Miten tehdä uusi vaate vanhasta farkkupaidasta
0
Voiko vanhasta miesten farkkupaidasta syntyä oikeasti käyttökelpoinen ja vieläpä hyvännäköinen vaate? Tässä postauksessa vastaan kysymykseen miten tehdä uusi vaate vanhasta farkkupaidasta ja kerron, miksi tämä projekti on samaan aikaan kaoottinen, koukuttava ja yllättävän onnistunut.
Miten tehdä uusi vaate vanhasta farkkupaidasta
On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka säilyttävät vanhat vaatteet “jos vielä joskus”, ja niitä, jotka oikeasti tekevät niille jotain. Tällä kertaa päätin kuulua siihen jälkimmäiseen ryhmään. Se vaati yhden miesten farkkupaidan uhraamisen, kasan leikkuujätettä ja ripauksen rohkeutta, joka tuli vasta siinä vaiheessa kun sakset olivat jo kädessä. Tämä paita ei syntynyt suunnitelmasta. Se syntyi siitä hetkestä, kun ajattelin että katsotaan mitä tapahtuu.
Kun farkkupaita muuttuu joksikin muuksi
Lähtötilanne oli yksinkertainen: perus farkkupaita, joka ei enää tuntunut omalta. Hyvä materiaali, mutta väärä fiilis. Ratkaisu oli vielä yksinkertaisempi: pilkoin sen osiin.
Mukana oli myös kasa tilkkuja, niitä pieniä kangaspaloja, jotka jäävät yli ja joita ei muka voi käyttää mihinkään. Tässä kohtaa ne pääsivät päärooliin. Ja siinä vaiheessa, kun yhdistin farkun ja ruudulliset palat, tiesin että tästä ei tule ainakaan tylsä.
Tilkkutyö – kaaoksesta kokonaisuudeksi
Tilkkutyö näyttää alkuvaiheessa aina siltä, että mitään järkevää ei ole syntymässä. Palat eivät sovi yhteen. Värit riitelevät keskenään. Mittasuhteet elävät omaa elämäänsä. Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Epäloogisista paloista tulee yhtäkkiä harkitun näköinen yhdistelmä. Ja farkun rauhallinen pinta sitoo kaiken yhteen. Lopputulos on paita, jossa on peplum-helma ja enemmän asennetta kuin alkuperäisessä vaatteessa koskaan oli.
Täydellisyyden unohtaminen tekee tästä paremman
Tässä paidassa ei ole mitään tehdasmaista. Helma ei ole täysin symmetrinen. Yksityiskohdat eivät ole millilleen. Kaikki ei ole viimeistelty täydelliseksi. Ja juuri siksi se toimii. Koska tämä ei yritä näyttää siltä, että se olisi tullut kaupasta. Tämä näyttää siltä, että joku on tehnyt sen itse. Ja se on koko jutun pointti.
Miksi tämä projekti kannattaa
Kun miettii hakua “miten tehdä uusi vaate vanhasta farkkupaidasta”, ensimmäinen ajatus on usein ohjeet. Tässä projektissa tärkeintä ei kuitenkaan ollut ohje. Tärkeintä oli tekeminen. Tekeminen ilman varmuutta lopputuloksesta. Tekeminen ilman täydellistä suunnitelmaa. Tekeminen siksi, että haluaa kokeilla. Ja lopputulos yllätti. Tämä ei jäänyt kaappiin odottamaan “sopivaa hetkeä”. Tämä päätyi käyttöön.
Realistinen totuus ennen kuin aloitat
On reilua sanoa ääneen muutama asia:
- Tämä ei ole nopea projekti.
- Tämä ei ole täysin hallittavissa.
- Ja tämä ei ole täydellinen ensimmäisellä yrittämällä.
Jossain vaiheessa mietin itsekin, miksi en vain ostanut uutta paitaa. Mutta se tunne, kun vedät itse tehdyn vaatteen päälle, korvaa aika monta epäilyksen hetkeä.
Tämä paita on ensimmäinen kunnollinen esittely projektista, josta kerroin jo aiemmin täällä:
Jos tästä herää ajatus kokeilla itse, se kannattaa ottaa tosissaan. Sillä tällaisissa projekteissa ei yleensä käy niin, että tekee vain yhden. Useimmiten käy niin, että katsoo seuraavaa vanhaa vaatetta uudella tavalla.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Marraskuun viimeinen päivä avautui pehmeänä, vähän kuin hiljainen lupaus siitä, että juuri tänään olisi hyvä kuunnella itseään. Tästä alkaa talvikävelyn hiljainen sydäntarina. Päälläni oli kokonainen kudelma tarinoita: itse ommeltu hame Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta, UFFista löydetty käsintehty neuletakki sekä vuosia sitten ommellusta takista tuunattu talvikaveri. Jalkoihin puin rakkaat nilkkurini, jotka löysin aikanaan Maunulan ostarilla sijainneesta Fidasta. Tässä on kertomus päivästä, joka jäi iholle kuin lämmin valo.
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Synttärikuun hiljainen loppunäytös
Marraskuun viimeinen aamu ei näyttänyt kiireiseltä. Se ei myöskään vaatinut mitään. Se vain lepäsi siinä, talven kynnyksellä, vähän kuin kaupunki olisi vetänyt paksun huovan ylleen ja pyytänyt meitä kulkemaan hiljaa. Olin hereillä aikaisin ja tunsin, että synttärikuuni viimeinen päivä ansaitsi pienen rituaalin, sellaisen, jossa pukeutuminen on osa tarinankerrontaa.
Päivän asu, kuin pieni kudottu muistelma
Valitsin hameen, jonka olin ommellut Kierrätyskeskuksen materiaalitukun aarteesta. Sen ruutukangas hengitti menneiden vuosien kotien lämpöä, ja helma liikkui askelissa kuin vanha kirjoitus, joka on vihdoin saanut uuden lukijan.
Neule oli UFFin Fredrikinkadun myymälästä löytynyt käsintehty aarre, ehkä jonkun lukuisista Novita-lehden malleista tai tekijänsä omasta inspiraatiosta syntynyt. Sitä oli mahdoton pukea ilman että ajatteli tekijänsä käsiä ja kärsivällistä rytmiä.
Takki oli tuunattu vuosia sitten omasta vanhasta tekeleestäni, ja sekin kantoi oman historiansa: korjaukset, uudelleen muotoilut, ideat ja unohtuneet ideat. Jalkoihini sujautin nilkkurit, jotka olin löytänyt Maunulan ostareilla sijainneesta Fidasta, sellaiset, joiden nahka on omaksunut jokaisen vuoden, kadun ja askeleen.
Kaupunki sateessa, kuin pehmeä taustamelodia
Lähdimme kävelemään keskustaan. Helsinki oli märkä, mutta lempeä. Sade ei vaatinut huomiota, se vain ripotteli pieniä, valoa imeviä helmiä kaduille. Autojen humina oli matala, rakennusten pinnat elivät hiljaista kaikujaan. Katsoin ikkunoihin enemmän heijastusten takia kuin ostamisen. Niissä näkyi tarinallinen kokonaisuus: hame, joka oli minun, neule, joka oli jonkun muun, kengät, jotka olivat kulkeneet kanssani pitkään. Jokainen osa asua kertoi eri polusta, mutta yhdessä ne tuntuivat juuri oikeilta.
Kluuvin Olivia odotti. Ovi avautui ja sisään tulvahti lämpö, valkosipulin lupaus ja pehmeä puheensorina. Saimme pöydän ikkunan äärestä, ja siinä huoneen suojassa aika tuntui taipuvan hieman. Ruoka maistui tavallista syvemmälle, ehkä siksi, että se syötiin osana päivää, joka oli kuin rauhallinen juhla. Juttelimme kuluneesta vuodesta, sen sävyistä, valon ja varjon vaihdosta. Ja vaikka vuosi oli paikoin ollut raskas, sen lomasta löytyi myös uudenlaista lämpöä. Sellaista, joka syntyy, kun alkaa ymmärtää itseään paremmin.
Paluumatka valojen ja veden välissä
Kun lähdimme takaisin, ilta oli jo sinertävä. Kaupungin märät kadut heijastivat katuvalojen kullanhohtoa, joka näytti kuin se olisi yrittänyt kertoa jotain salaista. Askeleeni olivat kevyitä. Hameen helma jatkoi omaa, huojuvaa tarinaansa ja nilkkurit koputtivat tasaista rytmiään märälle kivelle. Tuntui, että juuri tällaiset hetket muodostavat sen arjen ytimen, joka jää mieleen, ei suurilla teoilla, vaan hiljaisella olemisella.
Takki suojasi viimalta, neule kantoi tekijänsä lämpöä, kengät varmoina askeleina muistuttivat yhteisestä matkasta. Ja keskellä kaikkea oli päivä, joka ei esittänyt itseään, mutta jäi silti talteen.
Jälkikäteen ajatellen juuri tällaiset päivät kannattelevat vuodenaikojen yli. Ne eivät pyydä huomiota eivätkä tarvitse suurta otsikkoa. Ne vain asettuvat muistiin hiljaa, kuin pieni valonsäie hameen kankaan poimuun tai villalangassa kulkevaan solmuun. Ja ehkä juuri siksi ne kantavat mukanaan enemmän kuin osaa odottaa, muistutuksen siitä, että elämä rakentuu paitsi harvoista juhlista, myös niistä pienistä hetkistä, jotka löytävät meidät silloin kun kuljemme avoimin silmin.
Tämä päivä teki juuri niin.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: