Voiko olla ekologinen vaatevuoren kanssa
2
Voiko olla ekologinen vaatevuoren kanssa, jos kaapit tursuavat kenkiä ja hyllyt notkuvat mekkoja? Tämä kysymys herättää ristiriitaisia tunteita, ja hyvä niin. Ekologisuus ei aina näytä pelkistetyltä kapselipuvustolta tai harmaalta säkiltä. Jos rakastat tyyliä, värejä ja vintagehelmiä, mutta samalla haluat kantaa vastuuta, tämä postaus on sinulle. Katsotaan, mitä tapahtuu, kun avaan vaatekaappini ovet ja kysyn suoraan: onko se synti vai sittenkin tapa pelastaa maailmaa?
Voiko olla ekologinen vaatevuoren kanssa?
Rakastan vaatteita. Rakastan värejä, erilaisia tekstuureja, hattuja, kenkiä, printtejä ja kaikkea, missä näkyy tunne. Jos avaat kaappini, saatat kuvitella, että sisällä asuu pieni vaatekauppa. Ja kyllä, kenkiä on enemmän kuin minulla on jalkoja. Mekkoja löytyy joka sävyssä, ja hameita, joita “ehkä vielä käytän”, on viidellä hyllyllä. Silti väitän, että voin olla ekologinen, tai ainakin ekologisempi kuin moni muu.
Tässä kohtaa joku pudistelee päätään ja huutaa ruudun takaa greenwashing! Mutta odota hetki.
Ekologisuus ei ole pelkkää asketismia. Se ei tarkoita sitä, että pukeutuisit säkkiin ja eläisit ilman intohimoja. Se voi myös tarkoittaa sitä, että käytät kaiken, aivan kaiken, mitä omistat. Että korjaat, yhdistät, lainaat ja ennen kaikkea: rakastat. Koska kuluttaminen ei ole pahasta silloin, kun se muuttuu jatkuvasta ostamisesta jatkuvaksi käytöksi.
Minun tapani olla ekologinen ei ole vaatteiden vähyys. Se on niiden käyttöikä.
Ostan lähes kaiken second handina. Metsästän, tuunaan, muokkaan. En osta halpamuotia. En tilaa neljäkymmentä uutta mekkoa vuodessa. Mutta kun löydän yhden täydellisen, se jää luokseni vuosiksi. Rakastan myös jakaa vaatteita ystävien kanssa. Yksi ja sama vaate saattaa kiertää meidän porukassa kolmekin vuotta, välillä eri paikkakunnilla.
Toisin sanoen: vaatekaappini ei ole kertakäyttöinen vaan kiertotaloudellinen. Ongelma ei ole se, kuinka monta vaatetta sinulla on. Ongelma on se, kuinka monta niistä jää käyttämättä. Ekologisuus on monella tavalla asenne. Jos jokainen vaatekappaleesi on tarina, muisto tai palanen identiteettiäsi, olet jo pidemmällä kuin moni “vain vastuullista uutta” ostava.
Sitten on ne kengät!
Tunnustan: kenkiä on paljon. Aivan liikaa järjellä mitattuna. Mutta kenelläpä olisi järki päässä silloin, kun löytää 70-luvun korkonilkkurit täydellisessä kunnossa? En osta kenkiä, koska tarvitsen niitä. Vaan koska ne kertovat jotain, ja ne säilyvät. Ja jälleen kerran, ostan ne käytettynä. Korjautan suutarilla. Ja kyllä, joskus lahjoitan eteenpäin. Jokainen pari saa arvoisensa kohtelun.
Se, että minulla on paljon, ei tarkoita, että tuhlaan. Se tarkoittaa, että valitsen, säilytän ja arvostan.
- Entä jos ekologisuus ei olisikaan täydellinen ostolakko vaan älykäs kiintymyssuhde?
- Entä jos rakastaisimme tavaroita niin paljon, että ne eivät koskaan joutuisi roskikseen?
Ekologisuus ei ole helppo polku, eikä se ole kaikille sama. Mutta yksi asia on varma: emme pelasta maailmaa vihaamalla itseämme tai toisiamme. Me pelastamme sen rakastamalla enemmän, myös niitä asioita, joita jo omistamme. Loppujen lopuksi kysymys ei ole vain siitä, kuinka paljon sinulla on. Vaan siitä, kuinka paljon käytät, arvostat ja elät niiden asioiden kanssa. Eli kyllä, voin olla ekologinen vaatevuoren kanssa. Ja ehkä sinäkin voit.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
Paradox museon perhepäivä Helsingissä
Paradox museon perhepäivä Helsingissä. Sadepäivän pelastus löytyi yllättävästä paikasta, kun suuntasimme Helsingin Paradox museoon. Tämä visuaalinen ja ajatuksia hämmentävä elämys sai meidät nauramaan ja erään 16-vuotiaan pysymään lujana kuin kivipatsas. Päivän päätteeksi herkuttelimme Santa Fé -ravintolassa, ja vaikka ilossa oli mukana ripaus haikeutta, jäi päivä sydämeen lämpimänä muistona.
Paradox museon perhepäivä Helsingissä
Sade ropisi Helsingin kattoihin ja kenkiin, mutta me päätimme olla antamatta säälle valtaa. Laitoimme sadeviitat heilumaan ja otimme suunnan kohti Paradox museota Fabianinkadulla. Olin kuullut siitä aiemmin ystäviltä, mutta nyt oli meidän vuoro astua siihen oudon kiehtovaan maailmaan, jossa seinät kaatuvat ja lattiat katoavat jalkojen alta, tai ainakin siltä tuntuu. Paradox museossa kaikki on vähän vinksin vonksin.
Museo on täynnä visuaalisia illuusioita, tiloja joissa perspektiivi huijaa, peilejä jotka vääristävät ja huoneita jotka saavat pään pyörälle. Ja vaikka paikka on kuin tehty Instagram-kuville, huomasin pian, että kaikkein hauskinta oli hetki, kun ei ottanut kameralla mitään, vaan nautti hämmentävästä todellisuudesta, joka muistutti, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.
Teini patsastelee, aikuiset repeilevät
Perheemme 16-vuotias seisoi jo sisäänkäynnillä kuin kivipatsas. Hän ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken: “Tämä on kiusallista.” Hän kulki mukana kuin ohjelmoitu robotti, ei nauranut, ei koskenut mihinkään, ei ottanut kuvia. Me mieheni kanssa puolestaan koimme suurta riemua. Siis ei pelkästään Paradox museosta, vaan siitä, että teinimme häpesi meitä niin sydämensä pohjasta. Me teimme kierroksesta näyttävän: heittäydyimme joka kuvaan, makasimme illuusiohuoneiden lattioilla, seisoin seinillä ja mieheni ”kellui” katossa. Kuvasimme toisiamme, mutta kaikkein arvokkainta oli se vilpitön nauru, joka kumpusi vatsanpohjasta.
Jossain kohtaa näin teinin katseen peilin kautta. Hän yritti olla vakava, mutta silmät vilkaisivat meitä ja suupieli nytkähti. En ollut varma oliko se hymy vai halveksunta. Ehkä molempia. Mutta siinä hetkessä tunsin jotain haikean kaunista: hän oli jo vähän erillään, mutta vielä meidän kanssamme.
Paradox museo oli enemmän kuin museo, siellä aika katoaa. Kiertelyyn meni yllättäen yli tunti, ja silti tuntui, että jotain jäi vielä näkemättä. Museossa ei varsinaisesti ole opastusta tai aikajanaa, se on kokemus, ei näyttely. Ja juuri siksi se sopi meille niin hyvin sateisena päivänä. Ei aikatauluja, ei odotuksia, vain hetkiä.
Santa Fé, lohturuokaa ja hiljaisia hymyjä
Museon jälkeen satoi edelleen. Päätimme paeta märkää ja nälkää Santa Fé -ravintolaan, joka on tuttu ja turvallinen valinta: tex-mex-annoksia, pehmeitä tuoleja ja lämpimän hämyinen tunnelma. Teini söi hiljaa, mutta tyhjensi lautasensa tehokkaasti. Se on aina hyvä merkki.
Juttelimme miehen kanssa päivän hassuimmista hetkistä ja näytimme toisillemme kuvia, joita olimme ottaneet. Yritimme houkutella poikaammekin kommentoimaan, mutta hän vain nyökkäsi ja hymyili pienesti. Se riitti. Joskus hymy ilman sanoja on suurin osoitus siitä, että sydän on ollut mukana.
Sadepäivän suojassa, yhdessä
Paradox museo oli meille enemmän kuin paikka. Se oli muistutus siitä, että hassuttelu ei ole vain lasten oikeus. Että teini-ikä voi olla kipuilua, mutta myös yhteyden hetkiä, vaikka ne kätkeytyisivätkin jäykkyyden ja häpeän taakse. Se oli keidas keskellä harmaata päivää. Ja kun sade illalla taukosi hetkeksi, kävelimme takaisin hotellille. Me aikuiset kepein askelin, poika pari askelta takana. Mutta mukana. Koko ajan mukana.
Vinkit Paradox museoon:
- Sijainti: Fabianinkatu 29, Helsinki
- Sopii erityisesti sateiselle päivälle, sisällä on lämmintä, kuivaa ja yllättävää
- Ota kamera mukaan, mutta älä unohda katsoa asioita myös linssin ulkopuolelta
- Liput kannattaa ostaa etukäteen verkosta, etenkin viikonloppuisin
- Aikaa kannattaa varata 1–1,5 tuntia
- Sopii kaikenikäisille, myös niille jotka luulevat olevansa jo “liian vanhoja hassutteluun”
Sateessa on joskus hiljaista lohtua. Mutta museossa, jossa todellisuus väännetään nurin, löytyy ilo, joka kestää pitkään sateen jälkeenkin.
– VillaNanna
Seuraa minua:
LUE MYÖS: