Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
0
Tekstiiliarkeologia on minulle paljon enemmän kuin vaatteiden ompelua. Se on tutkimusmatka tekstiilien historiaan, kerros kerrokselta, pala palalta. Jokainen pitsi, verho, tyynynpäällinen ja kulunut kangas kertoo tarinan, joka ansaitsee uuden elämän. Tällä kertaa kaivoin esiin vanhoja tekstiilejä kuin arkeologi muinaisesineitä tutkiessaan. Lopputuloksena syntyivät Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen – housut, jotka eivät ole vain vaate, vaan kokonainen kertomus menneestä.
Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
Tekstiiliarkeologia alkaa aina samalla tavalla. Ei ompelukoneen äärestä, eikä kaavojen piirtämisestä. Se alkaa tutkimisesta. Levittelen kaikki löytämäni materiaalit lattialle kuin arkeologi kaivauksillaan. Jokainen kangaspala saa oman paikkansa. Vanha verho, pitsi, puuvilla, tyynynpäällinen, kuluneet reunapitsit ja pienet tilkut muodostavat kokonaisuuden, jota kukaan muu ei vielä näe. Minä näen. En vielä housuja. Näen mahdollisuuden.
Siksi otan aina valokuvan ennen kuin ompelen ensimmäistäkään saumaa. Kuvasta näen myöhemmin, miten olin suunnitellut kokonaisuuden. Kun paloja alkaa yhdistää, alkuperäinen ajatus helposti unohtuu. Valokuva toimii karttana, aivan kuten arkeologin dokumentointi kertoo, mistä mikäkin löytö on löytynyt. Vasta sen jälkeen alan ommella.
Pieni pala liittyy seuraavaan. Tilkut muuttuvat suureksi kankaaksi. Kun kaksinkertainen kangas on valmis, kiinnitän kaavan sen päälle ja leikkaan lahkeet. Sen jälkeen housut alkavat syntyä lähes kuin itsestään. Mutta oikeasti ne ovat syntyneet jo paljon aikaisemmin, siinä hetkessä, kun ensimmäinen kangaspala löysi oikean paikkansa.
Jokainen kangaspala kertoo oman historiansa
Nämä housut eivät ole vain tilkkutyötä. Ne ovat kokoelma erilaisia elämiä. Sininen ruutukangas on kulkenut omaa matkaansa. Valkoiset puuvillat ovat olleet osa jotain muuta. Pitsit ovat koristaneet toista vaatetta tai kodintekstiiliä. Jokainen niistä olisi voinut päätyä jätteeksi. Sen sijaan ne päätyivät samaan vaatteeseen.
Myös asun muut osat jatkavat samaa tarinaa:
- Paita on tehty vanhasta verhosta. Kevyt kangas sai uuden tarkoituksen vaatteena, eikä kukaan enää arvaisi sen joskus riippuneen ikkunassa.
- Paidan kaava: Burda 5/2000
- Bandana puolestaan on ommeltu vanhasta tyynynpäällisestä.
- Jopa kengät ovat kokeneet uuden elämän. Nekään eivät enää ole samanlaiset kuin silloin, kun ne valmistuivat tehtaalta. Kengät olen tuunannut jo aikaa sitten ja niitä on käytetty vuosia. Kengistä enemmän tässä linkissä!
Kun katson valmista asua, en näe pelkkää vaatetta. Näen vuosien aikana kerääntyneet materiaalit, jotka ovat löytäneet toisensa vasta nyt. Ehkä juuri siksi rakastan tekstiiliarkeologiaa niin paljon. Se ei hävitä historiaa. Se pukee historian päälle.
Kauniit vaatteet syntyvät ennen ompelua
Moni ajattelee, että vaikein vaihe on ompelu. Minulle vaikein ja samalla kiehtovin vaihe tapahtuu ennen sitä. Sommittelu. Saatan siirtää yhtä kangaspalaa kymmenen kertaa. Vaihdan pitsin paikkaa. Käännän ruutukangasta. Lisään yhden nauhan. Poistan toisen. Katson kokonaisuutta kaukaa. Otan kuvan. Palaan tutkimaan sitä uudelleen. Tämä on kuin palapeli, jossa ei ole oikeaa vastausta.
Kun lopulta tiedän, että kaikki toimii yhdessä, alan vasta ommella. Juuri siksi valmiit housut näyttävät usein siltä kuin ne olisivat syntyneet sattumalta. Todellisuudessa jokainen pala on mietitty. Jokainen pitsi on saanut paikkansa. Jokainen kangas kertoo jotain seuraavasta.
Tekstiiliarkeologia ei ole kiirehtimistä. Se on hidasta löytämistä.
Mitään ei mene hukkaan
Parasta tässä projektissa on ehkä se, ettei tarina päättynyt housuihin. Ylijääneistä materiaaleista syntyi jo hame. Samasta kasasta valmistui myös bandana. Ja loput? Ne eivät päätyneet roskiin. Ne päätyivät odottamaan.
Minulla on laatikko, jossa kankaat saavat ”hilloutua”. Siellä ne lepäävät, kunnes jonain päivänä löydän niille uuden tarkoituksen. En koskaan tiedä, mikä pala muuttuu seuraavaksi hameeksi, laukuksi, paidaksi tai ehkä joksikin aivan muuksi. Siksi en oikeastaan näe kangassilppua jätteenä. Näen tulevaisuuden materiaalivaraston.
Tekstiiliarkeologia opettaa katsomaan vanhoja tekstiilejä aivan uudella tavalla. Siinä missä joku toinen näkee rikkinäisen verhon tai kuluneen tyynynpäällisen, minä näen mahdollisen vaatteen. Ehkä juuri siinä piilee tämän harrastuksen suurin ilo. Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena. Kaikkea ei tarvitse heittää pois.
Joskus kaikkein kaunein vaate on sellainen, jonka historia alkoi vuosia ennen kuin ensimmäinen sauma ommeltiin. Ja ehkä juuri siksi nämä tilkkuhousut ovat minulle paljon enemmän kuin housut. Ne ovat pieni arkeologinen löytöretki tekstiilien menneisyyteen ja samalla kurkistus siihen, millainen muoti voisi olla, jos oppisimme näkemään vanhoissa kankaissa uuden alun emmekä loppua.
Ihanaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiasta:
Ruoholahdesta vesibussilla Suomenlinnaan – kesän rennoin päiväretki
Kesä Helsingissä tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia pieniin seikkailuihin, eikä aina tarvitse lähteä kauas kokeakseen jotain uutta. Vaikka olemme vierailleet Suomenlinnassa lukemattomia kertoja vuosien varrella, löytyi tänä kesänä meille aivan uusi tapa saapua perille. Ruoholahdesta vesibussilla Suomenlinnaan teki päiväretkestä heti tavallista rennomman. Jos et vielä tiennyt tästä reitistä, kannattaa se lisätä kesän retkilistalle.
Ruoholahdesta vesibussilla Suomenlinnaan – kesän rennoin päiväretki
Suomenlinna on meille paljon enemmän kuin yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Se on paikka, johon on kertynyt vuosien aikana valtava määrä muistoja. Kun pojat olivat pieniä, kävimme täällä usein poikiemme kanssa. Eväät pakattiin reppuun, kallioilla kiipeiltiin, tunneleita tutkittiin ja vanhat tykit piti tietenkin käydä katsomassa joka ikinen kerta. Lapselle jokainen retki oli pieni seikkailu.
Nyt elämä on muuttunut. Pojat ovat jo isoja, toinen muuttanut pois kotoa ja Suomenlinnaan lähdetään useimmiten kahdestaan mieheni kanssa. On oikeastaan aika ihanaa huomata, että sama paikka osaa tarjota aivan erilaisen elämyksen eri elämänvaiheissa. Enää ei juosta paikasta toiseen, vaan istutaan kallioilla vähän pidempään, katsellaan merelle ja annetaan ajan kulua omalla painollaan.
Tällä kertaa päätimme kokeilla jotakin uutta. Moni tuntee vain Kauppatorilta lähtevän lautan, mutta kesäisin Ruoholahdesta pääsee vesibussilla suoraan Suomenlinnaan. Jo pelkkä merimatka tuntuu pieneltä risteilyltä, ja kaupungin tutut maisemat näyttävät aivan erilaisilta veden suunnasta.
Reittiä liikennöi FRS Finland, jonka vesibussi kulkee Ruoholahdesta Suomenlinnaan ja edelleen Kauppatorille. Noin 40 minuutin matka on osa retkeä eikä pelkkä siirtyminen paikasta toiseen. Kannella istuessa meri tuoksuu kesältä, lokit liitelevät vieressä ja kaupungin kiire jää vähitellen taakse. Aluksella on myös kahvila, joten halutessaan retken voi aloittaa vaikka kahvikupillisella. Meistä tämä oli niin onnistunut kokemus, että tästä saattaa tulla uusi perinne.
Perille saavutaan Tykistölahteen, mikä tuntui meillekin mukavalta vaihtelulta. Vaikka Suomenlinna on tuttu paikka, uusi saapumisreitti sai koko retken tuntumaan yllättävän tuoreelta.
Pizzaa Nikolaihin ja vohvelit kruunuksi
Hyvä ruoka kuuluu meidän päiväretkiimme lähes yhtä varmasti kuin meri kuuluu Suomenlinnaan.
Tälläkin kertaa suuntasimme Pizzeria Nikolaihin, joka sijaitsee Kuninkaanportin läheisyydessä. Pizzat olivat juuri niin herkullisia kuin muistimmekin, ja merellinen ympäristö tekee lounaasta aina vähän tavallista paremman. En tiedä, maistuuko pizza oikeasti paremmalta merituulessa vai onko kyse vain lomatunnelmasta, mutta en aio alkaa testaamaan teoriaa sisätiloissa.
Koska kesäpäivään kuuluu myös jälkiruoka, siitä en suostu tinkimään, suuntasimme vielä kattoterassille vohveleille. Vohvelit ovat minulle salainen pahe, joista minun on todella vaikea kieltäytyä, varsinkin jos niissä on mukana jäätelöä.
Istuskelimme pitkään terassilla ilman minkäänlaista kiirettä. Katselimme veneitä, ihmisiä ja merta. Juuri tällaisia hetkiä kesässä kaipaan eniten. Ei tarvitse suorittaa nähtävyyksiä tai kerätä kilometrejä askelmittariin. Joskus riittää, että saa vain olla.
Suomenlinna on paikka, johon palaamme aina uudelleen
Moni ajattelee, että Suomenlinna käydään katsomassa kerran ja sitten se on nähty. Minä olen täysin eri mieltä. Suomenlinna muuttuu vuodenaikojen mukana. Keväällä se herää vihreäksi, keskikesällä kalliot täyttyvät auringonpalvojista, syksyllä meri näyttää dramaattiselta ja talvella koko linnoitus muuttuu lähes satumaisen hiljaiseksi. Ehkä juuri siksi palaamme sinne yhä uudelleen.
Joskus kävelemme pitkän lenkin, joskus tutkimme uusia polkuja ja toisinaan keskitymme vain syömään hyvin ja nauttimaan maisemista. Jokainen retki on erilainen, vaikka kohde on sama.
Tällä kertaa päivän parhaaksi muistoksi jäi kiireettömyys. Vesibussimatka Ruoholahdesta, herkullinen pizza, vohvelit kattoterassilla ja rauhallinen kävely tekivät tavallisesta kesäpäivästä pienen loman.
Jos siis etsit ideaa kesäiseen päiväretkeen Helsingissä, suosittelen lämpimästi kokeilemaan Ruoholahden vesibussia Suomenlinnaan. Joskus jo pelkkä uusi reitti riittää siihen, että vanha suosikkikohde tuntuu jälleen aivan uudelta. Ja kyllä, voin jo nyt sanoa, ettei tämä ole meidän viimeinen Suomenlinna-retkemme. Joissakin paikoissa on vain sellaista taikaa, että niihin haluaa palata yhä uudelleen.
Rentoa sunnuntaita kaikille!
Seuraa minua:
Lisää meidän Suomenlinnan retkistä: