Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
0
Joskus kaikkein rakkaimmat vaatteet eivät löydy kaupasta vaan omasta kaapista, vuosien odotuksen jälkeen. Haalari odotti vuosia oikeaa kesää. Tämä itse ommeltu haalari syntyi vanhan Burda-kaavan pohjalta jo vuosia sitten, mutta jäi pitkäksi aikaa sivuun, kun elämä ja oma vartalo muuttuivat. Nyt se löytyi uudelleen keskellä kesäistä Jätkäsaarta, ja samalla löytyi jotain muutakin: tunne siitä, että vaatteella voi olla oma tarinansa.
Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
Kesäisessä Jätkäsaaressa meri tuoksui lämpimältä betonilta ja suolaiselta tuulelta. Aurinko heijastui vaaleista taloista niin kirkkaasti, että silmiä piti siristää. Kävelin rantaa pitkin itse ommeltu haalari päälläni ja mietin, miten erikoiselta voi tuntua pukea ylleen vaate, joka on joskus jäänyt kokonaan pois elämästä.
Tämä haalari ei ole uusi. Tein sen vuosia sitten. En edes enää täysin muista, ompelinko tämän version vuonna 2019 vai korona-aikana 2020, jolloin ompelin muutenkin valtavasti. Ensimmäinen testiversio syntyi ainakin vuonna 2019, ja siitä on edelleen kuvia vanhassa blogipostauksessa. Lopullisempi versio jäi kuitenkin pitkäksi aikaa kaapin perälle.
Syy oli yksinkertainen: se ei enää mahtunut päälle. Silti en koskaan halunnut luopua siitä. Ehkä siksi, että itse tehdyissä vaatteissa on aina jotain enemmän kuin pelkkä kangas ja saumat. Niihin jää kiinni elämäntilanteita, iltoja ompelukoneen ääressä, keskeneräisiä ajatuksia ja pieniä unelmia siitä, millainen ihminen vielä joskus haluaisi olla.
Muistan korona-ajan hyvin. Päivät tuntuivat samaan aikaan hitailta ja levottomilta, ja ehkä juuri siksi käsillä tekeminen tuntui niin tärkeältä. Ompelukone surisi iltaisin keittiön pöydällä ja kangaspinot pienenivät hitaasti yksi projekti kerrallaan. Moni leipoi silloin hapanjuurileipää tai maalasi vanhoja huonekaluja, opetteli neuleiden salaisen maailman. Minä ompelin.
Vaatteet kantavat mukanaan aikaa
Kaavana käytin Burda 6/2015 -lehden kaavaa, vaikka olin tehnyt joskus myös oman, hyvin samantyyppisen version. Oma kaava oli kuitenkin niin pieni projekti ja niin hankala enää muokata, että päädyin tällä kertaa käyttämään valmista pohjaa. Ja oikeastaan olen siitä nyt iloinen.
Nuorempana ajattelin usein, että itse tekemisen pitäisi tarkoittaa kaiken tekemistä täysin alusta asti. Että oikea ompelija piirtää itse kaavat, kehittää jokaisen yksityiskohdan ja onnistuu täydellisesti ilman kompromisseja. Nykyään ajattelen toisin.
Ehkä käsityössä tärkeintä ei ole täydellisyys vaan suhde siihen, mitä tekee. Se, että vaate tuntuu omalta. Että siihen liittyy jokin muisto. Tämä haalari muistuttaa minua ajasta, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi. Samalla se muistuttaa siitä, miten paljon oma suhteeni vaatteisiin on muuttunut vuosien aikana. En enää jaksa innostua pikamuodin jatkuvasti vaihtuvista trendeistä samalla tavalla kuin ennen.
Rakastan edelleen vintagea, vanhoja kankaita ja vaatteita, joissa näkyy eletty elämä. Ehkä juuri siksi en osannut heittää tätä haalaria pois silloinkaan, kun se jäi käyttämättä vuosiksi. Monet kaikkein tärkeimmistä vaatteista eivät ole täydellisiä. Niissä voi olla vähän vino sauma, vaikea vetoketju tai yksityiskohta, jonka tekisi nykyään eri tavalla. Silti juuri niistä tulee kaikkein rakkaimpia, koska niihin liittyy aikaa. Ja aikaa tähän haalariin todella liittyy.
Kaapin perältä takaisin elämään
Kun sovitin haalaria uudelleen vuosien jälkeen, yllätyin. Ei siksi, että se mahtui päälle, vaan siksi, että se tuntui edelleen täysin omalta. Monet vaatteet näyttävät vuosien päästä vierailta. Ne muistuttavat ihmisestä, joka ei enää ole sama. Mutta tämän kanssa kävi päinvastoin. Tuntui melkein siltä kuin vaatteen olisi pitänytkin odottaa juuri tätä kesää.
Ehkä siksi pidän hitaasta muodista enemmän kuin koskaan ennen.
Nopea muoti perustuu ajatukseen, että kaikki on hetkellistä: trendit, materiaalit ja joskus jopa vaatteet itse. Mutta kaikkein rakkaimmiksi eivät yleensä jää ne vaatteet, jotka ostetaan hetken mielijohteesta. Rakkaimmiksi jäävät ne, joihin liittyy aikaa, muistoja ja omaa tekemistä.
Tämä haalari ei ole täydellinen. Tekisin varmasti nykyään monta asiaa eri tavalla. Mutta ehkä juuri siksi pidän siitä niin paljon. Se kertoo yhdestä elämäni vaiheesta.
Ja ehkä vähän myös siitä, miten oma suhtautuminen itseeni on muuttunut pehmeämmäksi vuosien aikana. En enää etsi täydellisyyttä samalla tavalla kuin ennen. Haluan vaatteita, joissa voi elää oikeaa elämää, kävellä rantaa pitkin tuulisena kesäiltana, juoda kahvia liian hitaasti ja tuntea olonsa omaksi itseksi.
Kun katson näitä kuvia nyt, en ajattele ensimmäisenä vartaloa tai sitä, miltä näytän. Ajattelen sitä, miten hyvältä tuntui pukea tämä haalari uudelleen. Ja ehkä juuri se onkin kaikkein tärkeintä.
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
Burda 6/2015 kaavan ensimmäinen versio:
Pitkät mekot eivät tee mummoksi
Joskus tuntuu, että naisten pukeutumisessa on vain kaksi hyväksyttyä vaihtoehtoa: joko pitää näyttää mahdollisimman nuorelta tai sitten joutuu “mummomainen”-lokeroon. Pitkät mekot, mukavat kengät, kerrospukeutuminen ja väljyys nostetaan jatkuvasti listoille asioista, joita pitäisi välttää. Siksi halusin kirjoittaa tästä ilmiöstä. Pitkät mekot eivät tee mummoksi, eikä persoonallinen tyyli vanhene vain siksi, että joku lifestylemedia niin väittää. Minun eilinen asuni oli UFFilta löytynyt valkoinen paita ja Fidasta hankittu täyspitkä pinkki mekko. Juuri sellainen yhdistelmä, jossa tunnen oloni eniten omaksi itsekseni.
Pitkät mekot eivät tee mummoksi
Törmäsin artikkeliin, jossa listattiin peräti 25 pukeutumisvirhettä, jotka saavat näyttämään “mummomaiselta”. Jo sana itsessään särähtää korvaan. Miksi naisen suurin pelko pitäisi olla se, että hän näyttää ikäiseltään? Tai vielä pahempaa: mukavalta, rennolta ja itsevarmalta?
Artikkelissa toistuivat tutut varoitukset. Liian pitkät mekot. Liian väljät vaatteet. Käytännölliset kengät. Kerrospukeutuminen. Klassisuus. Mukavuus. Kaikki ne asiat, joista monet oikeasti rakentavat oman tyylinsä.
Minä seisoin samaan aikaan täyspitkässä pinkissä mekossani, Crocseissa ja UFFilta löydetyssä valkoisessa paidassa, enkä kokenut näyttäväni “mummolta”. Koin näyttäväni ihmiseltä, joka pukeutuu omaksi ilokseen. Ja ehkä juuri se tässä häiritseekin.
“Nuorekkuus” on loputon projekti
Naisten pukeutumista ohjataan yllättävän paljon ajatuksella siitä, miltä pitäisi näyttää muiden silmissä. Ei liian vanha. Ei liian nuori. Ei liian näkyvä. Ei liian peittävä. Ei liian kiinnostunut muodista, mutta ei myöskään liian välinpitämätön. Silti kaikkein kiinnostavimmat tyylit syntyvät yleensä ihmisille, jotka lakkaavat kyselemästä lupaa.
Olen aina rakastanut pitkiä mekkoja. Käyttänyt niitä lyhyiden rinnalla vuosikausia, riippumatta siitä, ovatko ne juuri sillä hetkellä muodissa vai eivät. Pitkä mekko ei ole minulle “vanhemman naisen vaate”, vaan vaate, jossa viihdyn. Sellainen, jossa voi liikkua, istua rantakalliolla, kävellä kaupungissa ja tuntea olonsa samaan aikaan sekä näyttäväksi että mukavaksi.
On myös kiinnostavaa, miten “mummomaiseksi” leimataan usein juuri sellainen pukeutuminen, joka ei korosta vartaloa mahdollisimman seksikkäällä tavalla. Heti kun siluetti muuttuu rennommaksi tai käytännöllisemmäksi, alkaa varoittelu.
Mutta miksi?
Miksi naisella pitäisi olla jatkuva velvollisuus näyttää mahdollisimman nuorekkaalta ja trendikkäältä? Miksi pitkä mekko muuttuu ongelmaksi vasta tietyn iän tai tietyn vartalon kohdalla? Todellisuudessa pitkät mekot eivät ole katoamassa mihinkään. Päinvastoin. Boheemi estetiikka, vintagehenkisyys, luonnolliset materiaalit ja kerrospukeutuminen näkyvät jatkuvasti muodissa. Erona on vain se, kenelle niitä “saa” käyttää ilman arvostelua.
Nuorella influensserilla pitkä röyhelömekko on boho chic. Keski-ikäisellä naisella sama asu muuttuu joidenkin silmissä “mummomaiseksi”. Kyse ei siis oikeasti ole vaatteesta. Kyse on siitä, kenellä ajatellaan olevan oikeus näkyä ilman, että yrittää näyttää ikuisesti kaksikymppiseltä.
Second hand -tyyli ei pyydä lupaa
Minä rakastan second hand -löytöjä juuri siksi, että niissä tyyli ei rakennu algoritmien ehdoilla. UFFin ja Fidan vaatteissa on jotain vapauttavaa. Niissä ei tarvitse pukeutua trendiraportin mukaan. Voi yhdistellä värejä, kerroksia, vanhaa ja uutta juuri niin kuin haluaa.
Ja ehkä juuri siksi tällaiset “vältä näitä jos et halua näyttää vanhalta” -artikkelit tuntuvat niin väsyttäviltä. Ne rakentuvat ajatukselle, että naisen ulkonäkö on jatkuva projekti, jossa tärkeintä on piilottaa ikä, peittää mukavuus ja silottaa persoonallisuus.
Minä en halua pukeutua niin. Haluan käyttää pitkiä mekkoja myös siksi, että ne tekevät minut iloiseksi. Haluan yhdistää niihin isoja korvakoruja, kirppislöytöjä, outoja värejä ja käytännöllisiä kenkiä. Haluan näyttää siltä, että olen elänyt, kokenut ja löytänyt oman tyylini, en siltä, että yrittäisin epätoivoisesti päästä takaisin johonkin vuoden 2009 nuoruusihanteeseen.
Ja ehkä kaikkein ironisinta on tämä: moni “nuorekkuutta” tavoitteleva tyyli vanhenee lopulta paljon nopeammin kuin persoonallinen pukeutuminen. Trendit vaihtuvat jatkuvasti. Oma tyyli jää. Siksi en aio lopettaa pitkiä mekkoja. En siksi, että ne olisivat täydellisiä kaikille, vaan siksi, että ne ovat täydellisiä minulle. Ja ehkä siinä onkin koko pukeutumisen tärkein asia, jota nämä listaukset eivät koskaan ymmärrä.
Vaate ei tee ihmisestä vanhaa. Mutta jatkuva pelko näyttää vääränlaiselta tekee tyylistä helposti varovaista, hajutonta ja unohtuvaa.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lisää samankaltaisia artikkeleita:
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma