Mini treffit dinosaurus sadepäivä
2
Mini treffit, dinosaurus, sadepäivä, kun pienet hetket muuttuvat suuriksi seikkailuiksi, on sydän kiitollinen ja kengät märät. Näin meidän kävi, kun päätimme paeta arkea ja sukeltaa popcorninmakuiseen maailmaan, jossa dinosaurukset kirkuvat ja rakkaus piileskelee kuin Velociraptor nurkan takana.
Mini treffit, dinosaurus, sadepäivä
Jurassic-rakkautta ja popcorn-sotaa -treffit. Mini sellaiset. Ei mitään haute cuisinea tai romanttista viikonloppua Toscanassa (ainakaan vielä, haaveilija kun olen), vaan tavallinen maanantai tai tiistai, jolloin päätetään vain lähteä. Ja niin me lähdettiin, minä ja mies, suoraan Tennispalatsiin, Jurassic World Rebornin kankaille. Elokuvateatterin hämärässä kaikki unohtui, lapset, tiskit, aikataulut, ruuhkavuosien rykimä rytmi. Oli vain popparit (ekstra voi, tietysti), kahisevat karkkipussit ja jännite, jonka vain valtavat CGI-dinosaurukset ja rakastunut nainen voi tuntea.
Elokuva? Ylilyövä, dramaattinen, äänekäs, siis täydellinen. Ja kuinka oikealta tuntuikaan puristaa rakkaan kättä juuri, kun T-Rex nosti päänsä puunlatvojen yläpuolelle. Hymyilin kuin pikkulapsi huvipuistossa. Hän vilkaisi minua salaa, tiedän sen, ja minä tein samoin.
Sateenvarjoton rakkaus
Elokuvan jälkeen emme lähteneet kotiin suoraan, ei tietenkään. Olisi ollut aivan liian… rationaalista. Sen sijaan lähdimme hortoilemaan kohti kotia. Kaduilla leijui sellainen juuri syttyneiden katulamppujen tunnelma, kun maailma on hetkeksi pehmeä. Sellainen taianomainen ilta, jossa ihmiset näyttävät kauniimmilta ja jopa omat käsivarret tuntuvat kevyemmiltä.
Ja juuri silloin se tuli, sade. Ei mikään dramaattinen ukkosmyräkkä tai rankkasade, ei, vaan sellainen hentoinen, kuiskaava kesäsade, joka leikki hiuksilla ja sai meidät hymyilemään kuin idiootit. Ei sateenvarjoa (kuka sellaista nyt muka kantaa heinäkuussa?), mutta ei väliä. Olkapäillä pieniä helmiä, silmäripsissä kosteutta, ja siinä me kävelimme, tai oikeastaan löntystelimme, kohti Faroa.
Faro, vatsat ja sydämet täyteen
Faro on paikka, joka osaa. Se ei yritä liikaa, mutta silti kaikki on kohdillaan. Tuoksut, valo, lautaset, henkilökunta. Astuessamme sisään sade jäi ulos, ja me upposimme siihen tuttuun tunteeseen, kun ruoka on vasta tuloillaan mutta nälkä on jo hellittänyt vain siksi, että on joku jonka kanssa jakaa hetki.
Pöytään saatiin jotain suolaista, jotain makeaa, jotain kuplivaa ja paljon naurua. Oli hetkiä, jolloin katsoin häntä ja mietin, miten tämä kaikki on vieläkin totta. Että meillä on historia, mutta silti hetkiä, jotka tuntuvat ensimmäisiltä. Että hän jaksaa yhä kuunnella, kun puhun kengistä, vintage-pitseistä ja kummallisista unista, joissa asun merihevosen sisällä (true story).
Vatsat täynnä, sydän ylikierroksilla
Kun sitten nousimme pöydästä, kepeästi ja raskaasti samaan aikaan, oli kuin maailma olisi taas vaihtanut väriään. Sellainen kultainen, hehkuva hetki ennen yötä. Sade oli jo tauonnut, mutta kivet jalkojen alla hohtivat kosteina, kuin olisivat nähneet unia.
Me ei kiirehditty. Ei tarvitse, kun on jo perillä, vaikka olisi vielä matkaa kotiin. Kävelimme hitain askelin, sellaisella tavalla, joka on vähän kuin lempeä protesti tätä alati kiiruhtavaa maailmaa vastaan. Vatsat täynnä, sielut vielä elokuvan sykkeessä, sadepisarat hartioilla kuivumassa. Tämä oli meidän mini treffi, joka ei tuntunut lainkaan miniltä.
Mitä rakkaus oikeasti on?
Rakkaus ei ole aina suuria sanoja, huikeita reissuja tai Instagramin täydellisiä kuvia. Rakkaus on sitä, että osataan pysähtyä. Että mennään katsomaan dinosauruksia vaikka viidettä kertaa, koska toinen haluaa. Että syödään liikaa pastaa ja jaetaan jälkiruoka, vaikka molemmat olisivat halunneet syödä sen yksin. Rakkaus on minihetki, joka muuttuu maksimuistoksi.
Näin siis Tennispalatsin leffasalista Faroon, sadepisaroista suudelmiin, ja takaisin kotiin. Tavallinen päivä, mutta sydän muistaa sen kuin se olisi kirjoitettu elokuvan käsikirjoitukseen.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Ranskalainen elokuvahahmo kotiasussa
Helmet kilisevät, paita hulmuaa ja minä olen ranskalainen elokuvahahmo kotiasussa on tämän päivän moodi. Tiedätkö sen hetken, kun et varsinaisesti yritä olla mitään, mutta lopputulos on jotain, mitä ei voi ohittaa? Tässä asussa oli kaikki: vahinko, idea, tarina ja nauru. Tässä se nyt on, kuvapainotteisesti ja täysin ilman järkeä, mutta sitäkin enemmän tunnetta.
Ranskalainen elokuvahahmo kotiasussa
Kun mies katoaa ja kauluspaita jää roikkumaan kaappiin. Asu sai alkunsa aivan sattumalta: tartuin valkoiseen, ylisuureen kauluspaitaan, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Se saattoi olla puolisolta napattu tai kirpputorilta pelastettu, kuka tietää. Mutta kun sen yhdisti rentoihin kuminauhavyötäröisiin kesähousuihin, tilanne karkasi käsistä. Peilistä katsoi joku, joka ei ollut enää minä, vaan joku, joka oli juuri astunut ulos 60-luvun ranskalaisesta elokuvasta. Tai vähintäänkin pyörinyt liian pitkään Pinterestissä hakusanalla “chic but chaotic”.
Pinkki laukku ja helmet, liikaa, juuri siksi ne ovat parasta asussani. Laukku oli seuraava päähenkilö. Se on itse virkattu, pehmeä ja pinkki, juuri niin karkkimainen kuin halusin. Se ei yritä olla tyylikäs. Se tietää, että se on liikaa, ja sen vuoksi se toimii. Kun lisäsin sen kainaloon ja kiedoin kaulaan enemmän helmiä kuin itsesuojeluvaisto sallii, olin valmis. Valmis mille? No, lähinnä jääkaapille. Mutta myös kuville, jotka tuntuvat kohtauksilta jostain, mitä ei koskaan kuvattu. Helmet tekevät tästä lookista juuri sen verran vakavasti otettavan, että se muuttuu leikiksi. Ne ovat vähän liikaa, vähän liian pitkiä, vähän liian monessa kerroksessa. Mutta juuri siksi, täydellisiä.
Elokuvahahmo, mutta kotona
Tyyli ei aina tarvitse määränpäätä. Joskus se vain syntyy hetkessä, josta tulee tarina. En ollut lähdössä mihinkään. En yrittänyt olla kukaan. Ja silti, jostain syystä, koko asu kertoi jotain enemmän. Se oli pieni pakomatka arjesta. Hetkellinen hyppy maailmaan, jossa kahvikuppi on aina kuumaa, valo tulee ikkunasta täydellisesti ja mikään ei purista, ei kengät, ei elämä. Ja kyllä, tätä kaikkea voi tapahtua ihan vain olohuoneessa. Tyyli ei tarvitse katuja, catwalkeja tai kutsuja. Se tarvitsee vain pienen kipinän ja ehkä yhden liian suuren kauluspaidan.
Pukeutumisen ilo syntyy leikistä
Tämä look ei seuraa sääntöjä, eikä sen tarvitse. Se ei yritä olla trendikäs. Se on vähän hassu, vähän dramaattinen ja täysin totta. Tyyli saa olla tarina. Se saa olla liioiteltu, itsetehty ja vähän epätarkka. Kun se saa sinut hymyilemään, se toimii. Jos sinäkin joskus huomaat pukeutuvasi niin, että näytät enemmän elokuvahahmolta kuin itseltäsi, onneksi olkoon. Olet juuri oikeilla jäljillä.
Näin sulkeutuu jälleen yksi sivu Vaatekaappipäiväkirjasta. Huomenna taas uusi sivu, katsotaan miten se täyttyy…
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: