Mummocorea vanhasta ompelupaketista
0
Mummocorea vanhasta ompelupaketista – voiko vuosikymmeniä vanhasta ompelupaketista syntyä vaate, joka näyttää yhtä aikaa ajankohtaiselta, persoonalliselta ja trendikkäältä? Minun tapauksessani vastaus on kyllä. Tämä itse tehty mekko on paljon enemmän kuin vain vaate, se on pala suomalaista ompeluhistoriaa, kierrätystä ja tämän hetken mummocore-trendiä samassa paketissa.
Mummocorea vanhasta ompelupaketista
Kun puhutaan vastuullisesta muodista, ajatukset kääntyvät usein second hand -löytöihin tai vanhojen vaatteiden tuunaamiseen. Oma suosikkini on kuitenkin aina ollut materiaalien pelastaminen ja niiden muuttaminen käyttökelpoisiksi vaatteiksi. Tämä kuvissa näkyvä mekko on siitä hyvä esimerkki.
Löysin muutama vuosi sitten Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta jotain, mitä harva nuorempi ompelija on koskaan nähnyt: vanhan ompelupaketin. Kyseessä ei ollut pelkkä kaavalehti tai kangaspala, vaan kokonainen paketti, jossa oli valmiiksi leikattu vaate, ompeluohjeet sekä tarvittavat liimakankaat.
1980–1990-luvuilla tällaisia myytiin melko yleisesti. Ajatus oli yksinkertainen: kaikki vaikeimmat työvaiheet oli tehty valmiiksi, ja ompelija sai keskittyä kokoamiseen. Paketti oli kuin oman aikansa IKEA-huonekalu, mutta vaatteena. Kun näin tämän paketin materiaalitukussa, tiesin heti, että se ansaitsi uuden elämän.
Itse tehty mekko kertoo tarinan menneestä ja nykyisestä
Nykyään puhutaan paljon pikamuodista, jatkuvasti vaihtuvista trendeistä ja vaatteiden lyhyestä käyttöiästä. Siksi tuntuu lähes kapinalliselta käyttää vaatetta, jonka tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten. Mekon kangas on hillitty ja klassinen. Sen pieni ruutukuosi, väljä istuvuus ja pitkähkö helma eivät ehkä ensimmäisenä huuda uusinta muotia. Juuri siinä piilee kuitenkin tämän vaatteen viehätys.
Moni voisi kutsua tyyliä jopa mummomaiseksi. Minä kutsun sitä mummocoreksi.
Mummocore on yksi niistä ilmiöistä, joissa aiemmin vanhanaikaisina pidetyt asiat muuttuvat jälleen kiinnostaviksi. Mukavat vaatteet, luonnonmateriaalit, käsityöt, perinteiset kuosit ja käytännöllisyys eivät enää ole merkki siitä, ettei muodista välitä. Päinvastoin. Mummocore kertoo siitä, että pukeutumisessa arvostetaan persoonallisuutta enemmän kuin trendejä.
Ehkä juuri siksi olen alkanut pitää itseäni pienellä pilkkeellä silmäkulmassa mummokapinallisena. En halua pukeutua niin kuin algoritmit käskevät. En myöskään halua ostaa jatkuvasti uutta. Sen sijaan haluan käyttää vaatteita, joilla on historia, tarina ja merkitys. Tämä itse tehty mekko täyttää kaikki kolme ehtoa.
Mummocore ja vastuullinen muoti sopivat täydellisesti yhteen
Viime vuosina olen huomannut, että monet nuoret ovat löytäneet uudelleen samoja asioita, joita käsityöharrastajat ja kierrättäjät ovat tehneet jo vuosikymmeniä.
- Korjataan vanhaa.
- Ommellaan itse.
- Käytetään sitä, mitä jo on olemassa.
- Etsitään persoonallisia vaatteita ketjuliikkeiden sijaan.
Mummocore ei siis ole pelkkä pukeutumistyyli. Se on myös ajattelutapa. Siinä arvostetaan hitautta, käsityötä ja kestävyyttä. Juuri siksi tämä itse tehty mekko tuntuu niin omalta. Se ei ole täydellinen. Se ei seuraa tämän kesän trendivärejä. Se ei ole tullut verkkokaupasta kahdessa päivässä.
Sen sijaan se on löytynyt materiaalitukusta, odottanut vuosia oikeaa hetkeä ja päätynyt lopulta käyttöön tavalla, jota sen alkuperäinen valmistaja tuskin osasi kuvitella.
Kun puen tämän mekon ylleni, en näe vain vaatetta. Näen palan suomalaista ompeluhistoriaa. Näen kierrätyksen mahdollisuudet. Näen käsityön arvon. Ja ehkä näen myös sen mummokapinallisen, joka uskoo edelleen siihen, että paras vaate ei välttämättä ole uusi. Joskus paras vaate on sellainen, joka on odottanut vuosikymmeniä päästäkseen vihdoin käyttöön.
Mitä mieltä sinä olet mummocoresta? Onko se trendi vai elämäntapa?
Rentoa päivää kaikille!
Seuraa minua:
Lisää ideoita mummocoreen:
Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet
Jos joskus on tuntunut siltä, että kirpputorit ja kierrätyskeskukset ovat kuin unohdettuja temppeleitä, joihin vain rohkeimmat kirpputorien Indiana Jones ja tutkimusmatkailijat uskaltautuvat, voin kertoa: tunne on aivan oikea. Tällä kertaa suuntasin Kierrätyskeskukseen kuin omaan arkeologiseen retkikuntaani, päättäväisenä löytämään joko jotakin ihmeellistä, jotakin tarpeellista tai jotakin, josta myöhemmin ihmettelisin: miksi ihmeessä otin tämän kotiin? Tällä kertaa kuitenkin kävi se, mistä kaikki kirppistelijät salaa haaveilevat. Tein löytöjä, jotka ylittivät jopa omat odotukseni. Ja tästä seikkailusta syntyi postaus ”Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet”.
Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet
Kun astuin Kierrätyskeskuksen ovelle, tunsin samanlaista sähköä kuin tutkimusmatkailija, joka näkee ensimmäisen vilauksen temppelin kivipaasista. Oven automatiikka suhisi kuin muinaisen haudan salainen mekanismi ja sen jälkeen maailma muuttui: edessäni avautui valtakunta, jossa kaikki on mahdollista.
Olin varustautunut vain määrätietoisella katseella, muutamalla kolikolla ja sillä intuitiolla, jonka vain vuosia kirppiksiä kolunnut ihminen voi kehittää. Pohjimmiltani tiesin olevani valmis: tämän päivän löytöretki ei jättäisi minua kylmäksi.
Tuliterät luistimet, aarre vain 20 eurolla
Ensimmäinen löytö oli niin loistelias, että kuulin päässäni fanfaarin (tai sitten se oli joku hyllyn takana koliseva esine). Siinä ne olivat: tuliterät, käyttämättömät valkoiset luistimet. Hinta? Kaksikymmentä euroa. Kahdenkymmenen euron ryöstöretki nykyaikaiseen kenkätemppeliin. En epäröinyt hetkeäkään. Nostin ne kuin kullanhohtoisen patsaan aarrearkusta ja tiesin: nämä ovat minun talven sankarit. Ja koska mikään aarre ei tule yksin, tarina jatkui.
Lankakeräjämät, joista syntyi pieni sininen ihme
Kierrätyskeskusten materiaalitukku on oven taakse piilotettu salakammio, paikka, josta löytyy usein jotakin, joka jonkun toisen silmissä näyttää jätteeltä, mutta käsityöihmisen silmissä se on jalokivi. Siellä lojui kasa lankajämäkeriä. Ei mikään häikäisevä näky… mutta Indiana Joneskaan ei tuijota vain kultaisia patsaita, hän osaa nähdä potentiaalin.
Nappasin langat mukaani, ja kotona niistä syntyi sininen hattu ja kämmekkäät, juuri sopivat talvisiin luisteluretkiin. Neulominen jälkimainingeissa tuntui siltä kuin olisin itse rakentanut löytöjen ympärille kokonaisen sivujuonen. Ja tietenkin, kaikki ilman, että jouduin ostamaan yhtään uutta lankaa.
Vanha morsiuspuku ilmaisosastolta, aarrelöytö, josta syntyi jo jotakin ihan muuta
Kun jatkoin tutkimusmatkaani, edessä häämötti ilmaisosaston mystinen alue. Tämä on kirppismaailman todellinen pyhä paikka, jossa aarteet odottavat täysin maksutta, jos vain uskallat tarttua niihin. Ja sitten sen näin. Vanhan, pitkän, valkean morsiuspuvun. Se lepäsi vaatelaatikon päällä kuin unohdettu reliikki, ryppyinen, ehkä menettäneensä osan loistostaan, mutta silti täynnä tarinoita. Tylli oli jo poistettu, mutta minua se ei haitannut. Näin välittömästi sen mahdollisuudet.
Puku lähti mukaani ja voin paljastaa: siitä on jo syntynyt jotakin aivan muuta, jokin uusi, uniikki projekti… mutta se esitellään myöhemmin. Jokainen arkeologi tietää, ettei kaikkia tarinoita voi paljastaa kerralla.
Punaiset saapikkaat, 12 euron salattu valtakunta
Ja sitten koitti retken kruunaava hetki. Punaiset. Täydelliset. Hieman vintagehenkiset. Pehmeät. Saapikkaat, 12 euroa. Kun näin ne, tiesin että se oli kohtalo. Sellainen hetki, jossa kirppisjumalat kuiskaavat korvaan: Ota ne. Älä kysele. Ne olivat juuri sopivasti dramaattiset, juuri sopivasti leikkisät. Täydellinen väriläiskä mihin tahansa asuun ja talven tanssikenkiä ei voi koskaan olla liikaa.
Retkikunnan yhteenveto
Kun lopulta poistuin Kierrätyskeskuksesta, tunsin itseni sankariksi, joka on suorittanut yhden elämänsä parhaista tehtävistä. Aarteita, joita en tullut hakemaan, mutta jotka löysivät minut. Tarinoita, jotka jatkavat elämäänsä omissa käsityöprojekteissani ja talven pukeutumisessa. Kirpputorien Indiana Jones kiittää ja jatkaa seuraavaan seikkailuun, sillä koskaan ei tiedä, missä seuraava löytö odottaa.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: