Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
2
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja:
Päivä Tallinnassa – ratikoita, second hand -aarteita ja keväistä kaupunkitunnelmaa
Melidän Päivä Tallinnassa sisälsi ratikoita, second hand -aarteita ja keväistä kaupunkitunnelmaa. Tallinna on yksi niistä kaupungeista, joissa tykkään vain olla. Ei tarvitse suorittaa mitään erityistä, sillä päivä täyttyy helposti pienistä löydöistä, hyvistä ruoista ja tunnelmasta. Eilinen reissu oli juuri sellainen, vähän vintagea, vähän kirppiksiä, ratikalla huristelua ja kiireetöntä kiertelyä keväisessä kaupungissa.
Päivä Tallinnassa – ratikoita, second hand -aarteita ja keväistä kaupunkitunnelmaa
Aamu alkoi suunnalla kohti Paavli Kaltsukas, joka on ehdottomasti yksi suosikkipaikoistani Tallinnassa. Tällä kertaa siellä oli aivan valtavasti ihania kesävaatteita. Kevyet puuvillamekot, romanttiset kuosit, pellavaa, röyhelöitä ja kaikkea sellaista, mikä tuntuu omalta juuri nyt. Sellainen paikka, jossa tekee mieli vain kierrellä rauhassa ja hypistellä vaatteita ilman kiirettä.
Kävimme myös Paavli Angaarissa, joka on täysin erilainen kokemus. Siellä vaatteet ovat suurissa laatikoissa ja löytöjä saa oikeasti etsiä kunnolla. Hintataso on todella halpa, mutta tällä kertaa mikään ei oikein tuntunut omalta. Laatu oli monessa vaatteessa melko heikko ja vastaan tuli paljon ultra fast fashionia, erityisesti Sheiniä. Välillä kirppiksillä käy juuri niin, joskus löytyy aarteita, joskus taas ei mitään. Silti siellä on aina hauska käydä katsomassa.
Ratikalla pitkin katuja
Yksi päivän parhaista päätöksistä oli hankkia pantilliset matkakortit ja ladata niihin päiväliput. Kuljimme koko päivän ratikalla ja säästimme valtavasti aikaa. Tallinnan ratikat ovat oikeasti todella käteviä, ja niiden avulla kaupungissa liikkuminen tuntuu helpolta ja huolettomalta. Oli ihanaa vain hypätä kyytiin seuraavaan paikkaan ilman sen suurempaa suunnittelua.
Kirppiskierroksen jälkeen suuntasimme syömään Peatusiin. Söin siellä tryffelihampurilaisen, josta tykkään edelleen ihan valtavasti. Peatus on muutenkin paikka, jossa on oma tunnelmansa, vähän rosoinen mutta lämmin. Alueen ympärillä on tulossa remonttia ja muutoksia, vaikka vielä sitä ei kovin paljon huomannutkaan. Tunnelma oli edelleen tuttu ja rento, sellainen hieman industrial-henkinen Tallinna, josta pidän todella paljon.
Ruokailun jälkeen kävimme vielä Telliskivi Kirbukasissa. Tällä kertaa mukaan lähti koruja – erityisesti rintaneuloja ja sormuksia. Vanhoissa koruissa on jotain erityistä. Niissä näkyy eletty elämä ja pieni persoonallisuus, jota uusista koruista ei aina löydä. Juuri sellaiset pienet löydöt jäävät usein kaikkein rakkaimmiksi.
Hengailua lämpimässä säässä
Loppupäivä kului vain kierrellen ja kaupungista nauttien. Päädyimme vielä Rotermann kortteliin, jossa on aina omanlaisensa tunnelma. Vanhojen tehdasrakennusten ja modernin arkkitehtuurin yhdistelmä toimii siellä jotenkin täydellisesti. Oli ihanaa vain istahtaa hetkeksi, katsella ympärilleen ja nauttia siitä, ettei ollut kiire mihinkään.
Tallinnan päiväreissuissa parasta on ehkä juuri se, ettei niiden tarvitse olla mitään suurta. Riittää, että löytää kauniin mekon kirppikseltä, hyvän hampurilaisen, muutaman korun ja hetken, jolloin keväinen meri-ilma tuntuu kasvoilla. Sellaiset päivät jäävät mieleen kaikkein pehmeimmin.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Muita retkiä Tallinnaan: