Inhoan käsitöitä
0
Yksi Instagramissa jakamistani kymmenestä faktasta saattaa kuulostaa vähintäänkin oudolta ihmiseltä, jonka elämässä ompelukoneet, langat, kankaat ja keskeneräiset projektit ovat jatkuvasti läsnä. Inhoan käsitöitä. Ihan oikeasti. Tekeminen on usein tylsää, puuduttavaa ja välillä hermotkin menevät. Silti palaan niiden pariin aina uudelleen. Ehkä siksi käsityösuhteeni onkin paljon kiinnostavampi kuin yksinkertainen ”rakastan käsitöitä”.
Inhoan käsitöitä
Kun sanon inhoavani käsitöitä, en oikeastaan edes liioittele kovin paljon. Käsitöihin liitetään usein ihana mielikuva rauhallisesta tekemisestä: lankakerä vieressä, kuppi teetä pöydällä ja tyytyväinen ihminen nautiskelemassa jokaisesta silmukasta. Minun todellisuuteni näyttää välillä vähän toiselta.
On lankakasoja, keskeneräisiä töitä ja projekteja, joiden loppuun saattaminen ei huvittaisi enää yhtään. Ompelukone temppuilee juuri silloin, kun pitäisi saada nopeasti valmista. Sauma menee vinoon. Jotain joutuu purkamaan. Kuminauha ei käyttäydy niin kuin olin suunnitellut. Lanka loppuu väärällä hetkellä. Joskus huomaan tekeväni samaa puuduttavaa työvaihetta uudelleen ja uudelleen ja mietin, miksi ihmeessä käytän vapaa-aikaani tähän.
En myöskään erityisemmin nauti näpertelystä vain näpertelyn vuoksi. Minulle käsityössä pitää yleensä olla jokin tarkoitus. En tarvitse tavaraa siksi, että olen tehnyt sen itse, enkä halua valmistaa jotain vain siksi, että olisi mukavaa tehdä käsitöitä. Ja silti teen niitä.
Tylsyydestä syntyy jotain omaa
Yksi syy on hyvin yksinkertainen: haluan vaatekaappiini juuri sellaisia vaatteita kuin minä haluan. Joskus kaupoista ei löydy sitä, minkä näen mielessäni. Joskus minulla puolestaan on jo kangas, vanha vaate, pöytäliina tai jokin muu tekstiili, josta näen heti, mitä siitä voisi tulla. Silloin vaihtoehdot ovat oikeastaan aika selvät. Jos haluamaani vaatetta ei ole olemassa, voin tehdä sen itse.
Se on käsitöissä ehkä kaikkein kiehtovinta. Alussa edessä voi olla kasa kangasta ja epämääräinen ajatus. Välissä saattaa olla tuntikausia vaiheita, jotka eivät ole erityisen hauskoja. Sitten yhtäkkiä edessä on vaate, jonka voin pukea päälleni. Minä tein tämän. Siitä tulee aivan uskomattoman hyvä tunne.
Ja jossain kaiken tylsyyden ja kiroilun välissä tapahtuu toinenkin asia. Välillä tekeminen imaisee mukaansa niin täydellisesti, että huomaan vajonneeni flow-tilaan. Ajantaju katoaa ja muu maailma siirtyy hetkeksi taka-alalle. Jäljellä on vain se asia, jota kädet parhaillaan tekevät. Juuri siksi käsillä tekeminen on minulle myös palautumista.
Arjessa päässä pyörii jatkuvasti valtava määrä asioita. Käsitöiden ääressä huomio täytyy suunnata johonkin aivan konkreettiseen: mihin tämä sauma tulee, miten kappaleet yhdistyvät, paljonko kangasta tarvitaan tai miten ratkaisen tämän ongelman? Aivot saavat muuta ajateltavaa.
Kädet tekevät, aivot työskentelevät
Käsityöt eivät oikeastaan ole pelkkää käsillä tekemistä. Varsinkin ompelussa tarvitaan hahmottamista, muistia, ongelmanratkaisua, suunnittelua, mittaamista ja jatkuvaa päätöksentekoa. Ehkä juuri siksi pidän niitä myös eräänlaisena aivojumppana.
Kognitiivisesti haastavan vapaa-ajan tekemisen on tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä parempaan kognitiiviseen toimintakykyyn ja pienempään kognitiivisen heikentymisen riskiin. Käsitöitä ei tietenkään voi ajatella minään taikakeinona, jolla muistisairaudet estetään, mutta minusta on aika hienoa ajatella, että samalla kun teen jotain konkreettista käsilläni, haastan myös aivojani. Haluan pitää ne käytössä. Ja ehkä juuri tässä on vastaus siihen, kuinka ihminen voi samaan aikaan inhota käsitöitä ja tehdä niitä jatkuvasti.
Minä en rakasta jokaista työvaihetta. En todellakaan nauti jokaisesta saumasta, silmukasta tai puretusta ompeleesta. Keskeneräinen työ saattaa lojua pitkäänkin odottamassa, että huvittaisi taas jatkaa. Välillä kyllästyn. Välillä suutun. Välillä päätän, etten enää ikinä tee mitään näin typerää. Ja sitten jatkan. Koska käsityön ei tarvitse olla koko ajan kivaa ollakseen merkityksellistä.
Se antaa minulle mahdollisuuden tehdä vaatteita, joita muuten ei olisi olemassa. Se pakottaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se tarjoaa ongelmia ratkaistavaksi, vie välillä flow’hun ja antaa aivoille aivan toisenlaista tekemistä kuin muu arki. Ja lopussa odottaa se paras hetki.
Keskeneräisten töiden, lankakasojen, epäonnistumisten, purkamisen ja puuduttavien työvaiheiden keskeltä syntyy jotain valmista. Jotain minun näköistäni. Ehkä minä siis todella inhoan käsitöitä. Mutta rakastan sitä, mitä ne minulle antavat.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä aiheeseen liittyvät postaukset:
Kun kaksi kauluspaitaa sai uuden elämän
Joskus vaate syntyy helposti. Joskus sitä pitää purkaa, leikata, sovittaa ja aloittaa uudelleen ennen kuin tietää, mitä oikeastaan on tekemässä. Tässä projektissa kun kaksi kauluspaitaa sai uuden elämän, jouduin itsekin monta kertaa miettimään, olenko menossa lainkaan oikeaan suuntaan. Lopulta kahdesta tavallisesta kauluspaidasta syntyi paita, johon olen oikeasti tyytyväinen.
Tämä on juuri sitä, mitä tekstiiliarkeologia minulle tarkoittaa: jo olemassa olevan materiaalin tutkimista, kokeilemista ja uuden elämän etsimistä vaatteelle, joka ei enää sellaisenaan tuntunut oikealta.
Kun kaksi kauluspaitaa sai uuden elämän
Tämä ompeluprojekti alkoi kahdesta kauluspaidasta. Lopputuloksen näkee kuvista, mutta matka siihen ei ollut läheskään yhtä suoraviivainen kuin valmis paita antaa ymmärtää.
Olin pitkään tyytymätön erilaisiin versioihin. Idea tuntui hyvältä, mutta jokin ei vain toiminut. Välillä mittasuhteet olivat pielessä, välillä yksityiskohdat eivät tuntuneet omilta ja välillä koko vaate näytti aivan erilaiselta kuin olin päässäni kuvitellut. Ja sehän on ompelussa yksi ärsyttävimmistä asioista.
Kun vaatteen tekee itse, sitä ei voi vain ajatella valmiiksi ja odottaa, että lopputulos ilmestyy sellaisena ompelukoneen alta. Joskus pitää kokeilla. Ja sitten purkaa. Ja kokeilla uudelleen.
Kahdesta kauluspaidasta ei tullutkaan tavallista paitaa
Lähtökohtana oli kaksi kauluspaitaa, mutta en halunnut lopputuloksen näyttävän uudelleen muokatulta kauluspaidalta. Halusin siitä jotakin aivan muuta. Lopulta paidasta tuli vaaleansininen, röyhelöinen ja runsas. Siinä on kerroksellisuutta ja liikettä, mutta samalla se on ihan oikeasti käytettävä.
Erityisesti pidän siitä, miten paidan erilaiset osat kohtaavat toisensa. Alkuperäisten vaatteiden historia ei ole enää helposti nähtävissä, mutta materiaali on edelleen mukana. Se on minusta kiinnostavaa.
Tekstiiliarkeologiassa ei tarvitse häivyttää kaikkea vanhaa. Päinvastoin. Minua kiinnostaa ajatus siitä, että materiaalilla on jo historia ennen kuin minä kosken siihen. Minun tehtäväni on vain jatkaa sitä historiaa.
Kaikki ei tarvitse onnistua ensimmäisellä kerralla
Tämän paidan tekeminen oli myös hyvä muistutus itselleni siitä, ettei ompeluprojektin tarvitse onnistua heti. Olen ammatiltani pukuompelija ja mallipukineiden valmistaja, joten tekeminen on minulle tuttua. Silti sekään ei tarkoita sitä, että jokainen oma projekti syntyisi helposti. Ehkä juuri päinvastoin.
Kun tekee itselleen, oma silmä on armoton. Tiedän aivan liian hyvin, milloin jokin mittasuhde ei toimi tai milloin vaatteen yksityiskohta kaipaa vielä jotakin. Tämän paidan kohdalla en halunnut tyytyä ihan kivaan. Halusin paidan, jonka pukisin oikeasti päälleni. Ja nyt olen siinä pisteessä.
Tekstiiliarkeologiaa käytännössä
Minulle tekstiiliarkeologia on ennen kaikkea olemassa olevan arvostamista. En halua ajatella, että jokainen uusi vaate tarvitsee uuden kankaan. Vanhassa vaatteessa voi olla erinomainen materiaali, kiinnostava yksityiskohta tai kaunis väri, vaikka alkuperäinen vaate ei enää olisi käyttökelpoinen.
Silloin sitä kannattaa tutkia uudelleen. Mitä siitä voisi tehdä? Voisiko hihasta tulla jotain muuta? Voisiko kaulus saada uuden tehtävän? Voisiko kahden eri vaatteen osista syntyä kolmas, jota ei alun perin ollut olemassakaan? Tässä projektissa vastaus oli kyllä.
Ja ehkä siksi tämä paita tuntuu erityiseltä. Se ei ole vain itse tehty vaate. Se on esimerkki siitä, että olemassa olevaa kannattaa katsoa joskus kokonaan uudesta näkökulmasta.
Kesäloman viimeinen päivä Helsingissä
Kun paita oli vihdoin valmis, oli aika lähteä viettämään kesäloman viimeistä päivää. Tällä kertaa emme lähteneet Porvooseen, kuten yleensä, vaan vietimme ihanan lämpimän päivän Helsingissä. Uusi paita pääsi tietenkin heti käyttöön.
Kiertelyn ja kaupungilla olemisen lomassa suuntasimme Töölönlahden rannalla sijaitsevaan Fat Lizard Töölöön. Ravintola löytyy Helsinginkadulta, ja sen oma ajatusmaailma sopi minusta aika täydellisesti tämän päivän tunnelmaan: ronskia ja rehevää ruokaa laadukkaista raaka-aineista, ilman turhaa krumeluuria.
Fat Lizardin nykyisellä listalla on esimerkiksi pizzoja, burgereita, brisketiä, pastaa, salaatteja ja erilaisia jaettavia annoksia. Listalta löytyy myös kasvis- ja vegaanivaihtoehtoja. Meille tärkeintä oli kuitenkin ihan tavallinen kesäpäivä: hyvä ruoka, lämmin sää, Helsinki ja se tunne, että loma ei ollut vielä ihan ohi. Ja tietenkin uusi paita.
Tällä kertaa kahdesta kauluspaidasta ei tullut vain onnistunutta ompeluprojektia. Niistä tuli vaate, jonka kanssa oli hyvä päättää kesäloma.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiaa:
Tekstiiliarkeologiaa käytännössä: työkaverilta saadusta prodyyrikankaasta syntyi musta mekko