Saako omasta työstä tykätä? Vai pitääkö työ olla sellainen, että sitä vain suorittaa? Onko ok, että harrastuksesta tulee työ, joka voimaannuttaa? Näitä asioita jäin pohtimaan erään keskustelun jälkeen. Elämmekö tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, missä pitää koko ajan huomioida se, että muilla ei välttämättä ole hyvä ja minun pitää näin ollen salata se, että rakastan työtäni. Ei ole hyvä, että puhun siitä miten onnellinen olen työssäni ja miten paljon tykkään tehdä tätä työtä. Miten paljon näin vaivaa saavuttaakseni tämän työn mikä minulla nyt on, minun unelmatyöni.

Saako omasta työstä tykätä?

Uudelleen kouluttauduin, jätin tekstiili -ja vaateteollisuuden viitan kauniisti viikattuna tuolille ja avasin nuoriso -ja vapaa-ajanohjaajan oven astuakseni siitä sisään. Valmistuin etuajassa ja sen jälkeen monen vaiheen jälkeen, monen vaikean tapahtuman jälkeen, koronan ja kaiken muun negatiivisen tullessa vastaan, minulle tarjoutui mahtava mahdollisuus hakea töihin nuorisotilalle, jossa pääpaino on kädentaidoissa. Ja vaikka haastattelu ei mennyt kovin hyvin, niin paikka oli minun. Pääsin tekemään työtä, jossa voin yhdistää niin nuorisotyön kuin vanhan ammattini vaatetusalan puolelta. Pääsin tekemään sitä mitä harrastan muutoinkin ja samalla tekemään nuorisotyötä, joka on minulle rakasta.

Kun kerron tarinani, niin minulle sanotaan, etten saa kertoa siitä, että tämä on unelmatyö, työ joka voimaannuttaa, jossa rakastan olla. Miksikö? Koska on niitä ihmisiä olemassa, jotka eivät voi hyvin omassa työssään, joiden työyhteisö on huono, on kiusaamista yms. Onko se minun vastuulla? Onko se niin? Enkö minä siis voi nauttia työstäni koska joku muu ei voi? Se on minulle aika suuri vastuu, jos kannan niiden muiden murheellista tarinaa harteillani. Minun kuitenkin kuuluu kantaa vain omat harteillani, sekä omien lasteni. Ei muiden.

Piilota onnesi

Valtavasti näkyy sitä, että ne jotka puhuu omista voitoistaan elämässä halutaan saada tavalla tai toisella maanrakoon ja pian. Ruma käytös muita kohtaan varsinkin somessa on nostanut päätään rajusti ja kiusaaminen on arkipäivää. Samaan aikaan huudetaan koulukiusaamista vastaan ja toisella kädellä haukutaan niitä, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Onko se koronan tuomaa pahaa vai onko se ollut jo valmiina olemassa?

Minua muutama aika sitten varoitettiin, että pian myös minun alani työntekijät vaihdetaan robotteihin ja myös minä pääsen kortistoon, joten silloin hän voi nauraa minulle, kun olen niin ollut onnellinen työstäni, jonka menetän roboteille. En kuitenkaan osaa huolestua moisesta, on kuitenkin aloja, joita ei voida kokonaan robotisoida, se ei ole millään tavoin mahdollista. Robotit ovat kyllä hyviä apuvälineitä mutta ihmistä ne eivät kykene kokonaan syrjäyttämään. Oli se sitten naivi ajatus tai ei, mutta näkee nytkin sen, miten tärkeä se ihmisen kohtaaminen on.

Toisin sanoen, jatkan onnellisena työssäni, joka tekee minut onnelliseksi.

Eilen oli kova myrsky ja annoin myös oman maailmani murskaantua ympärilläni. Kun oma maailma murskaantuu, tuntuu kuin mistään ei saisi enää kiinni, kaikki vain valuu hiekkaan. En tiedä onko se tunne jotakin kriiseilyä, vai iskeekö nyt kaikki vasten kasvoja, kun tilanteet rauhoittuu? Olo on sellainen, että haluaisin sukeltaa omaan pieneen maailmaan piiloon kaikelta ja olla siellä niin pitkään kuin tarve vaatii. Mutta valitettavasti perhe tarvitsee minua, työssä tarvitaan minua. En voi piiloutua, vaikka miten haluaisiankin. Vai voisinko sittenkin?

Aina ei voi olla se, joka järjestää, joka tukee, joka on se vahva tukipylväs joka seisoo tukevasti kiinni juurissaan. Varsinkin jos joku nakertaa niitä juuria koko ajan irti ja lopulta oma itsetunto on murskattu pieniksi palasiksi ja heitetty virtaavaan jokeen. Kun olet myös tunteva ihminen, et mikään robotti. Mutta kun odotukset on juuri päinvastaiset.

Syysmyrsky pysäytti ja antoi ajatuksia, avasi tuuliset ovet auki ja heitti minut suoraan myrskyn silmään. Ukkosen pauke ja salaman avatessa taivaan todellisuus iski niin lujaa vasten kasvoja, ettei sitä päässyt pakoon ollenkaan. Nyt kun maailma tyyntyy ympärillä, oma sisin kuohuu.

Kun oma maailma murskaantuu

Millä tavoin maailma on murkaantunut? Siihen on monta erilaista syytä, pieniä puroja, joista on kasvanut suuri joki ja se joki virtaa kovalla vauhdilla moneen suuntaan. En tahdo millään saada oikeasta laidasta kiinni ja saada jokea hetkeksi hiljentymään tai parempi olisi, jos se hetkeksi pysähtyisi. Olen joen keskellä virran vietävissä, sinkoan sinne tänne osuen välillä rantatöyräille, satuttaen itseni voimakkaasti.

Miksi kuvittelen, että maailmani murskaantuu?

Kevään aikana on tapahtunut niin paljon asioita, jotka ovat vieneet voimat ja mitä kuohuntaa on perheessä, se tietenkin verottaa oman osansa. Todella paljon negatiivista, joka on pyyhkinyt iloisen ja energisen Melissan pois ja tilalle on tullut aavemmaisen vakava ja surullinen Melissa. Sellainen, joka minä en oikeasti ole.

• Olenko tarpeeksi hyvä äiti? Teenkö työni tarpeeksi hyvin? Olenko hyvä puoliso? Annanko tarpeeksi tilaa virheille? Tekeekö se minusta huonon, jos en ole kaikessa mihin ryhdyn aina hyvä ja tee kaikkea täydellisesti?

Minulla ei ole haluja olla kaikessa paras, silti joka kerta soimaan itseäni todella paljon, jos en ole suoriutunut asioista täydellisesti, joskus tunteettomasti. Tunteilla kun ei ole oikein sijaa, jos haluaa saada täydellisen tuloksen. Miksi kirjoitan näin ja kerron teille, ettei kaikki ole nyt kauhean hyvin? Koska se helpottaa omaa oloani, saan purettua jonnekkin ja ehkä löydän tätä kautta myös takaisin pikku hiljaa sinne missä minun paikkani on. Ehkä arjen harmaus saattaa raottaa hiukan verhoaan ja saan ihanan auringonsäteen ohjaamaan minua eteen päin.

Elämä tuo ja se ottaa, joskus vaan se ottaminen on enemmän esillä kuin tuominen ja saaminen.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Seuraa minua: Instagram, Facebook, Bloglovin, Blogit.fi