Pitkät mekot eivät tee mummoksi
0
Joskus tuntuu, että naisten pukeutumisessa on vain kaksi hyväksyttyä vaihtoehtoa: joko pitää näyttää mahdollisimman nuorelta tai sitten joutuu “mummomainen”-lokeroon. Pitkät mekot, mukavat kengät, kerrospukeutuminen ja väljyys nostetaan jatkuvasti listoille asioista, joita pitäisi välttää. Siksi halusin kirjoittaa tästä ilmiöstä. Pitkät mekot eivät tee mummoksi, eikä persoonallinen tyyli vanhene vain siksi, että joku lifestylemedia niin väittää. Minun eilinen asuni oli UFFilta löytynyt valkoinen paita ja Fidasta hankittu täyspitkä pinkki mekko. Juuri sellainen yhdistelmä, jossa tunnen oloni eniten omaksi itsekseni.
Pitkät mekot eivät tee mummoksi
Törmäsin artikkeliin, jossa listattiin peräti 25 pukeutumisvirhettä, jotka saavat näyttämään “mummomaiselta”. Jo sana itsessään särähtää korvaan. Miksi naisen suurin pelko pitäisi olla se, että hän näyttää ikäiseltään? Tai vielä pahempaa: mukavalta, rennolta ja itsevarmalta?
Artikkelissa toistuivat tutut varoitukset. Liian pitkät mekot. Liian väljät vaatteet. Käytännölliset kengät. Kerrospukeutuminen. Klassisuus. Mukavuus. Kaikki ne asiat, joista monet oikeasti rakentavat oman tyylinsä.
Minä seisoin samaan aikaan täyspitkässä pinkissä mekossani, Crocseissa ja UFFilta löydetyssä valkoisessa paidassa, enkä kokenut näyttäväni “mummolta”. Koin näyttäväni ihmiseltä, joka pukeutuu omaksi ilokseen. Ja ehkä juuri se tässä häiritseekin.
“Nuorekkuus” on loputon projekti
Naisten pukeutumista ohjataan yllättävän paljon ajatuksella siitä, miltä pitäisi näyttää muiden silmissä. Ei liian vanha. Ei liian nuori. Ei liian näkyvä. Ei liian peittävä. Ei liian kiinnostunut muodista, mutta ei myöskään liian välinpitämätön. Silti kaikkein kiinnostavimmat tyylit syntyvät yleensä ihmisille, jotka lakkaavat kyselemästä lupaa.
Olen aina rakastanut pitkiä mekkoja. Käyttänyt niitä lyhyiden rinnalla vuosikausia, riippumatta siitä, ovatko ne juuri sillä hetkellä muodissa vai eivät. Pitkä mekko ei ole minulle “vanhemman naisen vaate”, vaan vaate, jossa viihdyn. Sellainen, jossa voi liikkua, istua rantakalliolla, kävellä kaupungissa ja tuntea olonsa samaan aikaan sekä näyttäväksi että mukavaksi.
On myös kiinnostavaa, miten “mummomaiseksi” leimataan usein juuri sellainen pukeutuminen, joka ei korosta vartaloa mahdollisimman seksikkäällä tavalla. Heti kun siluetti muuttuu rennommaksi tai käytännöllisemmäksi, alkaa varoittelu.
Mutta miksi?
Miksi naisella pitäisi olla jatkuva velvollisuus näyttää mahdollisimman nuorekkaalta ja trendikkäältä? Miksi pitkä mekko muuttuu ongelmaksi vasta tietyn iän tai tietyn vartalon kohdalla? Todellisuudessa pitkät mekot eivät ole katoamassa mihinkään. Päinvastoin. Boheemi estetiikka, vintagehenkisyys, luonnolliset materiaalit ja kerrospukeutuminen näkyvät jatkuvasti muodissa. Erona on vain se, kenelle niitä “saa” käyttää ilman arvostelua.
Nuorella influensserilla pitkä röyhelömekko on boho chic. Keski-ikäisellä naisella sama asu muuttuu joidenkin silmissä “mummomaiseksi”. Kyse ei siis oikeasti ole vaatteesta. Kyse on siitä, kenellä ajatellaan olevan oikeus näkyä ilman, että yrittää näyttää ikuisesti kaksikymppiseltä.
Second hand -tyyli ei pyydä lupaa
Minä rakastan second hand -löytöjä juuri siksi, että niissä tyyli ei rakennu algoritmien ehdoilla. UFFin ja Fidan vaatteissa on jotain vapauttavaa. Niissä ei tarvitse pukeutua trendiraportin mukaan. Voi yhdistellä värejä, kerroksia, vanhaa ja uutta juuri niin kuin haluaa.
Ja ehkä juuri siksi tällaiset “vältä näitä jos et halua näyttää vanhalta” -artikkelit tuntuvat niin väsyttäviltä. Ne rakentuvat ajatukselle, että naisen ulkonäkö on jatkuva projekti, jossa tärkeintä on piilottaa ikä, peittää mukavuus ja silottaa persoonallisuus.
Minä en halua pukeutua niin. Haluan käyttää pitkiä mekkoja myös siksi, että ne tekevät minut iloiseksi. Haluan yhdistää niihin isoja korvakoruja, kirppislöytöjä, outoja värejä ja käytännöllisiä kenkiä. Haluan näyttää siltä, että olen elänyt, kokenut ja löytänyt oman tyylini, en siltä, että yrittäisin epätoivoisesti päästä takaisin johonkin vuoden 2009 nuoruusihanteeseen.
Ja ehkä kaikkein ironisinta on tämä: moni “nuorekkuutta” tavoitteleva tyyli vanhenee lopulta paljon nopeammin kuin persoonallinen pukeutuminen. Trendit vaihtuvat jatkuvasti. Oma tyyli jää. Siksi en aio lopettaa pitkiä mekkoja. En siksi, että ne olisivat täydellisiä kaikille, vaan siksi, että ne ovat täydellisiä minulle. Ja ehkä siinä onkin koko pukeutumisen tärkein asia, jota nämä listaukset eivät koskaan ymmärrä.
Vaate ei tee ihmisestä vanhaa. Mutta jatkuva pelko näyttää vääränlaiselta tekee tyylistä helposti varovaista, hajutonta ja unohtuvaa.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lisää samankaltaisia artikkeleita:
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja: