Hormonihelvetti Deluxe
0
Tervetuloa vaihdevuosien villiin maailmaan, jossa keho päättää siirtyä omalle taajuudelleen, hiki virtaa kuin kesäfestareilla ja mieli tekee puolessa tunnissa kierroksen epätoivosta nerouteen. Tämä on hormonihelvetti Deluxe. Tässä ei ole kyse mistään pienestä taitekohdasta. Tämä on KOKONAISVALTAINEN UUDELLEENOHJAUS. Ja kyllä, aion kertoa tästä kaikesta suoraan ja ilman suodattimia.
Hormonihelvetti Deluxe
Olen 53 ja kirjaimellisesti liekeissä!
Ensi keskiviikkona täytän 53. Se on ihana, kunnioitettava ja aivan helvetin kuuma ikä. Ja tarkoitan nyt kirjaimellisesti kuuma. En ehkä ole enää se parikymppinen, joka sai ravintolan tarjoilijat kompuroimaan pöytiä päin, mutta minä olen nykyään sellainen sisäinen Bioheat-järjestelmä, joka herättää koko talon ilman että avaan suutani. Mieheni kysyi eilen: ”Voitaisko harkita lattialämmitystä?” Sanoin: ”Minä olen lattialämmitys.”
Vaihdevuodet ovat kuin olisit saanut uuden supervoiman, jota et koskaan pyytänyt. Koko keho muuttuu, ja kaikki tapahtuu ilman käyttöohjeita.
Vartalo kuin taiteilijan luonnoskirja
Muistan kun joskus kaikki pysyi paikallaan. Nyt vartaloni on ottanut käyttöönsä liikkuvat hiekkadyynit ominaisuuden.
- Siirrän lantion tänne, vyötärö katoaa.
- Hengitän syvään, rinnat päättävät mennä etelään.
- Venytän varpaita, reidet ilmoittavat, että ne haluavat nyt osallistua kaikkeen.
Ja miksi kukaan ei kertonut, että iho muuttuu? Se ei ole enää se sileä, kevyesti kiiltävä kesäpäivän ihonhoitomainos. Ei. Tämä on lantionkangasmaisen arvokasta antiikkia, joka saattaa yhtäkkiä päättää kuivua juuri korvan taakse. Juuri siihen. Niin kuin keho testaisi: “Huomaako se tämän?” Kyllä. Kyllä minä huomaan.
Hikoilu, se uusi harrastus
Jos joku vielä kysyy, “Miltä kuumat aallot tuntuvat?” niin vastaan: Kuvittele, että istut rauhallisesti, ehkä juot kahvia. Kaikki on hyvin. Jopa kivaa. Sitten yhtäkkiä, joku avaa helvetin portit. Ei asteittain. Ei lempeästi. Vaan WHOOSH, OLET AURINKO! Ja sitten viidessä sekunnissa: Hytisen kuin olisin seisonut 6 tuntia avannossa. Vaihdevuodet ovat pohjimmiltaan äärisään henkilökohtainen meteorologinen simulaattori.
Mieli? Ai sekin mukana? Kyllä. Valitettavasti kyllä. Yhtenä hetkenä: “Elämä on kaunista. Minä olen viisas. Minä olen nainen ja voimakas.” 10 minuuttia myöhemmin: “Jos joku laittaa tuon kulhonsa väärään kaappiin vielä kerran, minä muutan Lappiin ja alan poronhoitajaksi. Yksin.” Tunteet eivät ole holtittomia. Ne ovat intohimolla dramatisoituja.
Ja tiedättekö mitä? Minä rakastan tätä. Tämä on minun aikani. Minä olen nainen, jonka ei enää tarvitse miettiä, mitä joku ajattelee. Minä olen ajatus.
Ulkonäkö ja sitten se todellisuus
On huvittavaa seurata maailmaa, jossa parikymppiset naiset puhuvat “ikääntymisen merkkien hidastamisesta.” Suloiset pikkukullat. Ei teitä vielä ikäännytä edes huoneilma.
Kun täytät 53:
- Hiukset päättävät elää fraktaalikaarevia todellisuuksia.
- Silmäluomet sanovat: “Painovoima ja minä olemme nyt yhdessä.”
- Leuka-alue miettii, olisiko toinen leuka kivempi kuin yksi.
Mutta tiedätkö? Se, mikä menetetään kimmoisuudessa, korvautuu karismalla ja sisäisellä päättäväisyydellä, joka voisi siirtää vuoria. Minä olen nainen, jolle ei selitetä. Minä olen nainen, joka selittää muille.
Seksuaalisuus, vahva, villi ja ihan tuurilla
Vaihdevuodet eivät tapa seksuaalisuutta. Ne muokkaavat sen uudelleen. Joskus se on kuin villihevonen. Joskus se on… no, hevonen, joka päätti mennä nukkumaan kesken kaiken. Ja se on ok. Emme ole enää niitä, jotka ajattelevat: “Laitanko valot? Entä vaihdanko lakanat?” Ei. Me olemme niitä, jotka sanovat: “Jos minä hikoilen, kaikki hikoilee. Se on yhteinen kokemus.”
Tämä ei ole kriisi. Tämä on päivitys. Minussa ei ole mitään vialla. Sinussakaan ei ole. Tämä on elämän level up. Minä olen 53. Minä olen villi, viisas, tulinen ja täysin hallitsematon sääilmiö. Ja jos joku ei jaksa tätä energiaa? Ovi on siinä. Ja minä lämmittelen sitäkin.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Luova pysähdys ei ole loppu
Luova pysähdys ei ole loppu, vaikka siltä usein tuntuu. Kun jämälankaprojekti on saanut monta työtä valmiiksi ja flow vaihtuu tyhjyyteen, iskee luova krapula, pysähtyneisyys ja turhautuminen. Tässä postauksessa avaan miksi näin käy, miksi se ei ole epäonnistuminen ja miten junk journal auttaa palauttamaan luovuuden ja samalla hälventämään surua.
Luova pysähdys ei ole loppu
Luova pysähdys tuntuu liian provosoivalta myöntää. Sanon tämän suoraan: luova pysähdys ei ole romanttinen taiteilijan hetki. Se ei ole “ansaittu lepo”, eikä se tunnu lempeältä akkujen lataukselta. Se tuntuu tyhjältä. Se tuntuu kuin joku olisi sulkenut hanan, josta luovuus virtasi vielä eilen.
Kun jämälankaprojekti tuli ensimmäiseen etappiinsa, olin monta viikkoa ollut hurmoksessa. Työhön syntyi rytmi, ideat tulivat itsestään, ja kädet tekivät sitä, mitä mieli kuiskasi. Ja sitten, aivan yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Valmista tuli niin paljon, että jälkikäteen iski kaamea hiljaisuus. Luova krapula.
Provokatiivinen totuus?
Meitä opetetaan tekemään jatkuvasti, mutta ei koskaan lepäämään tekemisen jälkeen. Flow nähdään lahjana, pysähtyneisyys ongelmana. Mutta todellisuudessa toinen ei voi elää ilman toista. Flow ei katoa, se menee piiloon, koska tarvitsee tilaa. Flow ei ole maaginen tila. Se on neurokemiallinen ilmiö, joka syntyy dopamiinista, keskittymisestä, innostuneesta tekemisestä. Kun projekti valmistuu, dopamiinitaso romahtaa. Tämä on biologiaa, ei laiskuutta. Mutta me kuvittelemme, että pysähdys tarkoittaa luovuuden loppua.
Provokatiivinen ajatukseni tähän:
- Luova pysähtyneisyys on kapina tehokkuuskulttuuria vastaan.
- Se on paikka, jossa aivot kieltäytyvät juoksemasta ja kehittävät seuraavaa ideaa täysin omassa tahdissaan.
Pysähtyneisyys ei ole tyhjää, se on raakaa potentiaalia
Pysähtyneisyys ei ole hiljaisuutta, vaan odotushuone. Ideat eivät ole poissa. Ne vain odottavat, että mieli malttaa pysähtyä.
Ja rehellisesti? Suurin osa luovista ideoista syntyy juuri silloin, kun et tee mitään.
Se on epämukavaa, koska olemme tottuneet mittaamaan itseämme tekemisellä. Mutta pysähtyneisyys on kuin tyhjä kuppi: se näyttää turhalta, mutta on välttämätön, jotta siihen voi kaataa jotain uutta.
Junk journal on pysähtyneisyyden salainen vastalääke
Kun en jaksa neuloa, blogata tai edes miettiä uusia projekteja, junk journal on ensimmäinen asia, johon tartun. Ei siksi, että olisi pakko luoda, vaan siksi, että junk journal ei vaadi mitään. Se ei vaadi täydellistä ideaa. Se ei vaadi taitoa. Se ei vaadi suunnitelmaa. Junk journal on ainoa paikka, jossa luovuuden voi käynnistää ilman, että sitä tarvitsee suorittaa.
Miksi junk journal toimii luovan krapulan aikana?
Se sallii rosoisuuden
- Junk journalissa saa liimata väärin, kirjoittaa huonolla käsialalla, sotkea teippiä vinoon ja repiä papereita ilman päämäärää. Tämä vapauttaa mielen “valmiin työn” vaatimuksesta.
Se aktivoi kädet, vaikka mieli ei vielä jaksa
- Käsillä tekeminen on mielen ensimmäinen kieli.
- Kun kädet liikkuvat, ideat seuraavat perässä, aivan kuin aivot muistaisivat, miten luovuus toimii.
Se antaa tilaa tunteille, joita luova pysähdys nostaa pintaan
- Pysähtyneisyys tuo esiin surua, pettymystä, tyhjyyttä ja riittämättömyyttä. Junk journalissa nämä tunteet voivat näkyä väreinä, sivuina, sanoina tai repaleisina reunoina.
- Se toimii kuin paperinen turvapaikka, jossa mikään tunne ei ole väärä.
Se hälventää surua tavalla, joka ei vaadi sanoja
- Surua ei aina pysty kirjoittamaan blogiin.
- Junk journalissa suru saa tulla ilman lauseita.
- Sivut toimivat muistijälkinä: “näin minusta tuntui tänään”, ilman että sitä tarvitsee selittää kenellekään.
- Usein suru ei katoa, mutta se liikkuu.
- Ja kun suru liikkuu, luovuus liikkuu.
Tämä vaihe ei ole epäonnistuminen vaan välttämätön
Luova pysähdys ei ole merkki siitä, että ideat loppuivat. Se on merkki siitä, että ideat valmistuvat jossakin syvemmällä, ilman että näet niitä vielä. Kun flow hiljenee, tehtävä ei ole pakottaa itseäsi uuteen projektiin.
Tehtävä on kuunnella. Ja junk journal on se hiljainen, lempeä paikka, jossa mieli löytää uudestaan tien takaisin luovuuteen, omaa vauhtiaan.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua: