Kazimierzin kutsu
2
Kazimierzin kutsu herätteli minut unesta, oli aika sanoa hyvästit Zakopanen ihastuttavalle vuoristomajalle, Willa Lelujalle. Taivas oli kirkas ja vuorituuli hyväili poskia, mutta sydämessä myllersi. Kazimierz, tuo Krakovan sydän ja minun sydämeni koti, kutsui. Jo ennen kuin juna nytkähti liikkeelle, tunsin sen: Kazimierzin kutsu, Krakovan kuumuus. Oli aika palata.
Kazimierzin kutsu, Krakovan kuumuus
Aamu oli hellä, olimme pakanneet jo edellisenä iltana, vielä viimeiset punnitukset ennen lähtöä. Kahvia, aamupalaa ja siivous. Koko tuon ajan ajattelin jo Kazimierzin katuja. Minulla oli jo kova ikävä ja en meinannut malttaa ollenkaan. Onko kaikki mukana? Ei, tässä vaiheessa olimme jo huomanneet, että miehen aurinkolasit olivat kadonneet jonnekkin Linja-autoon. Olimme huomanneet sen jo junassa matkalla Varsovasta Zakopaneen. Mutta nyt se alkoi ärsyttämään miestä oikein kunnolla.
Ei auttanut kuitenkaan parku, vaan pakko oli lähteä kohti juna-asemaa. Lähdimme kävelleen, sillä halusimme vielä rauhassa hyvästellä Zakopanen. Meillä ei ollut kiire tallustella määränpäähän. Ehdin kuvatakin matkalla. Mitä lähemmäs tulimme asemaa, sen levottomammaksi tulin.
Hyvästi vuoret, hei Krakova
Lähdimme liikkeelle reippain askelin, minä haikeana ja mies hikoillen. Matkalaukut ja vetolaukut kolisivat mukulakivillä, kun astelimme kohti Zakopanen asemaa. Takana jäänyt Willa Leluja oli kuin satukirjan sivu, jonka käänsin kiitollisena, mutta hieman haikeana.
Junassa meidät valtasi vapauden ja odotuksen tunne. Avoimista ikkunoista puhaltava tuuli kuivatti otsan hien, ja kiskojen rytmi soi taustamusiikkina. Tutustuimme brittiläiseen äitiin ja hänen tyttäreensä, jotka olivat reilausmatkalla Euroopassa. Kävi ilmi, että molemmat olivat myös sisällöntuottajia, kuinka virkistävää oli jakaa hetki tarinoita, haaveita ja yhteyksiä.
Helteen halki, kuin draamassa
Krakovan juna-asemalle saavuttuamme minä vaadin, että kävellään hotelliin. Kuumuus paahtoi, ilma seisoi ja mieheni… no, hän ei ollut aivan yhtä innostunut kuin minä. “Seikkailua, seikkailua!” hihkuin kuin haltioitunut teinipuutarhuri, vetäen laukkuani kuin maailmanmatkaaja konsanaan. Mies puolestaan mutisi matkalaukkurumbasta, kirosanoja säästellen. Silti, rakkaus kaupunkia ja minua kohtaan vei hänetkin perille.
Päämäärämme oli Oberza Aparthotel, jossa meille oli varattu Hopea-huone. Ja voi, se sänky! Siihen rojahtaminen oli kuin kuoleminen ja uudestisyntyminen yhdellä kertaa. Ilmastointi surisi kuin kehräävä kissa, mutta keho vaati vielä suihkua ja vatsamme ruokaa.
Sasiedzin lohduttava tuttuus
Jos Krakova on sydämeni koti, Sasiedzi on kuin äidin syli. Alakerran ravintola on se paikka, jossa aina käymme, lohdullinen, turvallinen, maukas. Ruoka suli suuhun, viini viilensi ja tuttu tunnelma sai arjen tuntumaan kaukaiselta unelta.
Siitä vahvistuneina suuntasimme seuraavaan tärkeään pisteeseen: Alte Shul -synagogaan. Sen hiljaisuus puhutteli. Kiviseinät kertoivat tarinoita, joita ei aina ääneen sanota, mutta jotka voi tuntea sydämessä.
LATKESEJA; LÄMPÖÄ JA LEPOA
Illan viimeinen pysähdyspaikka oli Awiw-ravintola, Kazimierzin sydämessä. Latket, nuo yksinkertaiset mutta lohdulliset perunapannukakut, kruunasivat päivän.
Ja niin, siinä minä istuin, katsellen Kazimierzin katuja, kuunnellen iltahälinää. Tunsin oloni levolliseksi. Ei vain siksi, että olin perillä, vaan siksi, että olin kotona.
SEURAAVAKSI KAZIMIERZIN KADUT KUTSUVAT
Aamu tuo mukanaan uudet tuoksut, tarinat ja tunnelmat. Mutta tästä hetkestä, tästä illasta jäi sydämeeni rauha. Jos olet koskaan kokenut sen tunteen, kun jokin paikka tuntuu enemmän kodilta kuin mikään muu, tiedät mistä puhun.
Kazimierzin kutsu ei ole vain tunne, se on totuus.
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti, siihen heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. On aamu, joka tuntuu unelta, mutta samalla kovin todelliselta. Herään siihen, että pitsiverhon läpi siivilöityvä valo osuu kasvoihin, ja huone, jossa olemme, narisee kuin vanha tarina. Meidän pieni vinttihuone Willa Lelujassa on suunnilleen kotiparvekkeemme kokoinen, mutta siinä on enemmän henkeä kuin monessa hotellisviitissä yhteensä. Kaikki täällä on vähän vinoa, vähän kulunutta, ja juuri siksi täydellistä.
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti
Avaan ikkunan, ja ensimmäinen asia jonka näen, on vuori, jonka huipulla seisoo 15 metriä korkea rautaristi. Se näyttää siltä kuin katsoisi kylää ja meitä kaikkia vähän lempeän tuomitsevasti. Ja samalla jostain alempaa, aivan Willa Lelujan takapihalta, kuuluu ääniä, joita ei ihan heti osaisi yhdistää vuoristokaupunkiin: lampaita ja lehmiä. Siinä ne seisovat kuin mitään erikoista ei olisi. Määkiminen ja ammunta sekoittuvat varisten keskusteluun. Heräämme hymyssä suin. Ja samalla, huomaamattamme, syntyy tämän päivän otsikko: pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti.
Aamiaiseksi mieheni teki meille jotain yksinkertaista: tuoreita sämpylöitä, voita, kurkkua ja hilloa. Kahvi tuoksuu vanhan keittiönurkkauksen pienessä kattilassa. Emme puhu paljon, vain istumme ja katsomme ulos. Vuoristoilma puhaltaa sisään raollaan olevasta ikkunasta ja tekee leivän päällä olevasta voista vähän kovaa. Täydellistä.
Gubałówka: turistirysä ja ristiriitoja
Tänään päätimme heittäytyä siihen, mitä Zakopane tarjoaa: turistin elämään, rehellisesti ja ilman ironiaa. Otamme funikulaarin kohti Gubałówkaa, vuorenhuippua, jonne kulkee kaikki ja jonne kaikki myös jäävät vähän jumiin. Nousemme hitaasti kohti huippua, ja ylhäällä meitä tervehtivät rivit myyntikojuja. On villahattuja, aurinkolaseja, puukkoja, kiinakrääsää, tekonahkaa ja halpoja magneetteja. Värit huutavat, kojut kilpailevat huomiosta, ja jossain välissä on myös niitä aarteita: käsintehtyjä villatakkeja, puisia kulhoja ja nahkatöitä, joiden hinta tuntuu äkkiseltään suolaiselta. Mutta toisaalta, niin on myös niiden tekeminen.
Keskustelemme pitkään siitä, mikä on oikein. On helppoa kotisohvalta käsin sanoa, että ostetaan vain eettistä, mutta entä täällä? Kun tietää, että moni elää juuri näistä sesongeista ja siitä, mitä matkailija jättää jälkeensä tai ei jätä. Lopulta ostamme minulle huivin ja mies valitsee magneetiin jääkaapinoveen. Ei mitään suurta, mutta valittuna ajatuksella.
Rasvaista ruokaa ja ylösalaisin todellisuutta
Ruokailu tapahtuu isossa, näyttävässä ravintolassa Gubałówkan huipulla. Paikka näyttää ulkoa hienolta, mutta sisältä tulee lähinnä mieleen kouluruokalan ja lentokentän yhdistelmä. Lista on unelias ja ruoka… no, se on lämmin. Rasvainen, hieman väsynyt ja aivan liian suolainen. Mutta näkymä! Se pelastaa kaiken. Vuoret aukeavat edessämme suurina ja hiljaisina. Otamme hetken hiljaisuuden ja päätämme antaa ruoalle anteeksi.
Matkalla takaisin alas osumme rakennukseen, joka näyttää vitsiltä. Ja onkin. Se on ylösalaisin talo, Dom Do Góry Nogami. Kävelemme sisään, ja koko maailma kääntyy ylösalaisin. Sänky on katossa, keittiö roikkuu ilmassa ja lattiassa ei ole mitään järkeä. Horjun hetken, nauran ääneen. ”Tämä on vähän niin kuin koko tämä päivä,” sanon. ”Kaikki näyttää tutulta, mutta mikään ei ole paikoillaan.” Kävellessäni väärinpäin olevia portaita alas päätän, että turistina oleminen saa joskus olla myös sekavaa ja kepeää.
Piirretty muisto ja pala minusta
Kävelemme vielä Krupówki-kadulla, Zakopanen vilkkaimmalla reitillä. Joka kulmassa joku laulaa, joku tanssii, joku myy jotain. Yhtäkkiä huomaan vanhemman miehen, joka piirtää hiilellä nopeita muotokuvia. Hänen töissään on jotain jotain pysähtynyttä ja vilpitöntä. Ilmeitä, jotka eivät ole vain kopioita, vaan tulkintoja.
Istun alas. Hän tarkastelee minua hetken, ei sano mitään. Sitten alkaa piirtää. Katson kun hiili liikkuu paperilla, ja hetken ajan tuntuu, kuin olisin näkyvä jollain uudella tavalla. Lopputulos on hassu, pehmeä, hieman liioiteltu ja samalla juuri oikea. Otan piirroksen mukaan. En tiedä, ripustanko sen seinälle. Mutta tiedän, että se säilyy.
Illan hiljaisuus ja huomenen odotus
Kun palaamme takaisin Willa Lelujan vinttihuoneeseen, kaikki tuntuu taas oikealta. Sänky on kova, lattia narisee, risti näkyy ikkunasta, ja lampaat määkii jälleen takapihalla. Me olemme väsyneitä, mutta täynnä. Täynnä värejä, ääniä, hulluja yksityiskohtia ja pieniä pysähdyksiä, jotka yhdessä muodostavat jotain suurempaa.
Tämä ei ollut täydellinen päivä mutta se oli todellinen päivä. Ja joskus se riittää. Tai oikeastaan, se on juuri se, mitä matkalla kannattaa etsiä. Niinpä, juuri ennen nukahtamista, ajattelen uudelleen päivän nimeä: Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti. Ja määkinä taustalla.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: