Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä
0
Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä ja välillä myös särkee selän. Kun viikonloppu ja syysloma ovat kuluneet neuloen, ommellen ja korjaten, alkaa keho muistuttaa liikkeen tarpeesta. Mutta ehkä juuri se on opetus: miksi me jahtaamme valmista, kun elämä itsessään on jatkuvasti kesken?
Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä
Viikonloppu ja kaksi syyslomapäivää ovat kuluneet kotona keskeneräisiä töitä viimeistellen. Neuleita, joita ei koskaan ehtinyt päätellä. Ompelutöitä, jotka odottivat hiljaista hetkeä. Korjausompelua, joka venyi viikosta toiseen. Kolme päivää olen ollut käsitöiden maailmassa ja tänään, viimeisenä lomapäivänä, selkä ilmoittaa, että nyt riittää istuminen.
Silti tekemisen tunne on palkitseva. Kun neuloo tai ompelee, näkee työnsä etenemisen. Jokainen silmukka, jokainen sauma, on pieni päätös jatkaa tehdä loppuun se, minkä on joskus aloittanut. Keskeneräisyys on inhimillistä, mutta sen loppuun saattaminen on harvinaisen tyydyttävää.
Samaan aikaan huomaan, että mitä enemmän yritän saada kaiken valmiiksi, sitä enemmän näen uutta korjattavaa. Päättelen yhden langan, ja toisaalla odottaa uusi projekti. Ehkä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan elämän rytmi. Ehkä täydellisyys onkin pysähtymistä, ja keskeneräisyys liikettä.
Tänän kuvan jälkeen purin iso osan tuosta työstä ja aloitin uudelleen.
Kuvan tarina
Tämä kuva on napattu hetkestä, jolloin olin täysin uppoutunut tekemiseen, neula ja kädet liikkuivat rytmissä, ja maailma ympärillä hiljeni. Silloin ei mieti, miltä näyttää, eikä sitä, pitäisikö tästä julkaista jotain. Mutta ehkä juuri siksi se kuva kertoo enemmän kuin yksikään viimeistelty otos: todellinen luovuus on sotkuista, keskittynyttä ja rehellistä.
Tänään aion tehdä vielä muutaman ompelutyön, mutta en koko päivää. Selkä on jäykkä kuin liian tiukasti pingotettu villapaita, ja on pakko liikkua. Ehkä täydellisin päätös tälle syyslomalle onkin nousta ylös ja antaa työn odottaa. Keskeneräisyys ei katoa, se odottaa kärsivällisesti.
Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä, mutta vain, jos muistamme myös liikkua eteenpäin. Valmis on yliarvostettu sana.Keskeneräisyydessä on elämää, liikettä ja rehellisyyttä, jota täydellisyys ei tunne.Tänään en suorita enkä viimeistele kaikkea, tänään riittää, että olen tehnyt käsilläni ja pysähtynytsen äärelle hetkekeksi.
Nähdään taas perjantaina!
Mukavaa alkanutta viikkoa
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Kassin salaperäinen viimeinen matka
Kassin salaperäinen viimeinen matka alkoi täysin tavallisena päivänä. Tai niin minä luulin. Mutta kun vetoketju sanoi sopimuksensa irti ja kangas kuiskasi tarinoita menneiltä reissuilta, tiesin, ettei tämä ollut loppu. Kassilla oli vielä yksi seikkailu edessään, ehkä sen suurin.
Kassin salaperäinen viimeinen matka
Se seisoi ovenpielessä, tuttu kangaskassi, joka oli nähnyt enemmän kuin moni ihminen. Se oli kantanut kangaskaupan löytöjä, kulkenut torilta kotiin omenien ja yrttien tuoksussa, ja istunut kesäpäivinä aurinkotuolin vieressä kuin uskollinen ystävä. Mutta nyt… sen reuna oli ratkennut. Kahvat repsottivat kuin väsyneet kädet, ja kankaan kuvio näytti hengittävän menneiden aikojen sinivalkoista tarinaa.
Minä katsoin sitä, ja se katsoi minua tai ainakin siltä se tuntui. “Onko tämä loppu?” kysyin hiljaa, ja jostain syvältä ompelulangasta kuului vastaus: “Ei vielä.”
NIIN ALKOI KASSIN SALAPERÄINEN VIIMEINEN MATKA
Ensimmäinen etappi: leikkauspöytä. Sakset välkkyivät kuin kohtalon miekat, ja jokainen napsahdus oli kuin uusi alku. Kassi ei itkenyt, se vain huokaisi helpotuksesta. Lopulta sen kangas lepäsi pöydällä, paisley-kuvio täynnä muistoja, merituulta ja torikahvien hymyjä.
Toinen etappi: uudestisyntyminen. Kun painoin sormeni kankaaseen, tunsin sen puhuvan. Se halusi jäädä parvekkeelle, sinne, missä meri näkyy juuri sopivasti ja aurinko osuu iltaisin täydellisesti kukkaruukkujen lomaan. Syntyi idea: tyyny. Ei mikä tahansa tyyny, vaan kassi, joka ei suostunut katoamaan hiljaa.
Ompelukone hyräili kuin olisi tiennyt salaisuuden. Jokainen pistos sitoi tarinaa uudelleen: se, joka oli kerran kantanut maailmaa harteillaan, saisi nyt levätä sen päällä. Ja kun täytin sen pehmeäksi ja asetin parvekkeen sohvalle, se näytti niin rauhalliselta kuin olisi vihdoin löytänyt paikkansa.
Luku kolme
Mutta tässä tarinassa on vielä kolmas luku. Illalla, kun istuin parvekkeella teekupin kanssa, tuuli kääntyi mereltä. Tyyny (tai pitäisikö sanoa entinen kassi) tuntui hymyilevän. Sen sinivalkoinen kuvio elää nyt auringon ja varjon rytmissä, kertoo omaa tarinaansa kaikille, jotka sattuvat istahtamaan sen päälle. Se on edelleen seikkailija, vain eri muodossa. Enää se ei kanna ostoksia, se kantaa muistoja.
Jos kuuntelet tarpeeksi tarkasti, voit kuulla sen kertovan reissustaan kangaskaupan hyllyiltä parvekkeen sohvannurkkaan. Siinä on tarina, joka ei mahdu vetoketjuun eikä kahvoihin, vaan johonkin paljon suurempaan: uudelleen syntymisen taikaan.
Kassin salaperäinen viimeinen matka on muistutus siitä, että loppu voi olla myös alku. Että rikkinäinen voi olla kaunis, ja että jokainen materiaali, aivan kuten me ihmiset, voi löytää uuden tarkoituksen, kun vain kuuntelee, mitä se haluaa kertoa.
Kassista suosikkityynyksi
Ja ehkä juuri siksi se on nyt suosikkityynyni. Se ei ole vain osa sisustusta, vaan osa elämääni, osa tarinaa, jota VillaNannan maailma rakastaa: pieni pala käsityön taikaa, vähän hulluutta, ja paljon sydäntä.
Kassi ei koskaan lähtenyt minnekään. Se vain muutti muotoaan ja jäi asumaan luokseni, parvekkeen ilta-aurinkoon, missä tarinat lepäävät ja jatkavat kuiskaamistaan tuulen mukana.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: