Liituraitaiset hääpäivähousut
0
Tässä on nyt ne liituraitaiset hääpäivähousut, jotka minun piti laittaa meidän 18 -vuotis hääpäivän juhliin päälle. Mutta ne eivät koskaan menneet päälleni tuona päivänä. Koska meillä oli eilen treffit ja mentiin leffaan, halusin hiukan pukeutua paremmin kuin yleensä, niin kaivoin nämä pöksyt kaapista.
Liituraitaiset hääpäivähousut
Olen alunperinkin ommellut nämä housut hääpäivää varten. Alunperin housuissa oli myös henkselit, mutta poistin ne eilen. Ne eivät ihan toimineet minulla. koitetaan toisiin housuihin sitten joskus. Housut ovat korkeavyötäröiset, niin kuin minulla yleensä aina kaikki on. Kaava on tietysti taasen tuttu ja yksi lemppareitani. Olenhan samalla kaavalla tehnyt housuja siitä lähtien kun tämä lehti on ilmestynyt.
Kaavatiedot: Miss B 2/92
Miss B on Burdan nuorille suunnattu lehti, tai oli siis aikanaan. Ja koska minun juttuni on 80-90 -lukujen tyylit, niin näitä lehtiä käytän edelleen, kun teen vaatteita. En nyt koko aikaa, mutta melkein. Näitä housuja olette nähneet paljon ja lisää on tulossa aivan varmasti. Mutta on kyllä ihanaa pukeutua itse tehtyihin vaatteisiin.
Housujen kanssa puin vintage -paidan, jossa röyhelö pääntiellä. Paidan olen ostanut aikaa sitten Fiskarsin kylästä. Village Vintage oli paikan nimi, ei ilmeisesti ole enää? Ei ainakaan toimi enää nettisivut. Mutta myymälä oli aivan ihana ja löysin silloin kaikenlaista kivaa ja jokainen vaate on edelleen kovassa käytössä.
Treffit ja yhteinen aika
Arki on ollut aika rankkaa, mies tekee töitä ja opiskelee samaan aikaan ja minulla on ollut kova kiire töiden kanssa. Emme ole juuri nähneet toisiamme ja kun näemme, se on sellaista moi ja hyvää yötä tai huomenta ja heippa. Joten nyt oli pakko ottaa vähän yhteistä aikaa meille kahdelle. Tämän kertaisilla treffeillä päätimme mennä leffaan katsomaan Tim Burtonin leffaa Beetlejuice. Tykkäsin leffasta, oli hyvä kakkososa.
Asia mistä en tykännyt, oli se, että puhelinta räplätään elokuvan aikana. Noilla leffahinnoilla luulisi puhelimen pysyvän taskussa hyvin syvällä. Noh, koitin siitä huolimatta keskittyä elokuvaan ja unohdinkin lopulta koko puhelinten käytön. Leffan jälkeen sujahdimme vielä läheiseen vanhaan apteekkiin, joka nykyään on viinibaari. Tuli kunnon Krakova fiilikset paikasta. Ja tuonne menemme varmasti uudelleenkin. Treffit eivät olleet mitkään viimeisen päälle, mutta ei me sitä kaivattu, vaan ihan rentoa olemista vain.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Isä jota ei koskaan ollut
Minulla oli isä, jota ei koskaan ollut. Jokaisella on isä, ihan jokaisella. Suhteet vanhempiin on aina monimutkaiset, mutta joskus on parempi olla ilman sitä toista puolta kuin elää tuon toisen puolen katkeruudessa. Olenko minä katkera kun en omaa isääni koskaan tuntenut? En, ei ole tarvetta, sillä minulla on ollut suojattu ja hyvä elämä vaikkei kaikki sujunutkaan ohjekirjan mukaan.
Isä jota ei koskaan ollut
En siis ole ollut yhteydessä isääni aikuisiällä kuin kerran, sekin vuonna 2013 juuri vuoden vaihteessa. Kävin silloin kahvilla hänen luonaan keskimmäisen lapseni kanssa. Silloin hän totesi, ettei hänestä ole isäksi eikä isoisäksi, mutta jos voisin lasten kuvat lähettää. Näin tein ja jatkoin elämääni niin kuin ennenkin. Ei ollut katkeruutta, ei suuria tunteita, vain tieto siitä, että minulla on isä ja se siitä. Unohdin jopa sen missä hän asuu. Se kyllä vähän kuulkaas hävettää näin jälkikäteen.
Tässä muuton tiimellyksessä syyskuun lopussa sain puhelun poliisilta, isäni on löytynyt kuolleena asunnostaan. Puhelu kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen olin aivan äimänä, että anteeksi mitä kaikkea minun pitää tehdä? Sain poliisilta sähköpostia, jossa oli ohjeet miten toimia. Tunsinko surua? En. Otin yhteyttä isäni naisystävään ja sain lopulta häneltä myös asuntoon avaimet. Tämän jälkeen pääsin hoitamaan isäni asioita.
Sisällä kuohui ja ajattelin vain, että mitä saan tuntea. Joka kerta kun soitin isäni asioissa johonkin, niin jokainen otti osaa suruun, mutta minä en tuntenut surua, en tunne edelleenkään. En tunne myöskään vihaa tai katkeruutta. Mutta saanko tuntea ärsyyntymistä siitä, että joudun hoitamaan täysin tuntemattoman ihmisen kuolinpesää? Se minulla on ollut päällimmäisenä. Ärsyyntyminen siitä, että joudun tekemään ylimääräistä hommaa. Onneksi siitäkin pääsee yli ja se tapahtui lopulta sitten siunastilaisuudessa.
Tunnevyöry oli suuri
Niin kuin aikaisemmin sanoin, minulla ei ole katkeruutta siitä, ettei hän ollut elämässäni. Olen onnellinen siitä, ettei hän ollut. Mutta silti tunnevyöry oli valtava. Ei kuitenkaan sen vuoksi, etten häntä tuntenut, vaan siksi, että joudun hoitamaan sellaisen kuolinpesän asioita, jota en tunne ollenkaan. Samaan aikaan tyhjennän omaa asuntoani, järjestän muuttoa uuteen kotiin ja koitan myös selvittää isäni kuolinpesää. Onneksi ei tarvinnut tyhjentää ja siivota hänen asuntoa, vaan sen hoiti muu taho. Kävin hakemassa vain tärkeät paperit pois sieltä. Onneksi sain apua tähän ruljanssiin, aika ja hermo ei olisi siihen riittänyt meikäläisellä.
Nyt on muutto tehty, siunaustilaisuus on hoidettu, sielläkään ei ollut muita paikalla kuin minä, molemmat pojat ja vanhimman avovaimo. Yksikään muu kutsuttu ei tullut. Ei sukulaiset, ei ystävät, ei naisystävä. Kun ihminen kuolee, on turha enää kantaa kaunaa sellaista ihmistä kohtaan, se syö sielua ja vie liikaa energiaa. Minulle tuli hiukan surullinen olo siitä, ettei kukaan muu tullut. Ymmärrän toki, sillä en ollut minäkään menossa, mutta pojat halusivat käydä sanomassa heipat ihmiselle, jota eivät koskaan voineet tuntea.
P.S. Jokaisen kannattaa järjestää tärkeät paperinsa niin, että omaisten on helppo kaikki löytää kun sen hetki koittaa. Varsinkin jos eläkettä saa kahdesta maasta.
Ainut asia, jonka säästin isästäni. Meillä oli yhteinen rakkaus. Farkkutakit. Otin yhden takin itselleni.
Hyvästi isä!
Seuraa minua: