Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
0
Tekstiiliarkeologia on minulle paljon enemmän kuin vaatteiden ompelua. Se on tutkimusmatka tekstiilien historiaan, kerros kerrokselta, pala palalta. Jokainen pitsi, verho, tyynynpäällinen ja kulunut kangas kertoo tarinan, joka ansaitsee uuden elämän. Tällä kertaa kaivoin esiin vanhoja tekstiilejä kuin arkeologi muinaisesineitä tutkiessaan. Lopputuloksena syntyivät Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen – housut, jotka eivät ole vain vaate, vaan kokonainen kertomus menneestä.
Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
Tekstiiliarkeologia alkaa aina samalla tavalla. Ei ompelukoneen äärestä, eikä kaavojen piirtämisestä. Se alkaa tutkimisesta. Levittelen kaikki löytämäni materiaalit lattialle kuin arkeologi kaivauksillaan. Jokainen kangaspala saa oman paikkansa. Vanha verho, pitsi, puuvilla, tyynynpäällinen, kuluneet reunapitsit ja pienet tilkut muodostavat kokonaisuuden, jota kukaan muu ei vielä näe. Minä näen. En vielä housuja. Näen mahdollisuuden.
Siksi otan aina valokuvan ennen kuin ompelen ensimmäistäkään saumaa. Kuvasta näen myöhemmin, miten olin suunnitellut kokonaisuuden. Kun paloja alkaa yhdistää, alkuperäinen ajatus helposti unohtuu. Valokuva toimii karttana, aivan kuten arkeologin dokumentointi kertoo, mistä mikäkin löytö on löytynyt. Vasta sen jälkeen alan ommella.
Pieni pala liittyy seuraavaan. Tilkut muuttuvat suureksi kankaaksi. Kun kaksinkertainen kangas on valmis, kiinnitän kaavan sen päälle ja leikkaan lahkeet. Sen jälkeen housut alkavat syntyä lähes kuin itsestään. Mutta oikeasti ne ovat syntyneet jo paljon aikaisemmin, siinä hetkessä, kun ensimmäinen kangaspala löysi oikean paikkansa.
Jokainen kangaspala kertoo oman historiansa
Nämä housut eivät ole vain tilkkutyötä. Ne ovat kokoelma erilaisia elämiä. Sininen ruutukangas on kulkenut omaa matkaansa. Valkoiset puuvillat ovat olleet osa jotain muuta. Pitsit ovat koristaneet toista vaatetta tai kodintekstiiliä. Jokainen niistä olisi voinut päätyä jätteeksi. Sen sijaan ne päätyivät samaan vaatteeseen.
Myös asun muut osat jatkavat samaa tarinaa:
- Paita on tehty vanhasta verhosta. Kevyt kangas sai uuden tarkoituksen vaatteena, eikä kukaan enää arvaisi sen joskus riippuneen ikkunassa.
- Paidan kaava: Burda 5/2000
- Bandana puolestaan on ommeltu vanhasta tyynynpäällisestä.
- Jopa kengät ovat kokeneet uuden elämän. Nekään eivät enää ole samanlaiset kuin silloin, kun ne valmistuivat tehtaalta. Kengät olen tuunannut jo aikaa sitten ja niitä on käytetty vuosia. Kengistä enemmän tässä linkissä!
Kun katson valmista asua, en näe pelkkää vaatetta. Näen vuosien aikana kerääntyneet materiaalit, jotka ovat löytäneet toisensa vasta nyt. Ehkä juuri siksi rakastan tekstiiliarkeologiaa niin paljon. Se ei hävitä historiaa. Se pukee historian päälle.
Kauniit vaatteet syntyvät ennen ompelua
Moni ajattelee, että vaikein vaihe on ompelu. Minulle vaikein ja samalla kiehtovin vaihe tapahtuu ennen sitä. Sommittelu. Saatan siirtää yhtä kangaspalaa kymmenen kertaa. Vaihdan pitsin paikkaa. Käännän ruutukangasta. Lisään yhden nauhan. Poistan toisen. Katson kokonaisuutta kaukaa. Otan kuvan. Palaan tutkimaan sitä uudelleen. Tämä on kuin palapeli, jossa ei ole oikeaa vastausta.
Kun lopulta tiedän, että kaikki toimii yhdessä, alan vasta ommella. Juuri siksi valmiit housut näyttävät usein siltä kuin ne olisivat syntyneet sattumalta. Todellisuudessa jokainen pala on mietitty. Jokainen pitsi on saanut paikkansa. Jokainen kangas kertoo jotain seuraavasta.
Tekstiiliarkeologia ei ole kiirehtimistä. Se on hidasta löytämistä.
Mitään ei mene hukkaan
Parasta tässä projektissa on ehkä se, ettei tarina päättynyt housuihin. Ylijääneistä materiaaleista syntyi jo hame. Samasta kasasta valmistui myös bandana. Ja loput? Ne eivät päätyneet roskiin. Ne päätyivät odottamaan.
Minulla on laatikko, jossa kankaat saavat ”hilloutua”. Siellä ne lepäävät, kunnes jonain päivänä löydän niille uuden tarkoituksen. En koskaan tiedä, mikä pala muuttuu seuraavaksi hameeksi, laukuksi, paidaksi tai ehkä joksikin aivan muuksi. Siksi en oikeastaan näe kangassilppua jätteenä. Näen tulevaisuuden materiaalivaraston.
Tekstiiliarkeologia opettaa katsomaan vanhoja tekstiilejä aivan uudella tavalla. Siinä missä joku toinen näkee rikkinäisen verhon tai kuluneen tyynynpäällisen, minä näen mahdollisen vaatteen. Ehkä juuri siinä piilee tämän harrastuksen suurin ilo. Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena. Kaikkea ei tarvitse heittää pois.
Joskus kaikkein kaunein vaate on sellainen, jonka historia alkoi vuosia ennen kuin ensimmäinen sauma ommeltiin. Ja ehkä juuri siksi nämä tilkkuhousut ovat minulle paljon enemmän kuin housut. Ne ovat pieni arkeologinen löytöretki tekstiilien menneisyyteen ja samalla kurkistus siihen, millainen muoti voisi olla, jos oppisimme näkemään vanhoissa kankaissa uuden alun emmekä loppua.
Ihanaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiasta:
Ilmainen ei tarkoita arvotonta koskaan
Ilmainen ei tarkoita arvotonta koskaan. Se oli ensimmäinen ajatus, kun puin ylleni Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta löytämäni vaatteet. Moni ohittaa ilmaisrekit vilkaisemattakaan, mutta minä näen niissä mahdollisuuksia. Tällä kertaa löysin kokonaisen asukokonaisuuden ja samalla aiheen pohtia, miksi annamme hintalapun määrittää vaatteen arvon.
Ilmainen ei tarkoita arvotonta koskaan
Jos pyytäisin ihmisiä valitsemaan kahdesta täysin samanlaisesta vaatteesta toisen ilmaiseksi ja toisesta maksamaan 50 euroa, moni pitäisi maksullista automaattisesti parempana. Vaikka vaatteet olisivat täsmälleen samanlaiset.
Hinta vaikuttaa yllättävän paljon siihen, miten arvioimme tavaroita. Kallis tuntuu laadukkaammalta ja halpa tai ilmainen helposti vähemmän arvokkaalta. Tämä ajattelutapa näkyy myös kierrättämisessä. Ilmaisosaston ohi kävellään nopeasti, koska ajatellaan, että jos vaate on päätynyt sinne, siinä täytyy olla jotain vialla.
Todellisuudessa syitä on lukemattomia. Vaate voi olla väärän kokoinen, tyyli ei enää miellytä omistajaa tai kaappiin on yksinkertaisesti kertynyt liikaa tavaraa. Vaatteen arvo ei kuitenkaan katoa siksi, että joku luopuu siitä.
Minulle Kierrätyskeskuksen ilmaisosasto on vähän kuin aarrekartta. Siellä ei tarvitse miettiä merkkejä tai alkuperäisiä hintoja. Katson vain väriä, materiaalia, leikkausta ja sitä, mitä kaikkea vaatteesta voisi saada aikaan.
Joskus vaate päätyy suoraan käyttöön. Joskus siitä syntyy jotain aivan muuta. Olen ommellut verhoista hameita, pöytäliinoista housuja ja vanhoista paidoista uusia yläosia. Ilmaisrekki on usein ensimmäinen paikka, josta ideat alkavat.
Miksi puin löydöt juuri näin?
Tällä kertaa löysin leopardikuvioisen hameen ja pitkän farkkupaidan. Erikseen ne olisivat voineet näyttää tavallisilta, mutta yhdessä näin heti tasapainoisen kokonaisuuden. Leopardikuosi on näyttävä. Se herättää mielipiteitä eikä jää huomaamatta. Siksi sen rinnalle kannattaa valita jotain rauhallista. Farkkupaita tekee juuri sen. Sen sininen sävy rauhoittaa kokonaisuutta ja tuo siihen arkisuutta, jolloin leopardikuosi ei tunnu liian hallitsevalta.
Jätin farkkupaidan auki alaosastaan. Se ei ollut sattumaa. Auki jätetty paita muodostaa pitkän pystylinjan, joka keventää kokonaisuutta ja antaa hameen näkyä paremmin. Samalla farkkupaita toimii kevyenä kerroksena, joka tekee asusta kiinnostavamman kuin pelkkä paita ja hame.
Mustat sandaalit sitovat kokonaisuuden yhteen, sillä ne toistavat leopardikuosin tummia sävyjä. Pieni värikäs laukku tuo mukaan persoonallisuutta ja muistuttaa siitä, ettei kaiken tarvitse olla viimeisen päälle yhteensopivaa. Joskus juuri pieni yllätys tekee asusta kiinnostavan.
Pidän pukeutumisessa siitä, että kokonaisuus näyttää siltä kuin se olisi syntynyt vaivattomasti, vaikka todellisuudessa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Yksi vaate rauhoittaa, toinen tuo rakennetta, kolmas liikettä ja neljäs pienen pilkahduksen leikkisyyttä.
Tyyli ei synny rahasta vaan näkemyksestä
Usein kuulee sanottavan, että hyvin pukeutuminen on kallista. Olen eri mieltä. Tyyli ei synny siitä, kuinka paljon rahaa käyttää, vaan siitä, osaako nähdä mahdollisuuksia.
Kierrätyskeskuksen ilmaisosasto on siitä hieno paikka, että siellä kaikki ovat samalla viivalla. Kukaan ei tiedä, mikä vaate on joskus ollut kallis merkkivaate ja mikä edullisen ketjuliikkeen mallistoa. Kun hintalappu puuttuu, jäljelle jää vain itse vaate.
Se pakottaa katsomaan vaatetta uusin silmin. Istuuko leikkaus? Tuntuuko materiaali hyvältä? Sopisiko se osaksi omaa tyyliä? Voisiko sitä muokata tai yhdistää johonkin, mitä kaapista jo löytyy?
Minulle kierrättäminen ei ole vain tapa säästää rahaa. Se on tapa hidastaa kuluttamista ja haastaa omaa luovuutta. Jokainen löytö tuntuu pieneltä voitolta, koska tiedän pelastaneeni vaatteen uuteen käyttöön.
Ehkä juuri siksi rakastan ilmaisosastoja niin paljon. Ne muistuttavat, ettei vaatteen arvo ole koskaan ollut kiinni hinnasta. Arvo syntyy siitä, että vaate saa uuden elämän, uusia muistoja ja uuden mahdollisuuden tulla nähdyksi.
Ja ehkä seuraavan kerran, kun kuljet Kierrätyskeskuksessa ilmaisrekin ohi, pysähdyt hetkeksi. Et siksi, että etsisit ilmaista, vaan siksi, että etsisit jotain ainutlaatuista. Saatat yllättyä siitä, mitä löydät, tai siitä, mitä alat nähdä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää ilmaisosaston löytöjä: