Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
2
Muoti voi olla kauneutta, itseilmaisua ja luovuutta. Se voi olla tapa kertoa maailmalle, kuka olemme ja mitä rakastamme. Mutta joskus yhden vaatteen sauma kantaa mukanaan jotain paljon raskaampaa. Juuri sitä ajatusta jäin pyörittelemään katsoessani dokumenttia Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää. Se ei ollut vain ohjelma vaateteollisuudesta, vaan muistutus siitä, miten helposti suljemme silmämme asioilta, joita emme halua nähdä.
Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
Muistan yhä sen hetken, kun dokumentissa kerrottiin Bangladeshissa tapahtuneesta vaateteollisuuden historian pahimmasta onnettomuudesta. Ja oikeastaan juuri silloin minä itsekin heräsin lopullisesti. Olin toki jo ennen sitä valveutunut. Tiesin pikamuodin ongelmista, olin lukenut vaateteollisuuden varjopuolista ja ymmärsin, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta silti omat kulutustottumukseni liittyivät edelleen uusiin vaatteisiin. Ostamiseen. Ajatukseen siitä, että uusi vaate toisi jotain uutta myös omaan elämään.
Rana Plaza muutti jotain pysyvästi. Sen jälkeen en enää pystynyt katsomaan vaaterekkejä täysin samalla tavalla. Rakennus romahti yhdessä hetkessä. Yli 1100 ihmistä kuoli. Yli tuhat ihmistä. Ajatus tuntuu lähes mahdottomalta käsittää, varsinkin kun tragedian taustalla olivat vaatteet, joita myytiin meille arkipäiväisinä ja halpoina löytöinä. Moni työntekijä oli tiennyt rakennuksen olevan vaarallinen, mutta töihin oli silti mentävä. Koska vaihtoehtoja ei ollut.
Katsoessani dokumenttia en pystynyt enää ajattelemaan vaatteita samalla tavalla kuin ennen. Jokainen ommeltu sauma alkoi tuntua joltain paljon suuremmalta kuin pelkältä muodilta. Istuin sohvan nurkassa teekuppi käsissäni ja ajattelin ensin katsovani vain tavallista dokumenttia pikamuodista. Mutta hyvin nopeasti huomasin, ettei kyse ollut vain vaatteista. Kyse oli ihmisistä. Naisista, lapsista, käsistä jotka ompelevat päivät ja yöt, jotta me voisimme ostaa uuden paidan halvemmalla kuin kahvilakupillisen.
Dokumentin aikana mieleeni nousi monta kertaa oma vaatekaappini. Kuinka monta kertaa olen ostanut jotain vain siksi, että se oli halpa? Kuinka monta kertaa olen ajatellut tarvitsevani uuden mekon, vaikka vanhakin olisi ollut täysin hyvä? Nämä ajatukset eivät tuntuneet mukavilta, mutta ehkä niiden ei kuulukaan tuntua.
Vaatteiden todellinen hinta
VillaNannan maailmassa käsityöt, vanhat kankaat ja itse tekeminen ovat aina olleet paljon enemmän kuin harrastus. Ne ovat tapa hidastaa. Tapa arvostaa materiaaleja ja nähdä vaatteissa muutakin kuin nopeasti vaihtuva trendi. Kun ompelee itse vaatteen, siihen sitoutuu aivan eri tavalla. Jokainen sauma kertoo ajasta, ajatuksesta ja rakkaudesta tekemiseen.
Dokumentti muistutti myös siitä, miten irti olemme usein vaatteiden alkuperästä. Me näemme valmiin tuotteen kauniisti valaistussa liikkeessä tai täydellisesti stailatussa verkkokaupassa. Emme näe hikisiä tehdashalleja, loppuun palaneita työntekijöitä tai sitä kiirettä, jonka keskellä vaatteita valmistetaan valtavia määriä. Ja silti rakastan muotia edelleen.
Rakastan kerroksellisia hameita, pitsiä, vanhoja neuleita ja persoonallisia asuja. Rakastan sitä tunnetta, kun löytää täydellisen vintage-aarteen kirpputorilta tai tekee itse jotain, joka tuntuu omalta. Mutta ehkä juuri siksi tämä dokumentti kosketti niin syvältä. Se pakotti miettimään, millaista muotia haluan tukea.
*****
En usko täydellisyyteen. En usko siihen, että jokaisen pitäisi heittää koko vaatekaappinsa pois ja muuttua yhdessä yössä täysin vastuulliseksi. Mutta uskon pieniin valintoihin. Siihen, että yhdenkin vaatteen voi korjata uuden ostamisen sijaan. Että kirpputorilta löytynyt villatakki voi olla arvokkaampi kuin nopeasti tuotettu trendivaate. Että joskus kaikkein kaunein asu syntyy jo olemassa olevista materiaaleista.
Dokumentin katsomisen jälkeen tuntui vaikealta selata verkkokauppoja samalla tavalla kuin ennen.
Kun näkee kuvia sortuneista tehdasrakennuksista ja ihmisten omaisten surusta, halpa hinta ei tunnukaan enää löydöltä. Se tuntuu kysymykseltä, johon emme aina halua vastata. Kuinka moni ihminen joutui joustamaan turvallisuudestaan, terveydestään tai elämästään, jotta me voisimme saada uuden paidan muutamalla eurolla? Jokaisen halvan topin kohdalla mieleen nousi kysymys: kuka tämän oikeasti maksoi?
Ehkä juuri siksi Veren tahrimat muotivaatteet jäi mieleeni pyörimään vielä pitkään lopputekstien jälkeenkin. Se ei ollut vain dokumentti muodista. Se oli muistutus ihmisyydestä, empatiasta ja siitä, miten helposti totumme ylikulutukseen. Ehkä kaikkein tärkein ajatus onkin tämä: vaatteiden pitäisi tuntua hyvältä myös omassatunnossa. Ja ehkä hitaasti tehty, korjattu, rakastettu ja uudelleen käytetty vaate on lopulta kaikkein kaunein kaikista.
Dokumentin voi katsoa Yle Areenasta.
Ihanaa tiistai-iltaa!
Seuraa minua:
Lisää erilaisia tv -ohjelmia:
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Onko tyyli-identiteetti muka joku yksi tarkkaan määritelty estetiikka? Pitäisikö jokaisen näyttää joka päivä samalta Pinterest-taululta karanneelta ihmiseltä? Viikon asuja katsellessa tajusin, että minun tyylini ei ehkä olekaan “selkeä”. Se on jotain paljon hauskempaa. Tästä syntyi ajatus postaukseen: Onko mun tyyli boheemi vai sekava? koska välillä tuntuu, että pukeudun kuin viisi eri persoonallisuutta olisi vallannut saman vaatekaapin.
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Muoti-internet rakastaa lokeroita. Olet joko minimalistinen skandityttö, vanhaa rahaa huokuva beigeolento, cottagecore-keiju tai täysin harkittu capsule wardrobe -ihminen, jolla on tasan kolme täydellistä pellavapaitaa ja sisäinen rauha.
Ja sitten olen minä.
Maanantaina vedän päälle vaaleat farkut ja lepakkohihallisen neuleen, ja näytän siltä kuin olisin matkalla juomaan kauralattea taidegalleriaan. Tiistaina ilmestyn leggingseissä ja collegepaidassa kuin olisin luopunut kaikista unelmistani ja päättänyt asua pysyvästi lähikaupan pakastealtaalla.
Keskiviikkona löydän sisäisen 70-luvun kirjastonhoitajani puhvihihaisessa neuletakissa ja vakosamettihameessa. Torstaina olen romanttinen farkkumekkoinen maalaistalon haamu verhoista tehdyssä paidassa. Ja perjantaina palaan takaisin farkkuihin, huppariin ja farkkujämistä tehtyyn takkiin kuin muistuttaakseni itseäni siitä, että kyllä, olen edelleen sama ihminen. Luultavasti.
Mun vaatekaappi ei ole capsule wardrobe vaan tunnetila
Nykyään puhutaan paljon siitä, että tyylin pitäisi olla “yhtenäinen”. Mutta mitä jos oma persoonallisuus ei ole yhtenäinen? Mitä jos toinen puoli minusta haluaa näyttää boheemilta taiteilijalta ja toinen mukavuudenhaluiselta goblinilta, joka haluaa vain pehmeän hupparin ja elämän ilman nappeja?
Minun vaatekaappini ei ole capsule wardrobe. Se on enemmänkin neuvottelutilanne.
Rakastan vaatteita, joissa on tarina. Siksi käytän ylpeänä verhoista tehtyä paitaa ja farkkujämistä ommeltua takkia. Niissä on enemmän persoonaa kuin puolessa pikamuotikauppojen valikoimasta yhteensä. Vaikka välillä mietin, katsooko joku asujani ja ajattelee: “Onko tuo nainen matkalla vintage-messuille vai askartelukerhoon?” Vastaus on: ehkä molempiin.
Hauskinta on se, miten eri tavalla ihmiset reagoivat asuihin. Sama ihminen voi saada yhdestä asusta kommentin “ihana boheemi tyyli” ja toisesta “ootpa rennon näköinen”, mikä on suomalainen tapa sanoa, että näytät siltä kuin olisit pukeutunut pimeässä. Ja silti juuri siinä on pukeutumisen ilo.
En halua näyttää joka päivä identtiseltä. En halua olla ihmisen muotoinen Instagram-suodatin. Joskus haluan olla pehmeä ja huomaamaton, joskus taas näyttää siltä kuin olisin karannut vanhasta ranskalaisesta elokuvasta tai vaihtoehtoisesti 2000-luvun alun Levi’s-mainoksesta.
Ehkä tyyli saa näyttää elämältä
Tyylissä parasta ei ole täydellisyys vaan tunnistettavuus. Se, että vaatteissa näkyy ihminen. Että joku näkee farkkujämistä tehdyn takin ja tajuaa heti, ettei sitä ole napattu marketin rekistä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ehkä juuri siksi viihdyn niin hyvin itse tehdyissä ja vähän oudoissa vaatteissa. Ne eivät yritä liikaa. Ne eivät ole steriilejä. Niissä näkyy elämä, yritys, mokaaminen ja luovuus.
Ja kyllä, joskus myös se, että ompelin jotain kahdelta yöllä täysin ilman suunnitelmaa.
Viikon asuja katsellessa huomaan myös yhden asian: mukavuus voittaa nykyään lähes aina. En enää jaksa kärsiä muodin vuoksi samalla tavalla kuin joskus nuorempana. Jos paita kiristää, kutittaa tai tuntuu väärältä, se jää käyttämättä. Nykyään arvostan enemmän sitä tunnetta, että vaatteissa voi hengittää, liikkua ja olla oma itsensä.
Silti en halua luopua leikittelystä. Siksi yhdistelen huppareita farkkutakkeihin, herkkiä puseroita farkkumekkoihin ja mummomaisia neuletakkeja keltaisiin laseihin. Haluan, että asuissa on vähän huumoria ja yllätyksiä. Että ne näyttävät enemmän elämältä kuin katalogilta.
Ehkä minun tyylini ei siis ole sekava. Ehkä se on vain hyvin rehellinen.
Nautinnollista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää viikon asuja: