Treffi-ilta Helsingissä – itse tehtyä tyyliä ja auringonlaskun taikaa
0
Kaksikymmentä vuotta yhdessä. Yksi elokuvailta, yksi kirppiskierros, yksi auringonlasku. Joskus kaikkein tavallisin päivä muistuttaa siitä, miksi juuri arjen pienet hetket jäävät sydämeen. Tässä postauksessa kerron, miksi treffi-ilta Helsingissä voi tuntua melkein elokuvan kohtaukselta, varsinkin silloin, kun siihen mahtuu kirppislöytöjä, itse tehtyä muotia ja taivaan värjäävä ilta.
Treffi-ilta Helsingissä – itse tehtyä tyyliä ja auringonlaskun taikaa
Kaksikymmentä vuotta naimisissa.
Kun kirjoittaa sen ääneen, se tuntuu yhtä aikaa uskomattomalta ja täysin luonnolliselta. Vuosien aikana ehtii jakaa niin paljon arkea, että juuri siitä arjesta tulee kaikkein suurin rakkaustarina. Ei tarvita Pariisia, samppanjaa tai valkoisia ruusuja. Riittää, että toinen odottaa valmiina oven vieressä ja kysyy: ”Lähdetäänkö?” Me lähdettiin.
Suunnitelma oli yksinkertainen. Elokuviin ja sen jälkeen kävellen kotiin. Mutta kuten niin usein käy, parhaat muistot syntyvät niistä pienistä mutkista matkan varrella. Elokuva, kirppislöytö ja punainen yllätys
Kävimme katsomassa Disclosure Dayn. Pidin elokuvasta todella paljon. Se onnistui herättämään ajatuksia vielä pitkään lopputekstien jälkeen. Mukana oli pari kohtaa, joissa tempo hidastui ehkä vähän liikaakin, mutta kokonaisuutena elokuva oli juuri sellainen, jonka jälkeen tekee mieli keskustella vielä kotimatkalla.
Ja niinhän me teimme. Emme kuitenkaan lähteneet suoraan kotiin. Matkan varrella oli UFF. Jos olet vähänkään samanlainen kuin minä, tiedät jo mitä tapahtui. ”Poiketaan ihan nopeasti.” Siitä ”ihan nopeasti” ei yleensä seuraa mitään nopeaa.
Kirpputorit ovat minulle vähän kuin aarrekarttoja. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan rekin takaa löytyy. Useimmiten ei mitään. Joskus löytyy koko vaatekaapin uusi suosikki. Tällä kertaa mukaan lähti jotakin punaista. En kerro siitä vielä enempää. Se ansaitsee aivan oman postauksensa.
Rakastan sitä tunnetta, kun löytää vaatteen, jota kukaan muu ei ehkä huomaisi. Sellaisen, jonka näkee jo mielessään osana jotain aivan uutta kokonaisuutta. Kirppislöydöissä parasta ei ole pelkästään hinta. Parasta on mahdollisuus nähdä jotain, mitä muut eivät vielä näe.
Kaikkein käytetyin hameeni syntyi ompelukoneen ääressä
Päälläni oli synttärihameeni. Ompelin sen viime vuonna itselleni syntymäpäivälahjaksi. En silloin arvannut, että siitä tulisi vaatekaappini käytetyin hame. Silti juuri niin kävi. Se on ollut mukana kaupungilla, tapahtumissa, kahviloissa, kirppiskierroksilla ja nyt myös treffeillä. Se on juuri sellainen vaate, joka toimii melkein kaiken kanssa.
Lisää hameesta:
Tällä kertaa yhdistin siihen kirpputorilta löytämäni vaalean, romanttisen hipsuhapsu-puseron. Kevyt kangas toi pehmeyttä muuten melko pelkistettyyn kokonaisuuteen. Ilta viileni hieman, joten puin päälle farkkujämistä tekemäni takin. Se on yksi lempiprojekteistani.
Lisää farkkutakista:
Ajatus siitä, että vanhat farkut voivat saada uuden elämän takkikankaana, tuntuu edelleen yhtä kiehtovalta. Rakastan vaatteita, joilla on historia. Vielä enemmän rakastan vaatteita, joille voi kirjoittaa uuden historian omin käsin.
Asussa oli jotakin hyvin minun näköistäni:
- Itse tehtyä.
- Kirpputorilta pelastettua.
- Vähän romanttista.
- Vähän kapinallista.
Juuri sellaista tyyliä, jota olen viime vuosina opetellut kutsumaan omakseni.
Auringonlasku, joka pysäytti koko kaupungin
Kun kävelimme kotiin, ilta oli vielä nuori. Päätimme jatkaa aallonmurtajalle katsomaan auringonlaskua. Emme olleet ainoita. Paikka oli täynnä ihmisiä.
- Joku oli tullut kameran kanssa.
- Toinen istui murtajalla hiljaa.
- Moni vain katseli.
Kukaan ei tuntunut kiirehtivän minnekään. Aurinko maalasi taivaan kerros kerrokselta oranssiksi, punaiseksi ja lopulta syvän violetiksi. Meri heijasti jokaisen sävyn takaisin, aivan kuin olisi halunnut pitää niistä kiinni vielä hetken.
Ymmärsin täysin, miksi ihmiset kokoontuvat sinne ilta toisensa jälkeen. Sellaista näkyä ei voi kiirehtiä. Sitä voi vain katsella. Ja ehkä juuri siinä hetkessä on jotain hyvin suomalaista. Emme aina puhu paljon. Mutta osaamme seistä rinnakkain ja katsoa samaa horisonttia.
Siinä hetkessä ei tarvittu mitään muuta.
- Ei musiikkia.
- Ei ohjelmaa.
- Ei kiirettä.
Vain lämmin käsi kädessä, meri edessä ja kaksikymmentä yhteistä vuotta takana. Usein ajatellaan, että pitkän parisuhteen salaisuus löytyy suurista eleistä. Minä en usko niin.
Uskon kävelyihin. Kirpputoripysähdyksiin. Elokuviin. Itse ommeltuihin hameisiin. Ja siihen, että toinen jaksaa vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin odottaa, kun minä sanon: ”Käydään vielä nopeasti UFFissa.” Koska me molemmat tiedämme, ettei se oikeasti koskaan tarkoita nopeasti.
Ja ehkä juuri siksi nämä tavalliset päivät muuttuvat muistoiksi, joita haluaa kirjoittaa talteen. Niistä rakentuu elämä, yksi kirppislöytö, yksi elokuvailta ja yksi henkeäsalpaava auringonlasku kerrallaan.
Rakkaudella, Melissa!
Seuraa minua:
Lisää samanlaisia postauksia:
En halunnut luopua näistä farkuista
Joskus kaikkein ihanimmat vaatteet ovat juuri niitä, joiden kanssa joutuu näkemään vähän vaivaa. Nämä farkut olivat aluksi aivan liian pienet, mutta en halunnut luopua niistä. Jokin niissä tuntui heti omalta. Ja niin siinä kävi, että en halunnut luopua näistä farkuista, vaan lähdin muokkaamaan niiden ulkonäköä ihan uuteen suuntaan ja nyt farkut ovat juuri oikeanlaiset. Ja näin niistä tuli ehkä yksi lempivaatteistani. Farkut ovat alunperin ostettu kirpparilta, niin kuin aina.
En halunnut luopua näistä farkuista
Löysin nämä farkut omasta kaapistani ja tiesin heti, että haluan tuunata. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun vaate vain puhuttelee jollain oudolla tavalla. Vaikka koko ei olisi oikea, vaikka järki sanoisi jotain muuta, silti huomaa jo mielessään käyttävänsä sitä. Todellisuus oli kuitenkin vähän hankalampi, jos farkut ovat aivan liian pienet.
Ei sellaisella tavalla, että “ehkä nämä tästä vähän venyvät”, vaan oikeasti liian pienet. Silti en pystynyt siirtämään niitä poistopussiin. Minulla on muutenkin tapana nähdä vaatteissa jotain muuta kuin se, mitä ne juuri sillä hetkellä ovat. Näen helposti mahdollisuuden.
Ensimmäinen projekti oli siis suurentaminen. Purin sivusaumat ja lisäsin näin molempiin sivuihin kaitaleet, ja farkut alkoivat oikeasti tuntua mukavilta päällä. Jo siinä vaiheessa niihin tuli ihan erilainen suhde kuin tavallisiin kaupasta ostettuihin housuihin. Kun vaatteen eteen tekee itse jotain, siihen kiintyy aivan eri tavalla.
Neulepaita on ostettu UFFista.
Mutta en halunnut jättää niitä siihen
Pitkät lahkeet eivät tuntuneet oikeilta, joten leikkasin farkut lyhyemmiksi. Heti koko ilme muuttui kevyemmäksi ja enemmän minun näköisekseni. Tykkään muutenkin vähän sellaisesta huolettomasta tyylistä, jossa kaiken ei tarvitse näyttää liian viimeistellyltä. Ja sitten tuli se yksityiskohta, joka teki näistä oikeasti omat farkkuni. Ompelin frillan molempiin lahkeisiin.
Rakastan pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät vaatteesta persoonallisen. Sellaisia, joita ei löydy jokaisesta ketjuliikkeestä. Kun frillat paikoillaan, farkut näyttivät juuri siltä kuin olin ne mielessäni nähnytkin. Ehkä juuri siksi pidän tuunaamisesta niin paljon. Vaatteesta tulee enemmän kuin pelkkä vaate. Siitä tulee osa omaa tarinaa.
Aina voi tuunata vaatteen sopimaan omaan makuun
Nykyään tuntuu, että kaiken pitäisi olla heti täydellistä. Oikea koko, oikea trendi, oikea tyyli. Jos jokin ei istu täydellisesti, se jätetään ostamatta tai heitetään pois. Mutta minun lempivaatteeni eivät yleensä ole niitä helpoimpia tapauksia. Ne ovat niitä, joiden kanssa joutuu vähän neuvottelemaan.
Sellaisia, joita pitää korjata, leikata, suurentaa tai rakentaa uudelleen. Ja ehkä juuri siksi niissä on enemmän tunnetta kuin monessa uudessa vaatteessa. Rakastan myös sitä ajatusta, että vaatteessa näkyy ihminen. Käsityö. Oma mielikuvitus. Ei vain valmis trendi, jonka joku muu on päättänyt puolestani.
Kirpputoreissa on muutenkin jotain ihanaa. Vaatteilla on jo valmiiksi eletty elämä, ja sitten ne saavat uuden. Joskus mietin, kuinka monta tarinaa yksi vaatekappale kantaa mukanaan ennen kuin se päätyy juuri oikealle ihmiselle. Näiden farkkujen kohdalla tuntui vähän siltä.
Nyt kun katson tätä kuvaa metsässä, tuntuu vaikealta uskoa, että olin jo melkein luovuttamassa niiden suhteen. Valkoinen jäkälä, kesävalo, letit ja nämä farkut muodostavat yhdessä juuri sellaisen tunnelman, jota rakastan. Vähän boheemin, vähän satumaisen ja hyvin oman näköisen. Ehkä oma tyyli syntyykin juuri siitä, ettei luovu liian helposti. Että uskaltaa nähdä vaatteessa jotain enemmän kuin sen ensimmäisen version. Joskus kaikkein ihanimmat vaatteet eivät löydykään valmiina. Ne tehdään itse.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää farkkujen tuunauksia: