Miksi ostaa uusi vaatekaappi joka vuosi?
4
Vuosien ajan meille on myyty ajatusta siitä, että tyyli vanhenee yhdessä sesongissa. Silti seison satamassa asussa, jonka vanhimmat osat on tehty yli 20 vuotta sitten, eikä se tunnu yhtään vanhalta, päinvastoin. Tämä vaatekaappipäiväkirjan uusi aukeama kysyy ääneen: miksi ostaa uusi vaatekaappi joka vuosi, kun hyvin tehty vaate kestää vuosikymmeniä? Ehkä ongelma ei ole vaatekaappimme, vaan se tarina, jota meille siitä kerrotaan.
Miksi ostaa uusi vaatekaappi joka vuosi?
Kesä, satama, musta trikoomekko ja maastokuosinen asustesetti. Tämä ei ole uuden sesongin ostos. Päinvastoin. Vyö, laukku ja hattu syntyivät ompelukoneeni ääressä jo vuonna 2007. Kaavat löytyivät Suuri Käsityölehdestä 8/2003. Musta mekko valmistui vuonna 2014. Yksikään näistä vaatteista ei ollut tarkoitettu kertakäyttöiseksi trendiksi. Ne tehtiin kestämään käyttöä, aikaa ja elämää.
Silti joka kevät meille kerrotaan sama tarina. Nyt pitäisi päivittää vaatekaappi. Nyt pitäisi ostaa uudet värit. Nyt pitäisi seurata trendiä. Nyt pitäisi näyttää tältä. Minä en suostu siihen.
Minulla on iso vaatekaappi, mutta vielä suurempi kokoelma muistoja. Jokaisella itse tekemälläni vaatteella on oma historiansa. Muistan, mistä kangas löytyi, miksi valitsin juuri sen kaavan ja millaisessa elämäntilanteessa ompelin vaatteen. Siksi en näe vaatteita kulutustavarana. Ne ovat osa elämäni päiväkirjaa. Tämä asu on siitä täydellinen esimerkki.
Vuonna 2007 ommeltu asustesetti toimii edelleen. Vuonna 2014 valmistunut mekko näyttää edelleen ajankohtaiselta. Ainoastaan minä olen muuttunut niiden ympärillä ja juuri siksi ne ovat niin arvokkaita.
Ongelma ei ole vanha vaate, vaan kertakäyttöinen ajattelu
Muotiteollisuus tarvitsee jatkuvaa kulutusta pysyäkseen hengissä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi ostaa joka vuosi koko vaatekaappi uudelleen. Päinvastoin. Kun vaatteen laatu on hyvä, se kestää aikaa sekä teknisesti että tyylillisesti. Hyvä leikkaus ei vanhene. Luonnonmateriaali tuntuu edelleen hyvältä ihoa vasten. Huolellinen ompelutyö ei ala purkautua muutaman pesun jälkeen.
Huono laatu tekee aivan päinvastoin. Se nyppyyntyy, venyy, menettää muotonsa ja alkaa näyttää väsyneeltä nopeasti. Lopulta vaate jää kaapin perälle muistuttamaan epäonnistuneesta ostoksesta. Se ei lisää hyvinvointia vaan syyllisyyttä.
Hyvä vaate taas tekee pukeutumisesta helppoa. Sen voi pukea ylle vuodesta toiseen ilman, että tarvitsee miettiä, onko se vielä muodissa. Se tuntuu mukavalta päällä, näyttää hyvältä ja kestää käyttöä.
Minusta se on hyvinvointia. Hyvinvointi ei synny siitä, että ostaa viisi uutta paitaa joka kuukausi. Hyvinvointi syntyy siitä, että aamulla vaatekaapin avaaminen ei aiheuta stressiä. Tiedät, että siellä on vaatteita, joihin voit luottaa.
Samaa ajatusta on nostanut esiin myös Jukka Kurttila. Hän on puhunut siitä, että tavaroiden pitäisi kestää pidempään ja että laadulla on merkitystä sekä ympäristölle että ihmisille. Olen tästä täysin samaa mieltä. Liian halpa vaate maksaa usein lopulta kaikkein eniten. Ei välttämättä euroissa, vaan luonnolle, omalle lompakolle ja omalle hyvinvoinnille.
Vaatekaappini ei ole museo – se on käytössä
Kuulen joskus sanottavan, että ”etkö kyllästy samoihin vaatteisiin?” En. Kysyn mieluummin, miksi minun pitäisi kyllästyä? En vaihda sohvaa joka vuosi. En osta uutta ruokapöytää joka kevät. Miksi siis vaihtaisin toimivan vaatekaapin vain siksi, että joku toinen päätti tämän vuoden trendivärin?
Minulle vaatteet eivät ole kertakäyttöisiä. Ne ovat pitkäaikaisia kumppaneita. Tässä kuvassa oleva asu todistaa sen. Se ei ole uusi. Se ei ole tämän kesän mallistoa. Se ei ole saanut inspiraatiota tämän vuoden trendeistä.
Se on saanut inspiraationsa minusta. Ehkä juuri siksi se toimii edelleen lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Minulle vaatekaappi ei ole kokoelma sesonkeja. Se on kokoelma onnistuneita valintoja. Jokainen itse tehty tai harkiten hankittu vaate ansaitsee mahdollisuuden elää pitkän elämän.
Kun vaate kestää 20 tai 30 vuotta, sen hinta jakautuu tuhansille käyttökerroille. Silloin puhutaan aidosti vastuullisesta muodista – ei siksi, että vaatteessa lukee jokin markkinointitermi, vaan siksi, että sitä todella käytetään.
Ehkä meidän pitäisi lakata kysymästä, mitä ostamme tänä vuonna. Paljon kiinnostavampi kysymys on tämä: Miksi emme käyttäisi enemmän niitä vaatteita, jotka jo omistamme? Siinä on minun vaatekaappifilosofiani. En tarvitse uutta vaatekaappia joka vuosi. Tarvitsen vain laadukkaita vaatteita, jotka kestävät aikaa, käyttöä ja muuttuvaa elämää.
Tämä musta mekko ja vuonna 2007 ompelemani asustesetti muistuttavat siitä joka kerta, kun puen ne ylleni. Ja rehellisesti sanottuna – ne näyttävät edelleen paremmilta kuin moni vaate, joka on ostettu viime viikolla.
nautinnollista viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää aiheesta:
Treffi-ilta Helsingissä – itse tehtyä tyyliä ja auringonlaskun taikaa
Kaksikymmentä vuotta yhdessä. Yksi elokuvailta, yksi kirppiskierros, yksi auringonlasku. Joskus kaikkein tavallisin päivä muistuttaa siitä, miksi juuri arjen pienet hetket jäävät sydämeen. Tässä postauksessa kerron, miksi treffi-ilta Helsingissä voi tuntua melkein elokuvan kohtaukselta, varsinkin silloin, kun siihen mahtuu kirppislöytöjä, itse tehtyä muotia ja taivaan värjäävä ilta.
Treffi-ilta Helsingissä – itse tehtyä tyyliä ja auringonlaskun taikaa
Kaksikymmentä vuotta naimisissa.
Kun kirjoittaa sen ääneen, se tuntuu yhtä aikaa uskomattomalta ja täysin luonnolliselta. Vuosien aikana ehtii jakaa niin paljon arkea, että juuri siitä arjesta tulee kaikkein suurin rakkaustarina. Ei tarvita Pariisia, samppanjaa tai valkoisia ruusuja. Riittää, että toinen odottaa valmiina oven vieressä ja kysyy: ”Lähdetäänkö?” Me lähdettiin.
Suunnitelma oli yksinkertainen. Elokuviin ja sen jälkeen kävellen kotiin. Mutta kuten niin usein käy, parhaat muistot syntyvät niistä pienistä mutkista matkan varrella. Elokuva, kirppislöytö ja punainen yllätys
Kävimme katsomassa Disclosure Dayn. Pidin elokuvasta todella paljon. Se onnistui herättämään ajatuksia vielä pitkään lopputekstien jälkeen. Mukana oli pari kohtaa, joissa tempo hidastui ehkä vähän liikaakin, mutta kokonaisuutena elokuva oli juuri sellainen, jonka jälkeen tekee mieli keskustella vielä kotimatkalla.
Ja niinhän me teimme. Emme kuitenkaan lähteneet suoraan kotiin. Matkan varrella oli UFF. Jos olet vähänkään samanlainen kuin minä, tiedät jo mitä tapahtui. ”Poiketaan ihan nopeasti.” Siitä ”ihan nopeasti” ei yleensä seuraa mitään nopeaa.
Kirpputorit ovat minulle vähän kuin aarrekarttoja. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan rekin takaa löytyy. Useimmiten ei mitään. Joskus löytyy koko vaatekaapin uusi suosikki. Tällä kertaa mukaan lähti jotakin punaista. En kerro siitä vielä enempää. Se ansaitsee aivan oman postauksensa.
Rakastan sitä tunnetta, kun löytää vaatteen, jota kukaan muu ei ehkä huomaisi. Sellaisen, jonka näkee jo mielessään osana jotain aivan uutta kokonaisuutta. Kirppislöydöissä parasta ei ole pelkästään hinta. Parasta on mahdollisuus nähdä jotain, mitä muut eivät vielä näe.
Kaikkein käytetyin hameeni syntyi ompelukoneen ääressä
Päälläni oli synttärihameeni. Ompelin sen viime vuonna itselleni syntymäpäivälahjaksi. En silloin arvannut, että siitä tulisi vaatekaappini käytetyin hame. Silti juuri niin kävi. Se on ollut mukana kaupungilla, tapahtumissa, kahviloissa, kirppiskierroksilla ja nyt myös treffeillä. Se on juuri sellainen vaate, joka toimii melkein kaiken kanssa.
Lisää hameesta:
Tällä kertaa yhdistin siihen kirpputorilta löytämäni vaalean, romanttisen hipsuhapsu-puseron. Kevyt kangas toi pehmeyttä muuten melko pelkistettyyn kokonaisuuteen. Ilta viileni hieman, joten puin päälle farkkujämistä tekemäni takin. Se on yksi lempiprojekteistani.
Lisää farkkutakista:
Ajatus siitä, että vanhat farkut voivat saada uuden elämän takkikankaana, tuntuu edelleen yhtä kiehtovalta. Rakastan vaatteita, joilla on historia. Vielä enemmän rakastan vaatteita, joille voi kirjoittaa uuden historian omin käsin.
Asussa oli jotakin hyvin minun näköistäni:
- Itse tehtyä.
- Kirpputorilta pelastettua.
- Vähän romanttista.
- Vähän kapinallista.
Juuri sellaista tyyliä, jota olen viime vuosina opetellut kutsumaan omakseni.
Auringonlasku, joka pysäytti koko kaupungin
Kun kävelimme kotiin, ilta oli vielä nuori. Päätimme jatkaa aallonmurtajalle katsomaan auringonlaskua. Emme olleet ainoita. Paikka oli täynnä ihmisiä.
- Joku oli tullut kameran kanssa.
- Toinen istui murtajalla hiljaa.
- Moni vain katseli.
Kukaan ei tuntunut kiirehtivän minnekään. Aurinko maalasi taivaan kerros kerrokselta oranssiksi, punaiseksi ja lopulta syvän violetiksi. Meri heijasti jokaisen sävyn takaisin, aivan kuin olisi halunnut pitää niistä kiinni vielä hetken.
Ymmärsin täysin, miksi ihmiset kokoontuvat sinne ilta toisensa jälkeen. Sellaista näkyä ei voi kiirehtiä. Sitä voi vain katsella. Ja ehkä juuri siinä hetkessä on jotain hyvin suomalaista. Emme aina puhu paljon. Mutta osaamme seistä rinnakkain ja katsoa samaa horisonttia.
Siinä hetkessä ei tarvittu mitään muuta.
- Ei musiikkia.
- Ei ohjelmaa.
- Ei kiirettä.
Vain lämmin käsi kädessä, meri edessä ja kaksikymmentä yhteistä vuotta takana. Usein ajatellaan, että pitkän parisuhteen salaisuus löytyy suurista eleistä. Minä en usko niin.
Uskon kävelyihin. Kirpputoripysähdyksiin. Elokuviin. Itse ommeltuihin hameisiin. Ja siihen, että toinen jaksaa vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin odottaa, kun minä sanon: ”Käydään vielä nopeasti UFFissa.” Koska me molemmat tiedämme, ettei se oikeasti koskaan tarkoita nopeasti.
Ja ehkä juuri siksi nämä tavalliset päivät muuttuvat muistoiksi, joita haluaa kirjoittaa talteen. Niistä rakentuu elämä, yksi kirppislöytö, yksi elokuvailta ja yksi henkeäsalpaava auringonlasku kerrallaan.
Rakkaudella, Melissa!
Seuraa minua:
Lisää samanlaisia postauksia: