Varjojen Tivoli: steampunk-seikkailu sokkeloissa
0
Varjojen tivoli: steampunk-seikkailu sokkeloissa on unimaailma, jonne matkasin muutama yö sitten. tämä uni on jäänyt kummittelemaan mieliini ja nyt sen tarinan kerron teille. Ehkä jonain yönä näen lisää.
Varjojen tivoli: steampunk-seikkailu sokkeloissa
Oli ilta, jolloin maailma ei ollut kumpaakaan: ei täysin menneisyyttä, ei täysin tätä päivää. Kaduilla kaikui kavioiden kopse, mutta sähkölamppujen valot syttyivät kaasulyhtyjen rinnalle. Höyrykoneet puskivat savua punatiilisten talojen katoilta, ja jossain etäällä jyrisi valtava rataskone, kuin kaupungin sydän olisi lyönyt metallin tahdissa. Aika oli luisunut sijoiltaan, ja minä olin joutunut keskelle tätä outoa aikojen sekoittumaa.
Kaupungin sokkeloissa kiersi sana: murha oli tapahtunut. Uhrin nimi kuiskattiin kapakoissa ja kujilla, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen, mitä todella oli tapahtunut. Veri oli jättänyt jäljen, ja sen jäljen varjoissa liikkui murhaaja. Olin päättänyt ottaa selvää, sillä jokin sisälläni sysäsi minut kohti totuutta, vaikka tiesin, että se voisi maksaa henkeni.
Kaupungin sokkelot
Kaduilla kulkiessaan täytyi olla nopea. Jokaisessa varjossa saattoi lymyillä ansa, jokainen kääntyvä katu saattoi paljastaa murhaajan. Rakennukset nousivat ympärilläni kuin kivisiä jättiläisiä, niiden koristeelliset julkisivut kätkivät rautaportteja ja salaisia ovia. Hattuni lieri painui alas kasvojeni eteen, kun pujottelin väkijoukon läpi ja etsin merkkejä, jotka johtaisivat minut eteenpäin.
Yhtäkkiä näin sen: veripisaroiden sarja, joka kulki pitkin mukulakivistä katua ja katosi hämärään kujalle. Se sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Astuin askeleen, sitten toisen. Ääniä, hengitystä, ehkä askelten kaikuja kuului jo läheltä. Ja silloin näin hahmon. Murhaaja? Hänellä oli yllään pitkä nahkatakki, jossa välkehti metallisia solkia. Hän kääntyi minuun päin ja minä pakenin.
Steampunkin Tivoli
Pakenin sokkeloita, kunnes edessäni avautui näky, joka sai minut hetkeksi unohtamaan vaaran: Tivoli. Mutta se ei ollut sellainen Tivoli, jollaisena olin sen tuntenut, vaan outo, steampunkin väreissä sykkivä versio. Portit kaartuvat korkealle, ja niiden yli kiemurteli putkia, joissa kulki kuumaa höyryä. Mekaaniset hevoset kirkuivat metallisia hirnahduksiaan, kun ne veivät lapsia ympyrää. Karusellin yläpuolella pyörivät valtavat rattaat, ja lamput loistivat kirkkaanvihreinä, kuin sähkö olisi saanut uuden värin.
Astuin sisään. Väkeä oli paljon, mutta jokainen heistä näytti oudosti naamioituneelta, kuin jokaisen kasvoja olisi verhoamassa pronssinen maski. Katseeni harhaili laitteista telttoihin, joissa luvattiin salaisuuksia ja kiellettyjä näkyjä. Ja juuri siellä, Tivolin hälinässä, tiesin murhaajan lymyävän. Hän saattoi olla kuka tahansa.
Kohtaaminen lapsen kanssa
Kulkiessani vilinässä törmäsin johonkuhun. Pieni, ehkä 13-vuotias lapsi, takki liian suuri ja kengät kuluneet. Hän katsoi minuun silmillään, joissa paloi pakokauhu. ”Auta minua”, hän kuiskasi, ”ne vievät minut pois.” En ehtinyt kysyä ketkä, sillä näin jo miesten varjot. Heidän askeleensa olivat raskaampia kuin muiden, ihmiskauppiaita. Heidän käsiensä nahkahanskat olivat tummat, ja heidän katseensa kiiluivat kuin petojen.
Nostin lapsen suojaani ja astuin syrjään väkijoukkoon. He seurasivat, mutta Tivolin hälinä antoi meille mahdollisuuden paeta. Juoksimme laitteiden välistä, ohi höyryä sylkevien koneiden ja peililabyrintin, joka vääristi kaiken todellisuuden.
Takaa-ajo peilien keskellä
Peililabyrintti kätki meidät hetkeksi. Peilit olivat korkeita ja koristeltuja, mutta niiden pinta ei näyttänyt totuutta. Kun katsoin omaa kuvaani, näin itseni eri ajasta, 1800-luvun vaatteissa, mutta samalla nykypäivän minä, rinnakkain ja yhtä aikaa olemassa. Lapsi puristi kättäni, ja kuulin takaa-ajoa. Ihmiskauppiaiden äänet kaikuivat peilien läpi. Yksi heidän hahmoistaan ilmestyi yllättäen edestä, mutta oliko se peilin heijastus vai todellinen mies? En tiennyt ennen kuin hän ojensi kätensä tarttuakseen meihin.
Lähetin höyrypistoolini salaman kohti peilin kehystä. Kuului räjähdys, ja peili murtui sirpaleiksi, jotka sinkoilivat ympäriinsä kuin teräviä tähtiä. Siinä sekasorrossa tartuin lapseen ja juoksimme ulos labyrintista.
Varjojen murhaaja
Ulkona Tivolin ytimessä näin hänet taas: sen hahmon, jonka olin nähnyt veripisaroiden perässä. Murhaaja. Hän seisoi karusellin varjossa, kasvot piilossa, mutta katse nauliintui minuun. Hän ei liikkunut, vaan odotti. Ymmärsin, että kaikki polut olivat johtaneet tähän kohtaamiseen.
Mutta juuri kun olin astumassa häntä kohti, väkijoukko Tivolin portilla hajosi huutoihin. Poliisit, vai aikakauteen kuulumattomat turvajoukot? En tiedä. Kaaos repi ympäristön hajalle, ja siinä hetkessä murhaaja katosi höyryn ja valon sekaan, jälleen.
Jäljelle jäi vain minä, lapsi ja varjo, joka seuraisi meitä aina.
Epilogi
En koskaan saanut tietää, kuka murhaaja todella oli. Mutta tiedän, että Tivolin rattaissa, höyryn ja metallin laulussa, varjot elävät yhä. Ja tiedän myös sen, että maailmat voivat sekoittua: mennyt ja nykyinen, unet ja todellisuus.
Kun kuljen kaupungin sokkeloissa ja kuulen koneiden sykkeen, muistan sen yön. Sen yön, jolloin sain suojeltavakseni lapsen ja jolloin varjojen Tivoli paljasti, että murha ei ollut vain yksittäinen teko, vaan osa suurempaa koneistoa.
Ja koneisto tikittää yhä.
Aurinkoista päivää kaikille!
Seuraa minua:
Kesä 2025 oli liian lyhyt
Kesä 2025 oli liian lyhyt, aivan liian lyhyt. Olisin monin tavoin tarvinnut enemmän lomailua ja rentoilua. Juuri kun aloin rentoutumaan, niin olikin aika palata töihin. Tällaista en enää kyllä halua ja pidänkin jatkossa kiinni siitä, että lomani pidän yhtäsoittoa, ilman väliviikkoja.
Kesä 2025 oli liian lyhyt
Koska minun loma oli tai tuntui lyhyelle, niin tuli tehtyä hyvin vähän yhtään mitään. Yleensä me menemme ja tulemme ja nautimme maailmasta, mutta tänä kesänä vain kaksi viikkoa tuntui lomalle. Toki Nuppu oli meillä viimeistä kesää, eikä senkään vuoksi voinut lähteä mihinkään kauas. Reissussakin mietimme vain, että näemmekö Nuppua enää. Mutta vaikka valitankin tässä elämääni tai oikeastaan kesääni, niin minun kesään mahtui myös paljon ihanaa, tämän artikkelin tarkoitus on sukeltaa katsomaan mitä kaikkea oikein teimme.
PERHETAPAAMINEN TURUSSA
Meidän kesä oikeastaan alkaa touko-kesäkuun vaihteessa, kun juhlimme meidän perhettä. Toukokuussa on aina kaikenlaisia juhlia, valmistujaisia, koulun kevätjuhlaa yms. meillä on sen lisäksi kahden lapsen, esikoisen sekä kuopuksen syntymäpäivät, joten niitä juhlimme kuun vaihteessa aina ja tietenkin samassa ravintolassa, Turun jokirannan alajuoksulla.
KESÄKURSSEJA OMALLA TILALLA
Kesäkuussa meillä oli kesäkursseja kolme viikkoa yhtä putkeen, tänä vuonna en ollut yhdelläkään leirillä, siihen oli syynsä nimittäin Erasmus+ nuorisovaihto Tanskassa. Eli parempi pitää kurssit omalla tilalla, että on helpompi vielä tehdä joitain matkaa koskevia hommia. Yleensä jään lomalle juhannuksena, mutta tällä kertaa en. Juhannus meni muutenkin vain lötköillen. Odotin kovaa jo Tanskan reissua. Kurssien jälkeen jäimme viikon lomalle, ennen matkaa Tanskaan.
Erasmus+ ja Tanska
Kesä-heinäkuun vaihteessa istuimmekin lentokoneessa nenä kohti Tanskaa. Paikkaa jossa en ole koskaan ennen ollut, Århus oli aivan ihana paikka, jonne varmasti haluan vielä uudelleen. Tanska muutenkin kiinnostaa. Kööpenhamina ei niinkään innostanut, mutta olen iloinen siitä, että saimme pari ylimääräistä päivää siellä, kun jäätiin sinne jumiin, lennot peruttiin. Ihania muistoja kuitenkin jäi ja nähtiin aika valtavasti kaikkea. Opittiin valtavasti meidän nuorista ja parasta oli katsoa miten he ryhmäytyi tiiviiksi paketiksi.
Zakopanen vuoristoilma rentoutti
Zakopane oli kesän kohokohta, vuoristomaisemat ja vuoristomajatalon pieni ullakkohuone ajoi viimeisetkin stressin hikipisarat pakoon. Kasprowi Wierchin jylhät maisemat ja vaellus kohti Morskie Okoa ei unohdu koskaan tämän likan mielestä. Vuoriston syleily ja rento meno jätti kauniit muistot sieluun elämään. Ja viikon viimeinen päivä päästiin rentoutumaan Chocolowskien ihaniin altaisiin. Silloin ajatteli, että tämä se on todellista elämää.
KAZIMIERZIN SYKE
Ennen lähtöä takaisin Suomeen, oli pakko hengähtää Kazimierzin syleilyssä. Olla vain ja hengittää, ei mitään muuta. Kävellä Josefa katua edestakaisin ja antaa flown imeytyä syvälle sisuksiin. Mitään muuta ei tarvittu. Keinuva keveä olotila saavutettiin oikeastaan heti kun astuimme junasta ulos. En halunnut taksiin, vaan kävellä, kävellä aika pitkän matkan +30 asteen lämpötilassa. Miksi? Koska halusin imeä Krakovan sisälleni, tuntea todella olevani siellä nyt.
Tänä vuonna emme päässeet yyteriin. Se on ainoa asia, joka jäi kutittamaan hampaan koloon. Mutta reissua ei tehty Nupun vuoksi ja loppuloma oltiinkin hyvin tiivisti koirien kanssa. En siis oikeasti vaihtaisi sitäkään aikaa mihinkään. Nyt kun Nuppua ei enää ole. Kesä kuitenkin tuli ja meni, tuntui hyvin lyhyelle ja olisin mieluusti vielä lomaillut. Mutta nyt mennään kohti talvea ja seuraavaa lyhyttä hengähdystaukoa. Kiitos kesä, olit suloinen!
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua: