Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
2
Muoti voi olla kauneutta, itseilmaisua ja luovuutta. Se voi olla tapa kertoa maailmalle, kuka olemme ja mitä rakastamme. Mutta joskus yhden vaatteen sauma kantaa mukanaan jotain paljon raskaampaa. Juuri sitä ajatusta jäin pyörittelemään katsoessani dokumenttia Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää. Se ei ollut vain ohjelma vaateteollisuudesta, vaan muistutus siitä, miten helposti suljemme silmämme asioilta, joita emme halua nähdä.
Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
Muistan yhä sen hetken, kun dokumentissa kerrottiin Bangladeshissa tapahtuneesta vaateteollisuuden historian pahimmasta onnettomuudesta. Ja oikeastaan juuri silloin minä itsekin heräsin lopullisesti. Olin toki jo ennen sitä valveutunut. Tiesin pikamuodin ongelmista, olin lukenut vaateteollisuuden varjopuolista ja ymmärsin, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta silti omat kulutustottumukseni liittyivät edelleen uusiin vaatteisiin. Ostamiseen. Ajatukseen siitä, että uusi vaate toisi jotain uutta myös omaan elämään.
Rana Plaza muutti jotain pysyvästi. Sen jälkeen en enää pystynyt katsomaan vaaterekkejä täysin samalla tavalla. Rakennus romahti yhdessä hetkessä. Yli 1100 ihmistä kuoli. Yli tuhat ihmistä. Ajatus tuntuu lähes mahdottomalta käsittää, varsinkin kun tragedian taustalla olivat vaatteet, joita myytiin meille arkipäiväisinä ja halpoina löytöinä. Moni työntekijä oli tiennyt rakennuksen olevan vaarallinen, mutta töihin oli silti mentävä. Koska vaihtoehtoja ei ollut.
Katsoessani dokumenttia en pystynyt enää ajattelemaan vaatteita samalla tavalla kuin ennen. Jokainen ommeltu sauma alkoi tuntua joltain paljon suuremmalta kuin pelkältä muodilta. Istuin sohvan nurkassa teekuppi käsissäni ja ajattelin ensin katsovani vain tavallista dokumenttia pikamuodista. Mutta hyvin nopeasti huomasin, ettei kyse ollut vain vaatteista. Kyse oli ihmisistä. Naisista, lapsista, käsistä jotka ompelevat päivät ja yöt, jotta me voisimme ostaa uuden paidan halvemmalla kuin kahvilakupillisen.
Dokumentin aikana mieleeni nousi monta kertaa oma vaatekaappini. Kuinka monta kertaa olen ostanut jotain vain siksi, että se oli halpa? Kuinka monta kertaa olen ajatellut tarvitsevani uuden mekon, vaikka vanhakin olisi ollut täysin hyvä? Nämä ajatukset eivät tuntuneet mukavilta, mutta ehkä niiden ei kuulukaan tuntua.
Vaatteiden todellinen hinta
VillaNannan maailmassa käsityöt, vanhat kankaat ja itse tekeminen ovat aina olleet paljon enemmän kuin harrastus. Ne ovat tapa hidastaa. Tapa arvostaa materiaaleja ja nähdä vaatteissa muutakin kuin nopeasti vaihtuva trendi. Kun ompelee itse vaatteen, siihen sitoutuu aivan eri tavalla. Jokainen sauma kertoo ajasta, ajatuksesta ja rakkaudesta tekemiseen.
Dokumentti muistutti myös siitä, miten irti olemme usein vaatteiden alkuperästä. Me näemme valmiin tuotteen kauniisti valaistussa liikkeessä tai täydellisesti stailatussa verkkokaupassa. Emme näe hikisiä tehdashalleja, loppuun palaneita työntekijöitä tai sitä kiirettä, jonka keskellä vaatteita valmistetaan valtavia määriä. Ja silti rakastan muotia edelleen.
Rakastan kerroksellisia hameita, pitsiä, vanhoja neuleita ja persoonallisia asuja. Rakastan sitä tunnetta, kun löytää täydellisen vintage-aarteen kirpputorilta tai tekee itse jotain, joka tuntuu omalta. Mutta ehkä juuri siksi tämä dokumentti kosketti niin syvältä. Se pakotti miettimään, millaista muotia haluan tukea.
*****
En usko täydellisyyteen. En usko siihen, että jokaisen pitäisi heittää koko vaatekaappinsa pois ja muuttua yhdessä yössä täysin vastuulliseksi. Mutta uskon pieniin valintoihin. Siihen, että yhdenkin vaatteen voi korjata uuden ostamisen sijaan. Että kirpputorilta löytynyt villatakki voi olla arvokkaampi kuin nopeasti tuotettu trendivaate. Että joskus kaikkein kaunein asu syntyy jo olemassa olevista materiaaleista.
Dokumentin katsomisen jälkeen tuntui vaikealta selata verkkokauppoja samalla tavalla kuin ennen.
Kun näkee kuvia sortuneista tehdasrakennuksista ja ihmisten omaisten surusta, halpa hinta ei tunnukaan enää löydöltä. Se tuntuu kysymykseltä, johon emme aina halua vastata. Kuinka moni ihminen joutui joustamaan turvallisuudestaan, terveydestään tai elämästään, jotta me voisimme saada uuden paidan muutamalla eurolla? Jokaisen halvan topin kohdalla mieleen nousi kysymys: kuka tämän oikeasti maksoi?
Ehkä juuri siksi Veren tahrimat muotivaatteet jäi mieleeni pyörimään vielä pitkään lopputekstien jälkeenkin. Se ei ollut vain dokumentti muodista. Se oli muistutus ihmisyydestä, empatiasta ja siitä, miten helposti totumme ylikulutukseen. Ehkä kaikkein tärkein ajatus onkin tämä: vaatteiden pitäisi tuntua hyvältä myös omassatunnossa. Ja ehkä hitaasti tehty, korjattu, rakastettu ja uudelleen käytetty vaate on lopulta kaikkein kaunein kaikista.
Dokumentin voi katsoa Yle Areenasta.
Ihanaa tiistai-iltaa!
Seuraa minua:
Lisää erilaisia tv -ohjelmia:
Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse
Moni sanoo rakastavansa muotia. Silti samaan aikaan vaatekaupat pursuavat halpoja vaatteita, joita käytetään muutaman kerran ennen kuin ne unohtuvat kaapin pohjalle. Mitä enemmän olen ommellut itse, sitä vaikeammalta pikamuodin maailma on alkanut tuntua. Juuri siksi ajatus Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse on pyörinyt mielessäni koko kevään. Tänä kesänä vaatekaappini ei rakennu trendien ympärille vaan tunteen, luovuuden ja kierrätettyjen materiaalien ympärille.
Miksi ostaisin pikamuotia kun voin tehdä mekkoni itse
Tulevasta kesästä tulee minun mekkokesäni.
Ei siksi, että muotilehdet niin määräävät. Ei siksi, että jokin trendi käskee pukeutumaan romanttisiin helmoihin tai kukkakuoseihin. Vaan siksi, että ompelin itselleni vaatteita, joihin liittyy oikeasti tunne.
Kaksikymmentä mekkoa.
Kun katson niitä nyt yhdessä, en näe vain vaatteita. Näen vanhoja kankaita, kirpputorilöytöjä, leikkuujätteitä, liian pieniä vaatteita ja materiaaleja, jotka olisivat helposti voineet päätyä roskiin. Näen myös tunteja ompelukoneen ääressä, epäonnistuneita saumoja, ilta-auringossa tehtyjä päätöksiä ja hetkiä, jolloin jokin kangas muuttui päässäni mekoksi ennen kuin ensimmäistäkään saumaa oli ommeltu.
Ja rehellisesti sanottuna juuri se on syy, miksi pikamuoti tuntuu nykyään niin ontolta.
Pikamuoti opetti meidät unohtamaan vaatteiden arvon
Kun tekee vaatteita itse, alkaa nähdä vaatteen aivan eri tavalla. Silloin ymmärtää, ettei mekko synny tyhjästä. Jokainen frilla, laskos ja helma vaatii aikaa. Jokainen yksityiskohta on jonkun tekemä.
Silti meille on opetettu, että vaatteen pitäisi maksaa vähemmän kuin lounas. Se on aika absurdi ajatus.
En väitä, että kaikkien pitäisi ommella omat vaatteensa. Ei tarvitse. Mutta uskon, että moni voisi voida paremmin ostamalla vähemmän ja rakastamalla vaatteitaan enemmän. Pikamuoti ruokkii jatkuvaa tyytymättömyyttä. Aina pitäisi ostaa uusi väri, uusi malli, uusi trendi. Hetken päästä sama vaate näyttää jo vanhalta.
Minä taas haluan vaatteita, jotka tuntuvat omilta vielä vuosien päästäkin.
Ehkä juuri siksi rakastan kierrätysmateriaaleja niin paljon. Niissä on jotain elävää. Vanha puuvillakangas laskeutuu eri tavalla kuin moni uusi materiaali. Vanhoissa kankaissa on pehmeyttä ja luonnetta, jota ei voi feikata. Joskus jokin pieni pala leikkuujätettä on saanut minut suunnittelemaan kokonaisen mekon sen ympärille. Ja ehkä kaikkein parasta on se, ettei kukaan muu kävele vastaan samassa mekossa. Siinä on jotain vapauttavaa.
Ompelu muutti koko suhteeni pukeutumiseen
Muodin pitäisi olla leikkiä, persoonallisuutta ja iloa. Liian usein siitä tulee kuitenkin suorittamista ja kuluttamista. Some täyttyy “tarvitsen tämän” -sisällöstä. Todellisuudessa emme tarvitse jatkuvasti lisää vaatteita. Tarvitsemme enemmän yhteyttä siihen, mikä tuntuu omalta.
Minulle ompelu on muuttanut koko suhteen pukeutumiseen. En enää katso vaatetta ensimmäisenä hintalapun kautta. Katson materiaalia. Katson yksityiskohtia. Mietin, voisiko siitä tehdä jotain muuta. Voisiko vanha pöytäliina muuttua kesämekoksi? Voisiko liian suuri miesten paita saada uuden elämän röyhelöhelmana? Usein vastaus on kyllä.
Nämä mekot eivät ole täydellisiä, eikä niiden tarvitsekaan olla. Juuri pienet epätäydellisyydet tekevät niistä omia. Ne kertovat, että joku on oikeasti tehnyt ne käsillään eikä massatuottanut tuhansien kappaleiden eränä. Ja ehkä juuri siksi ne tuntuvat niin erilaisilta päällä. Kun puen itse tekemäni mekon, en tunne olevani vain kuluttaja. Tunnen olevani luova ihminen. Ihminen, joka pystyy tekemään jotain vanhasta uutta. Joku, joka ei tarvitse jatkuvasti lisää voidakseen näyttää kauniilta.
Siinä on jotain yllättävän voimauttavaa.
Ehkä tulevan kesän suurin trendi ei olekaan jokin tietty väri tai helman pituus. Ehkä suurin trendi voisi olla se, että uskaltaisimme pukeutua enemmän omannäköisesti. Vähemmän algoritmeille. Vähemmän pikamuodille. Enemmän itsellemme.
Minun kesäni näyttää tältä. Kukallisilta kankailta. Tilkkuilta. Röyhelöiltä. Kierrätetyiltä materiaaleilta. Itse ommelluilta mekoilta. Ja rehellisesti sanottuna en ole pitkään aikaan rakastanut vaatekaappiani näin paljon.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lisää ihania mekkoja: