Koronavuoden saaga: Pehmeiden nenäliinojen yö
8
Koronavuoden saaga: Pehmeiden nenäliinojen yö on uusi tarina meidän korona-ajan haasteisiin. Miten sairastelu on muuttunut koronan myötä. Ja miten stressaavaa sairastuminen on. Tästä kerron nyt, tässä postauksessani.
Koronavuoden saaga: Pehmeiden nenäliinojen yö
Keskiviikko ja torstain välisenä yönä heräsin siihen, että nokka vuotaa, on turvoksissa ja kurkku on tahmea ja koriseva. Tärisin kylmästä, vaikka hiki virtasi seulana pitkin lattioita. Joka puolelta kiristi ja sattui. Tiesin olevani kipeä. Aamulla tekemään Oma olo arvio ja pomolle soitto. Nyt jään kotiin odottelemaan ja tervehtymään.
Hoitaja soittaa aika nopeasti perään ja antaa ohjeet koronatestiin menoon ja varaa ajan. Pahinta tässä oli se, että minun oli peruutettava koronarokotus. Minulla oli siis samana päivänä samaan aikaan tehostusrokotus aika. Tämän ajan peruutus harmittaa edelleen todella paljon, sillä matka suunnitelmat taas muuttuu hetkeksi. Aikoja on nyt niin vaikea saada rokotuksiin, kaikki ajat ovat varattu.
Noh, ei auttanut. Yksi yö stressiä, ja arvauksia, että onko nyt korona vaiko eikö ole. Olokin muuttuu sitä mukaan miten otan lääkkeitä. Torstai menee tosin pelkästään nukkuessa ja suihkussa käymisessä. Jostain syystä kuume ei nouse, mutta alilämpöä on. Onneksi perjantaina pääsee testiin.
Ihanan pehmeitä, tilkuista tehtyjä puuvillanenäliinoja. Alun perin tämä kangas oli lakana, josta tein paidan ja lopuista nenäliinoja.
En myöskään ollut yksin, sillä Söpö hoiti minua erittäin hyvin koko sen ajan kun mieheni ja poikani olivat töissä ja koulussa. Pärjäsin siis loistavasti, vaikka en jaksanutkaan alkaa kokkailla mitään. Olin vain kuin ellun kana ja söin leffoja, katseellani. Välillä jatkoin neuletta, välillä taas vain makoilin. Oman jaksamisen mukaan.
Koronavuoden saaga: Testauspäivä
Olen reipas ja valmistaudun hyvin koronatestiin, minulle kun se homma ei ole kauhean mukava homma. Olen sen verran kipuherkkä, että viimeksikin testi aiheutti kipuja. Tällä kertaa tosin ongelma oli se, että nenäontelot olivat sen verran turvoksissa, että testaaja joutui hiukan rajummin työntämään tikkunsa nokkaan. Muutoin testaaja oli kyllä paljon hellempi mitä aikaisempi ottaja. Pyyteli myös kovasti anteeksi kun kyyneleet valuivat pitkin poskia ja yskin sekä kakoilin.
Sitten tämän jälkeen alkaa se kovin stressi, mitä tulos näyttää. Olin kuitenkin särkylääkkeiden ansiosta aika hyvässä kunnossa, niin päätin vallata sohvan, kerrankin. Siitä on niin paljon aikaa kun olen saanut vallata sohvan. Keräsin kaiken tarpeellisen ympärilleni. Oli herkut, neuletyö ja leffoja levitettynä pöydälle. Vaikka meillä on suoratoistopalvelut olemassa, niin halusin palata aikaan kun niitä ei ollut ja sairaana aina katsottiin leffoja telkkarista.
Sitten vihdoin myöhään illalla, tuli viesti, että testitulos on negatiivinen. Syvä huokaus.
Lauantain treffi-ilta ja illallinen merellä
Asia, joka minua jäi nyt oikeasti harmittamaan kaikkein eniten on se, että en päässyt eilen nauttimaan illallista merelle. Kyllä toki harmittaa tuo tehosterokotuksen peruuntuminenkin, mutta varsinkin tämä, etten päässyt illalliselle. Tärkeää on kuitenkin se, että huomenna pääsisin töihin. Miestäkin harmitti homma aika paljon. Kaipasin kuitenkin ulos, joten päätimme kaikesta huolimatta viedä Härdelli hoitoon suunnitelman mukaan.
Istuin koko tämän ajan autossa mutta väsyin sen verran reippaasti, että halusin pian kotiin nukkumaan. Oloni vaihteli lauantaina aaltomaisesti. Hetkessä olin pirteä ja puuhastelin jotakin pientä ja hetken päästä nenäliinat taas kourassa peiton alla horkassa. Mies halusi kuitenkin pitää treffi-illan ja siksi poika lähti pappalemaan.
Miten meidän treffi-ilta sitten meni? Mies valmisti ihanan toastin ja sen päälle herkuteltiin köyhillä ritareilla ja katseltiin telkkarista ei mitään ohjelmia. Sohvalle me sitten myös nukahdettiin. Tosin jossain kohtaa minä heräsin ja herätin isännänkin viemään koirat ulos. Onneksi kello oli vasta yksitoista.
Nyt aamulla olo on toinen ja toivottavasti vihdoin voin sanoa hyvästit tälle flunssalle!
Mukavaa Sunnuntaita kaikille!
Seuraa minua: Instagram, Facebook, Bloglovin, Blogit.fi
LUE MYÖS:
Kun harmaantuu
Kun harmaantuu, tuleeko silloin identiteettikriisi? Muuttaako harmaat hiukset jotakin? Tätä asiaa olen alkanut pohtia kun punaisen värini alta alkaa paljastua harmaat. Aikanaan punainen väri oli minulle kauhistus ja monta vuotta värjäsin punaista pois hiuksistani, mutta sitten kaikki muuttui yllättäen ja aloin arvostamaan punaista päätäni.
Jännä miten nuorena näkee asiat niin toisin ja kun ikää tulee muuttuu ajatuksetkin, varsinkin itsestään paljon. Näin ainakin kävi minulle. Nuorena en välittänyt punaisesta kuontalostani ja vitivalkoinen ihoni oli minulle kauhistus. En voinut käsittää miksi juuri minulla pitää olla pisamia ja niin herkkä iho, että kun aurinko nousee taivaalle, muutun punaiseksi kuin katkarapu.
Kun harmaantuu
Jotenkin vain sitä sitten pikku hiljaa alkoi rakastumaan itseensä, se viimeinen rakastuminen tapahtui lopulta silloin kun sairastuin vakavasti ja oli pakko alkaa miettiä elämää toisella tavalla tai katkeroitua. Katkeroituminen ei ollut kuitenkaan vaihtoehto, ei mitenkään päin. Silloin aloin rakastaa myös punaisia hiuksiani. Samalla opettelin rakastamaan uutta kehoani, sen hyväksyminen oli kuitenkin kaikkein vaikeinta. +30kg tuli painoa lisää varteeni ja toki aina välillä kaipaan siihen toiseen kroppaan, siihen jota en koskaan kuitenkaan hyväksynyt.
Nyt kun olen jo kauan hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen, niin jälleen kaikki itsessäni muuttuu ja sen hyväksyminen on sitten taas uusi asia. Mitä tälle tulevalle harmaalle päälle tekee? Miten hyväksyn valkoisessa ihossani elävän vitiligon, joka hävittää ne ihanat pisamat, joita ennen niin kovasti inhosin? Miten näen roikkuvan naamani? Pitääkö sekin leikata ennen kuin astuu kameran eteen? Vai pitääkö alkaa opetella muokkaamaan naamaansa?
Onko näihin kysymyksiin vastauksia?
Välillä minusta tuntuu, että vastauksia ei ole. Välillä taas tuntuu, ettei vanhenemisella ole mitään väliä, mutta sitten taas valuva iho ja harmaa tukka harmittaa. Kyllä, minua harmittaa luopua punaisesta tukastani. Voisihan sen värjätä, olenhan sitä värjäillyt nuorempana ennenkin. Ja myöhemmin sävytellyt porkkanalla tai tomaatilla. Mutta onko se sitten enää se minun oikea väri? Onko tämä nyt se ikäkriisi, josta puhutaan? Saattaa olla tai sitten ei ole. Ei tämä asia ainakaan pyöri aina mielessä, vain joskus silloin tällöin ja nyt varsinkin kun näin nämä viimeiset kuvani hiuksistani…Minä vanhenen!
Mukavaa sunnuntaita kaikille!
Seuraa minua: Instagram, Facebook, Bloglovin, Blogit.fi