Terassituuli kuiskaa meren suuntaan
0
Onko mitään ihanampaa kuin päivä, jolloin terassituuli kuiskaa meren suuntaan? Jätkäsaaressa sellaiset hetket syntyvät kuin itsestään tai ehkä se on tämä kaupunginosa, joka on rakennettu kesäpäiviä varten.
Terassituuli kuiskaa meren suuntaan
Jätkäsaari ei ole vain kaupunginosa, se on tunnelma. Pienellä alueella yhdistyy sataman hiljainen jylhyys ja uudemman Helsingin leikkisyys. Täällä meri ei vain ole taustaelementti, vaan läsnä. Se liplattaa, tuoksuu ja kuiskii. Se käy varovasti sääriin, kun istut laiturilla ja roikottelet jalkojasi veden yllä. Jätkäsaaren lempeä satamaelämä ihastuttaa ja yllättää.
Kesäpäiväni alkaa usein samoilla askelilla: pyörin hetken kotoisilla kujilla, pistäydyn ehkä katsomassa, joko sininen pyyhe katolla on kuivunut, ja suuntaan sitten kohti Poijua, sitä pientä, mutta hengeltään suurta paikkaa, jossa tuntuu siltä, kuin aika olisi pysähtynyt.
Poijun pöydässä, suolaa huulilla
Jätkäsaaren ravintola Poiju on kuin merellinen jatke omalle keittiölle. Sellainen paikka, johon mennään ilman kiirettä, ilman suunnitelmaa, ehkä vähän tukka sekaisin ja nenänpää punaisena auringosta.
Poijun terassi hellii, aurinko löytää sen aina, ja tuuli käy juuri sen verran, että viltti polvilla tuntuu ihan tarpeelliselta. Ruoka on konstailematonta, mutta juuri siksi niin hyvää. Kalakeitto on sellainen, että se olisi voinut olla mummon käsialaa, ellei sitä olisi koristeltu pienellä elegantilla vaahdolla. Salaatti on täynnä yrttejä, joita ei tarvitse tunnistaa, ne vain toimivat.
Täällä annetaan tilaa huokailulle. ”Onpa hyvää”, sanon ääneen jo ensimmäisellä haarukallisella, vaikka kukaan ei ole kysynyt. Sellainen paikka Poiju on.
Merituulen armoilla ja ylpeänä siitä
Kun vatsa on täynnä, jäädään vielä. Ei ole kiire pois. Istutaan ja katsellaan. Jätkäsaaren merimaisema ei ole siloteltu, ja juuri siksi se on kaunis. Kontteja, nostureita, veneitä ja jotain syvästi esteettistä niissä kaikissa. Jotain, mikä tuntuu kodilta, vaikka ei olisi koskaan ollut satamatyöläinen.
Meri on tänään lempeä. Se ei lyö, vaan hipaisee. Kuin se haluaisi muistuttaa, että olemme täällä yhdessä, se ja minä. Olen kuullut, että ihmiset lähtevät lomamatkoille etsimään tällaista avaruutta, suolan tuoksua ja ajatusten keveyttä. Ja minä saan sen täällä, kotikulmilla.
Kesäpäivä Jätkäsaaressa, enemmän kuin hetki
Jätkäsaaressa on jotain salaisuudenomaista. Se ei huuda olemassaoloaan, ei yritä liikaa. Se vain on. Se antaa jokaiselle jotakin, leikkipuistoja, rantakalliota, betonin lämpöä ja auringon heijastuksia lätäköistä.
Ja ehkä siksi tämä kesäpäivä on juuri oikea. Tässä on kaikkea, muttei liikaa. On hyvä ruoka, pehmeä terassi, ja meren silitys nilkassa. Ja sydämessä sellainen tunne, että elämä ei aina tarvitse suunnitelmaa. Joskus riittää, että vain on. Ja että on Jätkäsaaressa.
Lopuksi vielä tämä:
Jos koskaan tunnet olevasi hukassa kaupungin äänten keskellä, tule tänne. Istu Poijun pöytään, tilaa jotain yksinkertaista ja katso merelle. Ehkä kuulet saman kuin minä, terassituulen, joka kuiskaa meren suuntaan.
Autinkoista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen
En halua täydellisiä rivejä, haluan elämän rosoisuuden näkyvän. Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen. Olen miettinyt paljon, miksi en halua, että VillaNannan kuvat näyttävät aina samanlaisilta. Miksi en valitse yhtä filtteriä ja pysy siinä. Miksi jokainen postaus näyttää hieman erilaiselta. Miksi värit elävät, sävyt muuttuvat ja tunnelma vaihtelee. Ja tulin siihen tulokseen: siksi, koska elämä ei ole yhdenmukainen.
Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen
Meille syötetään somessa jatkuvasti siloteltuja, täydellisesti kuratoituja tilejä, joissa jokainen kuva on yhtä kuin edellinen. Kaikki rajattu, kaikki kontrolloitu. Jokainen nurkka huolella sommiteltu, jokainen ilme harkittu. Mutta minua se alkaa kyllästyttää. Se tuntuu valheelta. Minä en halua, että elämäni näyttää yhdeltä Lightroom-presetsarjalta. En halua, että joka postaus huutaa samaa ilmettä, samaa fiilistä, samaa sävyä. Minä haluan, että jokaisella kuvalla on oma tarinansa.
Kuva ei ole vain kuva, se on tunne, tuoksu, hetki
Kun valitsen sävyt kuvaan, en tee sitä sattumanvaraisesti. En valitse jotain, mikä vain näyttää kivalta feedissä. Minä valitsen sen, mikä tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Auringonlaskun kultaisuus ei ole sama kuin harmaan maanantaiaamun tuntu. Kesäpäivän pehmeys ei näytä samalta kuin tuulisen syysillan valo. Miksi ne siis näyttäisivät samalta kuvassa?
Yksi kuva voi olla utuinen, lämmin, jopa vähän haikea. Toinen taas kirkas, kontrastinen, täynnä eloa. Jokainen hetki, jota kuvaan, on erilainen. Ja siksi myös jokainen kuva saa olla omanlaisensa.
Minulle kuva ei ole koskaan vain visuaalinen elementti, se on osa kertomusta.
Rikkinäinen on usein aidompaa kuin sileä. Tiedän toki, että moni someammattilainen puhuisi nyt brändistä. ”Visuaalinen yhtenäisyys”, ”estetiikka”, ”pidä kiinni linjasta”. Mutta tiedätkö mitä? Minä en ole brändi. Enkä halua olla. Minä olen ihminen. Minulla on päiviä, jolloin olen lempeä, pastellisävyinen, ja päiviä jolloin olen terävä, mustavalkoinen, jopa vähän kaoottinen. Minä haluan, että se saa näkyä myös VillaNannassa. VillaNanna ei ole mainostoimiston katalogi. Se on elävä päiväkirja, visuaalinen runoelma arjesta ja juhlasta, haikeudesta ja kirkkaudesta. Ja niin kuin päiväkirja ei ole joka sivulla samanlainen, ei sen pidä ollakaan.
Estetiikka ei ole sääntö, vaan kieli
Sävyjen ja valojen vaihtelu ei ole sattumaa, se on kieli. Se kertoo tunteesta, tilanteesta, sisäisestä maailmasta. Se luo rytmiä, yllätyksellisyyttä ja syvyyttä. Jos kaikki kuvat olisivat samanlaisia, turtuisin. Kadottaisin yhteyden siihen, mitä todella haluan välittää. En halua, että VillaNanna on tylsä. En halua, että lukijani selaavat sen läpi kuin mikä tahansa geneerinen tili. Haluan, että he pysähtyvät. Että he tuntevat jotain. Ja sitä ei tapahdu, jos kuvat ovat pelkkää esteettistä taustakohinaa.
Ehkä juuri roso tekee tilasta todemman. Ehkä juuri se, että sävyt vaihtelevat ja tyyli elää, tekee tästä kaikesta todellisempaa. Elämä ei ole pelkkää beigeä. Se on oranssia, sinistä, mustaa, kullanhohtoista, sumuista ja välillä täysin sumeaa. Minä haluan näyttää sen.
Jos etsit täydellistä feediä, jossa jokainen kuva on hiottu samaan muottiin, VillaNanna ei ole oikea paikka sinulle. Mutta jos etsit tarinoita, tunnelmia ja tunnetta, tervetuloa. Täällä ei silotella, vaan eletään.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua: