälankoja ilman tarkkaa suunnitelmaa siitä, mitä niistä tulisi. Ajattelin aluksi virkata vain yhden mekon, mutta projektista kasvoikin paljon suurempi kuin osasin odottaa. Vuosien aikana samoista langoista syntyi toinenkin mekko, bikineitä, koruja ja lopulta vaate, joka kokoaa yhteen kaikki ne aiemmat projektit. Kun jämälangoista syntyy kokonainen vaate, mukana ei ole pelkästään lankaa ja silmukoita, vaan myös aikaa, luovuutta ja ajatus siitä, ettei kauneuden tarvitse alkaa täydellisistä materiaaleista.
Kun jämälangoista syntyy kokonainen vaate, näin yksi käsityöprojekti kasvoi vuosien matkaksi
Kesällä 2022 kannoin Kierrätyskeskuksesta kotiin pussillisen sekalaisia lankajämiä. Sellaisia pieniä keränloppuja, joita moni muu ei ehkä olisi edes vilkaissut toista kertaa. Osa oli lähes kokonaisia keriä, osa taas niin pieniä, ettei niistä yksinään olisi saanut aikaan juuri mitään. Silti näin niissä mahdollisuuden.
Minulla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa siitä, mitä niistä tekisin. Ajattelin vain, että joskus niille löytyisi vielä käyttöä. Lopulta niistä alkoi syntyä mekko, sellainen projekti, joka eli täysin lankojen mukana. Värit vaihtuivat sitä mukaan, mitä sattui löytymään, eikä lopputulosta voinut suunnitella täydellisesti etukäteen.
Se ensimmäinen mekko valmistui lopulta vuonna 2023.
Muistan ajatelleeni silloin, että nyt langat varmasti loppuvat. Olin käyttänyt niitä valtavan määrän, eikä mitään kovin suurta enää pitäisi jäädä jäljelle. Mutta jotenkin niitä vain riitti edelleen. Korissa lojui edelleen pieniä nöttösiä ja puolikkaita keriä, joista ei enää saanut helposti tehtyä mitään yhtenäistä. En kuitenkaan halunnut heittää niitä pois.
Kaikki alkoi yhdestä pussillisesta lankajämiä
Aloin käyttää jäljelle jääneitä lankoja pienempiin projekteihin. Virkkasin bikineitä, koruja ja erilaisia pieniä asusteita. Jokainen projekti kulutti lankaa vähän lisää, mutta samalla huomasin jotain kiinnostavaa: vaikka langat olivat täysin erilaisia keskenään, niissä oli silti jokin yhteinen tunnelma. Ehkä juuri siksi en osannut luopua niistä.
Viime kesänä aloitin uuden projektin. En edes tiedä, oliko minulla täysin selvää visiota siitä, millainen siitä tulisi. Tiesin vain, että halusin tehdä vielä yhden vaatteen niistä kaikista jäljelle jääneistä langoista. Sellaisen, jossa kaikki erilaiset sävyt ja tekstuurit saisivat näkyä juuri sellaisina kuin ne ovat. Ja niin alkoi tämän mekon tarina.
Tämä mekko ei ole täydellinen eikä sen kuulukaan olla. Raidat vaihtuvat silloin, kun lanka loppuu. Jotkut väriyhdistelmät toimivat täydellisesti yhteen ja jotkut taas näyttävät melkein sattumanvaraisilta. Mutta ehkä juuri siinä on tämän mekon viehätys. Se näyttää aidosti käsintehdyltä.
Nykyään niin moni asia on viimeistelty täydelliseksi asti. Vaatteiden pitäisi olla symmetrisiä, sileitä ja virheettömiä. Tässä taas näkyvät kädet, aika ja prosessi. Joissakin kohdissa käsiala kiristyy hieman, toisissa taas löystyy. Värit eivät vaihdu suunnitellun kaavan mukaan, vaan sen mukaan mitä lankaa sattui olemaan jäljellä. Ja ehkä juuri siksi tämä tuntuu enemmän taiteelta kuin pikamuodilta.
Minulle käsitöissä kaikkein tärkeintä ei ole täydellisyys. Tärkeintä on tarina. Se, että jokin syntyy hitaasti käsin ja muuttuu matkan aikana. Että projekti saa elää eikä kaikkea tarvitse tietää valmiiksi heti alussa.
Tässä mekossa näkyvät kaikki ne vuodet ja kaikki ne aiemmat projektit. Jokainen raita muistuttaa jostain toisesta työstä. Yhdestä bikinien reunasta, yhdestä korusta tai siitä ensimmäisestä mekosta, jonka virkkasin näistä samoista langoista vuosia sitten. Tavallaan tämä ei ole vain yksi vaate, vaan monta eri projektia yhdessä.
Hitaasti syntynyt vaate tuntuu erilaiselta myös päällä
Tämä mekko valmistui jo aiemmin, mutta vasta nyt se päätyi kunnolla käyttöön ja kuvattavaksi päälle. Ja ehkä juuri siinä hetkessä koko projekti tuntui oikeasti valmiilta. Käsityö muuttuu jotenkin todelliseksi vasta silloin, kun sitä käyttää ensimmäistä kertaa.
Kun helma liikkuu mukana tuulessa ja vaate tuntuu omalta, siitä tulee enemmän kuin vain käsityöprojekti. Siitä tulee oikea osa elämää. Ehkä juuri siksi olin niin onnellinen nähdessäni tämän mekon vihdoin päälläni pitkän projektin jälkeen.
Pidän erityisesti siitä, ettei tämä näytä kaupan vaatteelta. Tässä on jotain boheemia, vähän satumaista ja vähän sellaista vanhan ajan käsityötunnelmaa, jota nykyään näkee harvoin. Tämä näyttää juuri siltä kuin sen kuuluukin näyttää: omanlaiselta. Ja ehkä kaikkein tärkeintä tässä projektissa on ajatus siitä, että lähes kaikki materiaali on ollut joskus jonkun mielestä tarpeetonta.
Langat ostettiin Kierrätyskeskuksesta jo vuonna 2022. Osa niistä oli niin pieniä keriä, ettei moni olisi nähnyt niissä enää mitään käyttöä. Silti niistä syntyi kaksi mekkoa, bikineitä, koruja ja lopulta tämä vaate, joka kokoaa tavallaan yhteen koko vuosien mittaisen projektin. Se tuntuu aika uskomattomalta.
Usein ajatellaan, että kauniiseen lopputulokseen tarvitaan täydelliset materiaalit, suuri budjetti tai tarkka suunnitelma. Tämä mekko on ehkä todiste siitä, että joskus kaikkein kiinnostavimmat asiat syntyvät juuri siitä, mitä muut eivät enää halua. Ehkä siksi tämä on yksi rakkaimmista vaatteistani.
Ei siksi, että se olisi täydellinen, vaan siksi että siinä näkyy niin pitkä matka. Vuodesta 2022 tähän hetkeen asti. Kaikki ne illat, jolloin virkkasin vielä yhden kerroksen. Kaikki ne keskeneräiset ideat, jotka lopulta yhdistyivät tähän yhteen mekkoon. Ja ehkä kaikkein parasta on se tunne, että samanlaista ei tule vastaan kenelläkään toisella.
Ihanaa juhannusta!
Seuraa minua:
Virkatut bikinit, korut ja asusteet:
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja:


0









