Miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin?
4
Tämä on tarina siitä, miksi annoin luvan 16-vuotiaan ottaa muistotatuoinnin rakkaasta koirastamme. Moni on kysynyt, miten saatoin antaa luvan niin nuorena ja miksi juuri tällainen kuva. Tässä kirjoituksessa vastaan suoraan kysymykseen: miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin ja mitä tämä päätös merkitsee meille perheenä.
Miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin? – Nuppukoiran tarina, red spider lily -kukan merkitys ja äidin pohdinta
Kun 18-vuotias Nuppu-koiramme nukkui pois 9.9.2025, meidän perheestämme lähti jotakin, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Nuppu syntyi 7.9.2007. Poikani syntyi vuonna 2009. Käytännössä he kasvoivat yhdessä, koko poikani elämän ajan. Nuppu ei ollut “vain koira”. Hän oli perheenjäsen, lohduttaja, vartija ja ennen kaikkea poikani uskollisin kumppani.
Moni ajattelee, että 16 vuotta on liian nuori tekemään pysyvän päätöksen. Ymmärrän sen täysin. Tatuointi on elinikäinen. Siksi tätä päätöstä ei tehty hetken mielijohteesta, surun keskellä hätäisesti. Keskustelimme pitkään. Punnitsimme asiaa. Annoin ajan kulua. Ja silti, tai juuri siksi, päätin antaa luvan.
Nuppu – koira, joka hoiti kuin omaa pentuaan
Kun poikani oli vauva, Nuppu tarkkaili häntä herkeämättä. Hän makasi vaunujen vieressä ja kuunteli hengitystä. Jos vauva itki, Nuppu nousi ensimmäisenä. Hän asettui pinnasängyn viereen, kuin vartioon.
Nuppu suhtautui lapseen kuin tämä olisi ollut hänen oma pentunsa. Se ei ollut ihmisten mielikuvitusta, sen näki tavassa, jolla hän asettui suojaavasti pojan ja maailman väliin.
Kun poikani sairasti, Nuppu ei lähtenyt hänen viereltään. Hän painautui kylkeen kiinni ja jäi siihen tuntikausiksi. Murrosiän myrskyissä, pettymyksissä ja vaikeissa hetkissä Nuppu tiesi aina, milloin mennä huoneeseen ja milloin vain olla hiljaa läsnä.
Heidän suhteensa oli poikkeuksellinen. Se ei ollut vain lemmikin ja omistajan suhde. Se oli kumppanuutta. Turvaa. Sanatonta ymmärrystä. Kun Nuppu täytti 18 vuotta, tiesimme ajan olevan rajallinen. Silti lähtö tuli liian nopeasti.
Miksi tatuointi ja miksi jo 16-vuotiaana?
Tatuointi ei ollut kapina. Se ei ollut trendi. Se oli surutyötä. Poikani halusi jotakin pysyvää muistoksi. Ei vain valokuvaa puhelimeen. Ei pelkkää esinettä, joka voi kadota. Hän halusi kantaa Nuppua mukanaan koko elämänsä. Keskustelimme vastuusta. Puhuimme siitä, miltä tatuointi näyttää 10, 30 tai 60 vuoden päästä. Puhuimme siitä, että iho muuttuu, elämä muuttuu, mutta rakkaus ei muutu.
Minulle ratkaisevaa oli tämä: hän ei halunnut hetken mielijohteesta otettua kuvaa. Hän halusi muistomerkin suhteelle, joka kesti hänen koko lapsuutensa. Nuppu oli ollut siinä ennen häntä ja hänen rinnallaan koko hänen elämänsä ajan.
Kielto olisi ehkä ollut helpompi ratkaisu. Mutta olisiko se ollut oikeampi? En usko. Näin nuoren, joka ei paennut suruaan, vaan halusi kohdata sen ja antaa sille näkyvän muodon. Halusin osoittaa, että kun asia on harkittu, minä luotan häneen.
Red spider lily – kukka, joka kertoo hyvästeistä
Tatuoinnissa on nimi Nuppu, syntymäpäivä 7.9.2007 ja poismenon päivä 9.9.2025. Nimen vieressä kukkii punainen kukka, red spider lily, eli Lycoris radiata. Tämä kukka ei ole sattumaa.
Red spider lily tunnetaan erityisesti Japanissa kuoleman ja jälleennäkemisen symbolina. Se yhdistetään hyvästeihin, mutta myös ajatukseen siitä, että tiet kohtaavat vielä uudelleen. Kukan sanotaan kasvavan paikoissa, joissa ihmiset eroavat toisistaan, muistuttaen elämän ja kuoleman rajasta.
Kukan pitkät, kaartuvat terälehdet näyttävät lähes liekeiltä. Se on yhtä aikaa kaunis ja haikea. Se ei ole hiljainen surukukka, se on voimakas ja näkyvä. Juuri siksi se sopii tähän tarinaan.
Nuppu ei ollut näkymätön. Hän oli läsnä vahvasti. Hän suojeli, vahti ja rakasti suuresti. Red spider lily kuvastaa uskollisuutta, siteen syvyyttä ja sitä palavaa rakkautta, joka heidän välillään oli.
Mitä tämä päätös opetti minulle äitinä?
Vanhemmuus ei ole pelkkää rajoittamista. Se on myös luottamista. Olisiko ollut helpompaa sanoa “ei”? Ehkä. Olisiko se ollut turvallisempaa? Ulkoisesti kyllä. Mutta elämä ei ole vain turvallisten valintojen ketju. Se on myös merkityksellisten valintojen ketju. Tämä tatuointi ei ole pelkkä kuva iholla. Se on kertomus lapsuudesta. Se on kiitos koiralle, joka hoiti, vartioi ja rakasti.
Kun katson tatuointia, en näe vain mustetta. Näen 16 vuoden yhteisen historian. Näen koiran, joka makasi sairauspäivinä sängyn vieressä. Näen pojan, joka oppi vastuuta, empatiaa ja uskollisuutta eläimen kautta. Ja ehkä tärkeimpänä näen sen, että suru saa näkyä. Sitä ei tarvitse piilottaa.
Siksi annoin luvan. En siksi, että tatuointi olisi kevyt päätös. Vaan siksi, että rakkaus oli niin painava.
Mukavaa torstaita!
Seuraa minua:
Jos perheeseen liittyvät jutut kiinnostaa, niin alla lisää linkkejä luettavaksi:
Rakkauden ja juhlien toukokuu
Meille tämä kuu on rakkauden ja juhlien toukokuu. Toukokuussa meillä on juhlia jos jonkinmoisia, on kahden lapsen synttärit, äitienpäivä ja valmistujaisia yms. Tänä vuonna synttäreiden lisäksi nuorin jättää hyvästit peruskoululle ja astuu seuraavalle etapilleen. Tämä kaikki tietää vain yhtä asiaa, perhepäivää.
Rakkauden ja juhlien toukokuu
Viime lauantaina hypättiin autoon ja suunnattiin auton nokka kohti Turkua. Meidän porukalla oli jälleen aika kokoontua Vaakahuoneen Paviljongissa, niin kuin joka ikinen vuosi. Viime vuosi oli poikkeus, sillä oli tyttäreni häät. Näin keskityimme niihin ja hyppäsimme yhden vuositapaamisen yli. Mutta nyt taas pitkästä aikaa oli kiva kokoontua yhteen ja nauttia ruoasta ja seurasta. Minulla oli myös vähän tuomisia mukanani tyttärelleni sekä poikani avovaimolle.
Kassi oli täynnä erilaisia ihania juttuja, jotka halusin kovasti jo antaa näille ihanille naisille. Tänä vuonna porukkaa oli vähemmän mitä yleensä, mutta se ei haitannut. Tärkeimmät ihmiset olivat kuitenkin mukana. Lapseni ja äitini. Ikävä taas jäi, kun illalla suuntasimme takaisin Helsinkiin. Tänä vuonna emme voineet jäädä yöksi, Nuppua ei voi enää kauheasti liikuttaa ja hoitajia ei saatu Helsinginpäähän, joten iltamme oli lyhyt.
Virkattuja lahjoja ja ruokaa
Vaakahuoneelle kun pääsimme, niin pakkohan sitä oli heti lahjoittaa lahjat ihanille nuorille naisille. Ensin annoin tyttärelleni virkatun valkoisen pussukan, jonka sisältä löytyi virkattu mekko. Tätä mekkoa hän on pyytänyt ja vihdoinkin sain sen tehtyä. Seuraavana annoin vihreän ihanan laukun / pussukan poikani avovaimolle, joka on tuonut iloa ja valoa meidän perheeseen. Olemme nyt samiksia, sillä meillä kaikilla on nyt samanlaiset pussukat. Minulla pinkki ja valkoinen, tyttärelläni valkoinen ja pojan avovaimolla vihreä. Jokaisen omaan makuun sopivaa siis.
Saimme vaihdettua kuulumisia, nautittua ruoasta ja rentoutuminen oli taattu. Nuorin poika vain oli enemmän nyt omissa oloissaan, jostakin syystä. Toki äitinsä ja kumminsa kanssa jutusteli mutta ei juuri muiden pöytäseurueen kanssa. Ruoan kanssa oli vähän ongelmia, jotenkin työntekijöiden välinen kommunikaatio ei sujunut. Ruoka nimittäin tuli vähän miten sattui pöytään. Alkupalat tulivat vasta kun osa oli saanut jo pääruoan yms. Mutta lopulta kaikki saivat kuitenkin ruokaa navan alle ja päästiin vielä jälkiruokaa nauttimaan toiseen ravintolaan. Ihana ilta ja ikävä jäi kovertamaan sydäntä.
Päivän asu koostui itsetehdyistä osista.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: