Synttäriasun tarina jatkuu rohkeasti
0
Eilen oli virallinen syntymäpäiväni, mutta Synttäriasun tarina jatkuu rohkeasti vasta lauantaina, kun arki hellittää otteensa. Siihen asti hoidetaan työt, pidetään pää pystyssä ja farkkuvyö tiukasti paikoillaan, koska synttärit voi kulkea mukana, vaikka arki ei pysähtyisikään.
Synttäriasun tarina jatkuu rohkeasti
Eilen oli syntymäpäiväni, se päivä, jolloin moni ottaisi vapaata, söisi kakkua ja ehkä tanssisi aamuun asti. Minä taas pakkasin työeväät, laitoin takin niskaan ja totesin, että juhla saa odottaa viikonloppua. Mutta ei se tarkoita, että tyyli jäisi tauolle. Ehei. Päinvastoin, nyt se pääsee erityisen hyvin esiin.
Tämä on synttäriasu numero kaksi. Koska miksi tyytyä yhteen, jos inspiraatio kerran jatkuu? Ensimmäinen asu oli eilen, tämä on sen itsevarmempi pikkusisar: käytännöllinen, hauska ja aivan omanlaisensa. Täydellinen sekoitus luovuutta ja realismia, vähän kuin elämä itse.
Farkkuvyön uusi tarina
Keskipisteenä on farkkuvyö, joka on saanut uuden elämän vanhoista housuista. Super leveä, vetoketjullinen ja häpeilemättömän omaperäinen, sellainen vaate, joka ei pyydä huomiota, vaan saa sen automaattisesti.
Kaava:
korsettivyö: Burda 6/2009
Ompelin sen itse, sillä vanha denim ansaitsee jatkaa matkaa jossain muodossa. Tämä vyö ei ole mikään hillitty asuste, vaan tyylin vallankumous. Jos joku kysyy, miksi, vastaan: “Koska voin.” Ja juuri siinä on secondhand-tyylin taika.
Valkoinen paita, uusi rooli
Vyön alla oleva valkoinen paita on kirpparilta, enkä enää muista mistä. Ehkä se on osa sen viehätystä, jokainen löytö kantaa mukanaan pientä mysteeriä. Se on malliltaan pitkä, helmat liehuvat ja yhdessä farkkuvyön kanssa se näyttää melkein kuin muotinäytöksen jäljiltä. Tämä yhdistelmä tekee tavallisesta paidasta voimavaatteen: rento, mutta ei missään nimessä tylsä.
Secondskin ja itse tehty tyyli
Leggingsit ovat minun tekemät. Secondskin, kuten sanon, toinen iho, joka tuntuu omalta jokaisella liikkeellä. Kun tekee itse, tietää tarkalleen mitä saa: mukavuutta, joka näyttää hyvältä, eikä kenenkään muun kopioitavissa. Ompelu on minulle vähän kuin meditointia. Se on hetki, jossa arjen kiire katoaa ja jäljelle jää vain kangas, lanka ja luova energia. Ja joskus, kuten nyt, lopputulos päätyy juhla-asuksi keskelle työviikkoa.
Kirppislöytöjen loistoa
Asun täydentää pitkä ruskea nahkatrenssi, jonka löysin Siisti-kirppikseltä. Kevyesti topattu, pehmeä ja sopivan dramaattinen, sellainen takki, joka tekee vaikutuksen, vaikka alla olisi verkkarit. Kaulassa taas on ruudullinen kaulaliina, jonka poimin Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Se on pehmeä, lämmin ja muistuttaa, että parhaat löydöt eivät aina maksa mitään. Kirppistyylissä on parasta juuri se: se kertoo tarinoita. Yksi vaate on ollut osa jonkun toisen elämää ennen kuin siitä tulee osa minun.
Arki harteilla, juhla mielessä
Tänä vuonna en juhli syntymäpäivääni kakun äärellä, vaan arjen keskellä. Työvuorot rytmittävät viikkoa, ja vapaapäivä odottaa vasta lauantaina. Mutta se ei haittaa. Synttärit eivät ole päivä kalenterissa, vaan tunne. Ja tänään se tunne näkyy farkkuvyönä, kirppislöytöinä ja omaan tahtiin kulkevana tyylinä. Kun lauantai vihdoin koittaa, juhla jatkuu, ehkä kakkupalalla, ehkä vain pienellä hetkellä itseni kanssa. Siihen asti synttäriasun tarina jatkuu rohkeasti, juuri niin kuin pitääkin.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Risa mutta aito minä
Risa mutta aito minä, tämä on tarina paidasta, joka on tehty pojan rikkinäisistä vaatteista, ja trikoista, jotka ovat elämän kuluttamat. Pinnan alla on kysymys, jota emme aina uskalla kysyä: mitä sinä näet, kun katsot?
Risa mutta aito minä
Päälläni oleva paita ei ole uusi, eikä se yritäkään olla. Se on ommeltu poikani vanhoista, rikkinäisistä vaatteista, niistä, jotka joku muu olisi heittänyt pois. Paita on nähnyt enemmän elämää kuin moni vaatekaupan hyllyltä napattu “uusi alku”. Kangas on kulunut, hihat rispaantuneet ja saumoista näkee, että se on ollut rakastettu, ehkä liiankin paljon.
Silti käytän sitä. Käytän, vaikka se alkaa hajota päälläni. Ehkä juuri siksi käytän. Koska se kertoo jotain, mitä täydelliset vaatteet eivät koskaan pysty kertomaan: että elämä saa näkyä.
Trikoot, jotka näkyvät kuvassa, ovat nekin tarinoita täynnä. Olen korjannut niitä niin monta kertaa, että tiedän niiden jokaisen repeämän ja venyneen kohdan ulkoa. Joku voisi sanoa, että ne ovat loppu. Mutta minusta ne ovat kuin minä sinnitteleviä, sitkeitä ja vielä käyttökelpoisia. En osta uutta vain siksi, että joku muu ajattelee, että pitäisi.
Kun vaatteet kertovat enemmän kuin sanat
Kuvassa näkyy vain ulkokuori. Mutta ulkokuori on se, josta ihmiset aloittavat. Katsoja tekee sekunnissa päätelmän: kuka olen, mitä teen, mitä arvoja edustan. Jos joku näkee risaisen paidan ja kuluneet housut, hän saattaa nähdä välinpitämättömyyttä. Toinen näkee ekologisuutta. Kolmas ehkä kapinaa.
Mutta todellisuudessa se, mitä näet, kertoo enemmän sinusta kuin minusta.
Olemme tottuneet siihen, että ulkonäkö on sosiaalinen valuutta. Jos vaate on ehjä, puhdas ja trendikäs, ihminen on “onnistunut”. Jos se on vanha ja kulunut, ihminen on “jäänyt jälkeen”.
Mutta kuka loi nämä säännöt? Ja miksi me edelleen pelaamme niillä, vaikka tiedämme, että ne eivät johda mihinkään hyvään? Rikkinäisyys on rehellisyyttä.
Ehkä risa paita ei ole häpeä. Ehkä se on todiste siitä, että jotain on eletty.
Kangas, joka on hiutunut kyynärpäästä, on nähnyt enemmän päiviä kuin mikään uusi vaate konsanaan. Kun joku huomauttaa: “sinun vaatteesi ovat vähän kuluneet”, vastaan mieluummin: “niin olen minäkin ja se on hyvä asia”.
Vaatteeni eivät yritä olla täydellisiä. Ne ovat tarina toipumisesta, arjesta, äitiydestä, luopumisesta ja rakkaudesta. Pojan vaatteet, jotka nyt roikkuvat minun päälläni, kantavat mukanaan palan mennyttä. Ja vaikka kangas repeäisi, muisto pysyy. Ehkä juuri siksi en halua heittää niitä pois.
Mitä sinä näet, kun katsot minua?
Tämä kysymys on monelle epämukava. Jos näet risaisen hupparin, näetkö köyhyyden?Jos näet kuluneet housut, näetkö laiskuuden? Vai näetkö ihmisen, joka ei enää halua piiloutua ulkokuorensa taakse?
On helpompaa olettaa kuin kysyä. Helpompaa tuomita kuin ymmärtää. Mutta mitä enemmän tuijotan tätä kuvaa, sitä enemmän näen vapauden. Vapauden olla välittämättä siitä, mitä joku muu ajattelee, kunhan itse tunnen oloni hyväksi. Vapauden olla aito, vaikka se ei olisi kaunista.
Ulkonäkö on naamio, jota me kaikki käytämme
On ironista, että ihmiset puhuvat aitoudesta, mutta palkitsevat vain kiiltävän version siitä. Sosiaalisessa mediassa “aito” tarkoittaa nykyään kuvia ilman meikkiä, mutta tarkkaan harkitussa valossa ja rajatussa kuvakulmassa.
Minun aitouteni on toisenlaista. Se on karheaa, rispaista ja vähän väsynyttä. Mutta se on totta.
Aina kun joku katsoo minua ja päättää, kuka olen, minä päätän hymyillä. Koska tiedän, että kaikki, mitä he näkevät, on vain pintaa. Minä olen se, joka tietää tarinan sen alla. Ja se tarina on tärkeämpi kuin yksikään muotitrendi.
Pukeutuminen voi olla kapinaa
Tämä paita ei ole muotia. Se on vastalause. Se on tapa sanoa, että minä en tarvitse uutta ollakseni arvokas. Se on muistutus siitä, että kulunutkin voi olla kaunista, jos siihen liittyy muistoja ja merkityksiä.
Kun seuraavan kerran näet jonkun risaisissa vaatteissa, pysähdy hetkeksi. Älä mieti, miksi hän ei ole ostanut uutta. Mieti, mitä kaikkea nuo vaatteet ovat nähneet.
Ehkä aitous ei ole täydellinen meikki, uusi pusero tai trendikkäät kengät. Ehkä aitous on sitä, että uskaltaa olla rikki, eikä pyydä siitä anteeksi.
Mitä sinä näet, kun katsot tätä kuvaa? Kommentoi alle. Rehellisesti.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: